II
Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan uuenrauhaa."
Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut…
Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.
"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi, "kun aamu edes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön."
Tiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa…
Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut… Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä … kukatiesi kuinka kauan.
Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.
Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.
"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.
"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."
Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon takaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.
"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.
"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.
"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.
"Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas pian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna… Pelotti, että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi … josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen mittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt … ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.
… Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä…
Tämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.
Kovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo monasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän ajatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.
Kello löi 4.
Tiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.
"Neljäkö se löi, kello?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein tolkulla.
"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?"
"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan viidenkin aikana," puhui Tiina unisella äänellä.
"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen ihminen ja muutenkin…"
Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:
"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"
"Niin … ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan … häiriynnytte vielä pahemmin… Meistä on teillä niin paljon vaivaa."
"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö. Kyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin tulemaan."
"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä mielelläni… Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia…"
Sanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän rauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
… Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla… Mutta kun Tiina jo äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää…" Ei taida olla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla…
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun taakse?… Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut…
Mutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!"
Matti tuli sisään, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin harvaksensa savuja vedellen.
Vaimo katsahti mieheensä … tokko edes vähän iloisemmalta Matti jo näyttäisi?… Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi. Varmaankin pettivät kumpasenkin toiveet, koska ei mitään puhetta syntynyt. Äänetönnä vaan kumpanenkin tuleen katseli.
Matti katsahti pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta… Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa!… Sisällä vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin syitä tutkien.
"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.
"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enään mitään pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."
Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkullaisella tyytymättömyyden tunteella hän sitten sanoi:
"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että…"
"Eihän tuo lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että villi-kissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt päre-valkeoissa etsimään ja valkea oli ottanut sängyn olkiin."
"Olisi Liinu heti mennyt edes Heistrokkiin huutamaan."
"Kunpa olisikin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna, raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla aikanansa, etteivät sinne palaneet! Sitten se vasta olisi ollut…"
Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:
"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun ei koskaan pidä totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin lähteissäni, että älkää vaan sillä aikaa menkö kylään, taikka annan raippoja."
"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."
"No olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun siunaaman ajaksi vaan menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä. Matin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen selkäänsä.
Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä kylänjuoksusta.
Tuossa muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akkansa joutilaana vaan kaiket talvet lollittelee, eikä mitään käsityötä yritä. Vihaksi tuo oli pistänyt, kun ihmiset tuollalailla sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tuosta tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Kotiriita oli sen johdosta vaan aina ankara syntynyt, jossa Sanna Matin voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.
Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi tuo oppia … eihän se niin kummaa ole naisten töihin harjautua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan, sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kun noita tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.
Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein toimellisia ja kykeneviä olleet kumpanenkaan. Mutta vähitellen tottui olettamaan tuota kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään toiseksi muuttaa.
Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä… Tälle suunnalle Matin ajatukset taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten välttynyt.
"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua alkoi kysellä.
"En ymmärrä."
Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut mitään ehdotusta esiin tuotavana.
Tiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa … niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten itse Tiinalle kertoivat.
Lapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa pahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi pois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa. Hetkellinen ilo sen poistaa.
Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin alussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa osoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät oikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin todellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä annetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla, missä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita, jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti uskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä vaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät… Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he todella olivat.
Ja toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi riemua tuottivat.
Tiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa syöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä pitemmälle … onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin, köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin vaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla oli huokimiseen.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan pienimmistäkin vallattomuuksista,—johtui mieleen ajatus, että antaa heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää … ja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.
Tuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta kyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi kokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa…
"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?" hän alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi hiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja alkoi harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä … taitaapa sitä tilaa nyt olla."
Tiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.
Sanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan vehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja että se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä kanssa.
Kohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:
"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt vielä … jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vaan sopii," lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua, "niin kyllä me nyt olisimme tässä… Tuota, en minä sitä nyt ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina… Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii asettua ja silmänsä saa."
"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse polttaa," lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään murheissansakaan olevan … huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät, eivät edes oikein kiittäneet…
Tuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta… Maksamisestakin puhui Matti … pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta…
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he käskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle jäimme," rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin epäedullisille aloille liikkuivat.
"Niin … noo … mitähän se nyt sitten… Kukapas sitä ihmisille maailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset," puheli Tiina selvästi tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa," liitti Matti akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä rauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman tilan."
"No niin," äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.
* * * * *
Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin ei kukaan tarvinnut.
Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta vanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla työtä ollut antaa.
Noin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, johon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa tulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä, vaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.
Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää…"
Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.
"Mitä minä … kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä vai työtä saada!"
"Tekisit jotain puusta."
"Puusta," matki Matti, "millä minä teen, kuin kaikki työkalut paloivat!… Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan noista naperroksista sitten saisi."
"No, aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."
"Hmm," mumisi Matti.
"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle," jatkoi akka.
"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niin kuin kehrätäkin. Kehruuta aina saa … saapa Tiinakin."
"Miten minä kehrään, kun ei rukkia ole!" tiuskasi akka, "ja kuten näet tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa, kun ei yhtään tule yksinään toimeen."
"Eihän tuo enään niin kipeä ole."
"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä mitään toimeen saisi… Ja mitä saa, niin noiden toisten vaatteiden korjaukseen se aika menee."
Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.
"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankatusta," hän sanoi.
"Mitäs, kun tuo aina minulla härnää," puollusteli Matti.
"Härnää," matki akka, katsoi syrjittäin nurjasti Mattiin eikä jatkanut puhetta sen pitemmälle.
Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä jukitti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin … minkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet…
Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei tuon ajatuksen johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti mahdottomalta. Siihen se aina päättyi, että, jos jotain oikein hyvää ansiota ilmestyisi niin…
Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa…
Tuon johdosta ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.
Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mieluimmin niitä paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa tuota ammattia harjoittaa, eikä tuota juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut… Eikä siinä ruokaa paljoa palanut.
Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään tullut, eikä ole yhtään edes kuollut… Rikkailta niitäkin vaan kuolee ja vähemmän noille näyttää niitä tulevankin… Joutaisi olla Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten tuota taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen…
… Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät vanhaksi tulevat, niin ei heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää… Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy useinkin samoin, kun vanhenevat… Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeevat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään…
Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli, hakemaan leivän palan. Silakankin hän sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän rupesi jyrsimään leipää ja haukkasi aina silakkaa joukkoon, vähäsen, että olisi pitemmälle piisannut. Sitten joi hän vettä päälle, kaivoi piipun perät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten seisoskelemaan ja takan perään katselemaan…
Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia asioitaan.