(Emännälle.) On kai päivällinen jo valmiina, äiti?
EMÄNTÄ (nousee). On, on. Pitäisi nyt jo ruuankin maistua, vai kuinka?
(Opettaja ja Kreeta-muori nousevat.)
OPETTAJA. Kyllä, kiitos vaan. (Laskee kätensä Emännän olalle.)
Kuulkaapas, emäntä! Eikö ole totta, mitä aina olen sanonut, että
Heikistä vielä kerran tulee kylänne kaunistus. Mutta näin paljon en
sentään ole osannut häneltä odottaa.
(Menevät.)
Toinen sarja kohtauksia.
Viku ja Taneli. – Hese. – Jussi.
VIKU (tule Tanelin kanssa ja pysähtyvät ihmetellen katselemaan ympärilleen.) No voi sun vietävä, kun tämä on laitettu komeaksi! Nythän tämä on samanlainen kuin pappilan vierastupa.
TANELI. Mennään pois taas. Mitä me täällä…?
VIKU. Ei. Ollaan täällä vaan, onhan meitä kutsuttu. (Näyttää pöytiä.) Katsos pöytiä tuossa! Enkö minä arvannut, että pidot tänne tulee, tulijaispidot?
TANELI. Jaa totisesti, niinpä näyttää tulevan.
VIKU. Mutta mimmoiset mahtaa nekin pidot olla? Kuppi kahvia ja pieni pullan palanen, siinä kaikki mitä saamme suuhun pistää. Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet, sanotaan laulussakin ja niin se näyttää olevankin. Olispa vaan entiset ajat, niin kyllä olisi viinapullokin näkyvissä, mutta nyt on Heikki ruvennut nyhteri-mieheksi, eikä hänen pullostaan enää pisaraakaan tipahda.
TANELI. Niin, niin, me olemme menettäneet hyvän toverin. Hän ei meistä nyt enää välitä, kun rupesi lukumieheksi ja tulee herraksi.
VIKU. Tulisko hänestä ja mikään herra?
TANELI. Tulee kyllä, ole vaan varoillasi, ett'ei pääse nenästä vetämään.
VIKU. Mitä vielä, vai nenästä? Sitä en usko.
TANELI. Ei tiedä. Muistatko mitä Tuomolan Ville sinulle kaupungissa teki, kun narrasi katsomaan kuinka herrasväki tanssii?
VIKU. Perhana! Älä puhu enää siitä.
TANELI. Vetihän sekin nenästäsi, vaikk'ei ole mikään niin suuri herrakaan. Kertoi itse minulle ja nauroi vieläkin makeasti sitä lystiä.
VIKU. Naurakoon nyt, mutta sen sanon, että hänen pitää vielä itkemänkin, niin totta kuin nimeni on Vihtor Imanuel Kustaanpoika. (Huomaa taulun oven päällä.) Katsos, mitä tuossa on?
TANELI. Kas peijakas, siinä on ilmoitus.
VIKU. Mitä siinä seisoo?
TANELI. Niin, sano se, jos tiedät.
VIKU. Pahusko sen tietää! En minä ainakaan osaa tuommoisia latinalaisia sanoja.
TANELI. Olkoon mitä tahansa. Kysytään Heikiltä, joka sen on siihen pannutkin, tai Heseltä.
VIKU. Niin, Hese osaa sen kyllä selittää.
TANELI. Osaa kyllä, koska hänkin on ruvennut lukumieheksi. Mitä mahtaa hänestäkin tulla?
VIKU. Kuka sen tietää. Ei suinkaan hän nyt enää aio herraksikaan meinata, koska jo meni naimaankin?
TANELI. Hän sieppasikin äkkiä eukon itselleen. Ei tiedetty mitään, ennenkun pappi heitti molemmat alas saarnastuolista. Mutta silloinkos tulikin ämmille hätä käteen ja rupesivat heti juttuamaan, että heillä mahtaa olla pakko takana, koska niin kiirettä pitävät.
VIKU. Ha-ha-haa! Niinhän ne ämmät aina puhuu, vaikka tyttö olisi taivaasta kotoisin ja poika pudonnut auringosta. Mutta pitkän nenän saivat tälläkin kertaa, sillä kohta on jo kulunut puoli vuotta ja Hanna on vielä yhtä kepsakas kuin ennenkin.
TANELI. Hävetä saisivat semmoisista jutuista ja potkua vielä päälliseksi.
VIKU. Mitä jos mekin menisimme naimaan ja ottaisimme eukon itsellemme. Tulee niin ikäväksi keikkalehtia kylässä, kun kaikki vanhat toverit jättävät meidät. Siepataan mekin eukko itsellemme niin äkkiä kuin Hesekin. Ei tiennyt Heikkikään mitään, ennenkuin Hanna sanoi, että nyt minä menen. Mitä arvelet, Taneli, otetaanko eukko? Minä kyllä ottaisin, että saisin kerran taas mielin määrin pitää lystiäkin ja vielä omissa häissäni. Muistatko miten hauskaa oli Hesenkin häissä?
TANELI. Muistan kyllä. Se onkin ainoa kerta kun olen oikein tarpeekseni keikkunut.
VIKU. Mutta siitä hetkestä alkaen on hänkin kovasti muuttunut. Hän ei nyt enää maista pisaraakaan mitään väkevätä, lukee vaan ahkeraan ja tekee työtä.
TANELI. Minä luulen, että hän on tullut jumaliseksi, koska on ruvennut kirkossakin käymään.
VIKU. Mitä hullua, vai jumaliseksi? Onko se jumalinen, joka lukee aviiseja ja laulaa kaikenlaisia lauluja, niinkuin kukkuu, kukkuu, kultani kukkuu ja muuta semmoista?
TANELI. Ei suinkaan. En ole vielä koskaan kuullut yhdenkään jumalisen ihmisen semmoisia laulavan.
VIKU. Ei hän ole sen jumalisempi kuin mekään, mutta hänellä on niin hauskaa eukkonsa kanssa ett'ei hän enää välitäkään ryypystä, ja onkos ihme, sillä Hanna onkin toimelias ja iloinen ihminen.
TANELI. Kiivas on hän myöskin. Muistatko vielä, miten hän viime vuonna sylki silmillesi tässä samassa tuvassa, kun yritit ottamaan muiskua häneltä?
VIKU. Valehtelet! Hän ei sylkenyt, vaan löi! Ja tiedä se, jos tyttö lyö sinua, niin se merkitsee vain hyvää, mutta jos hän sylkee, niin ole silloin varoillasi.
TANELI. Oletko sinä sen merkinnyt?
VIKU. Olen, ja se pitää paikkansa.
TANELI. Eiköhän Heikkikin jo kohta mene naimisiin? Hänellä nyt olisi varojakin niin paljon, ett'ei köyhyyttä tarvitse peljätä.
VIKU. Olen kuullut, että hänellä pitäisi olla hempukka siellä koulussa, mutta en tiedä sitä varmaan. Kuka tietää, vaikka tänään juuri saisimme sen kuulla. Katsos näitä pöytiä, mitä varten ne ovat täällä?
TANELI. Ahaa, nyt ymmärrän! Tänne tuleekin ehkä kihlajaiset tänään.
VIKU. Ole vait, älä puhu mitään. Sitte se nähdään. (Menee hyllyä kohden.) Mutta katsotaanpa, mitä täällä hyllyllä on. Ahaa, siinä on aviiseja ja kirjoja.
(Ryhtyy niitä selailemaan ja levittelemään samaan aikaan kuin Taneli tarkastaa vaatekoukkuja.)
TANELI (itsekseen). Nämät ovat tietysti sitä varten, että siihen saa panna lakkinsa. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan sekä katselee seinää.) On tuo seinä sievän näköinen noin valkoisena. Eilenkö se on maalattu? (Piirtää sormellaan seinää koukkujen yläpuolella, johon tulee tumma viiva.) Saakuri, nyt siihen tuli raapaisu! (Pyyhkii sitä kädellään, josta se vaan suurenee.) Perhana sentään, se tulee vaan suuremmaksi. (Ottaa hätääntyneenä lakkinsa ja hieroo sen kanssa seinää, saaden siten tahran yhä suurenemaan. Ääneen.) Jumaliste, tämähän on hullua, mitä enemmän pyyhkii sitä suuremmaksi se tulee! Viku, tule auttamaan minua!
VIKU (kääntyy). No mikä nyt on? Miksi hierot seinää kuin vimmattu?
Ha-ha-haa!
TANELI. Älä naura, vaan auta minua saamaan tuo tahra pois. Perhana, se suurenee vaan!
VIKU. Ha-ha-haa!
TANELI. Kuuletko? Auta minua, Viku!
VIKU (yhä nauraen). Lopeta jo hierominen, etkö näe, ett'ei se mitään auta. Ha-ha-haa, nyt olet laittanut puumerkkisi seinälle.
TANELI. Mitä nyt teemme?
VIKU. Mitä sille voi? Miksi menit tuhrimaan?
TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu.
VIKU. Miksi menit koettamaan tuommoisilla käpälillä. Olisit pessyt kätesi kun tänne tulit.
TANELI. Kun olisi tämän tiennyt. Miten sen nyt saa pois?
VIKU. En suinkaan minä tiedä. Anna sen olla semmoinen.
TANELI. Ei perhana, minä menen matkoihini.
(Panee lakin päähänsä ja hiipii ulos.)
VIKU (yksin). Ha-ha-haa! Mikä suuri hullutus. Menee hieromaan valkoista seinää nokisella lakillaan… Mutta annas kun minä laitan siitä pienen kepposen hänelle. (Menee tarkastamaan takan tulisijaa.) Eikö täällä ole hiiliä tai nokea? On tuossa. (Ryhtyy muodostamaan seinällä olevaa tahraa mustaksi ja pyöreäksi.) Tästä tulee oikein hyvä musta kuu, joka kirkkaasti paistaa isonkorven tuvan seinällä… Pitää laittaa se vieläkin kauniimmaksi. (Heittää hiilen takalle ja repäisee sanomalehden kulmasta paperipaloja, jotka sylkensä avulla kiinnittää tahralle siten, että se muodostaa ihmisen kasvot.) Kas niin, nyt se on valmis. Morjens, morjens, katsele vaan iloisena ympärillesi, kyllä täällä on hauska olla. (Kuulustelee.) Mutta nyt tulee joku.
(Menee ovelle ja katselee taulua oven päällä. Hese tulee.)
HESE. No mitä sinä siinä seisot nokka pystyssä kuin linnunpoika? Ooho, kuinka valoisa täällä on!
VIKU (näyttää sormellaan taulua). Minä katselen tuota taulua.
HESE. Ahaa, nytpä ymmärrän Heikin tuumat!
VIKU. Sano minulle, mitä siinä seisoo?
HESE. Etkö tiedä?
VIKU. En sitte kysyiskään.
HESE. Siinä on lukutupa.
VIKU. Lukutupa. Mikä semmoinen on?
HESE. Etkö sitä nyt ymmärrä? Lukutupa on tupa missä luetaan.
VIKU. Vai niin, vai semmoinen tämä onkin, ja minä luulin, että tänne tulee pidot.
HESE (huomaa kuvion seinällä). Ha-ha-haa! Kuka tuon on tehnyt?
VIKU. Minä olen sitä jo tarpeekseni nauranut. Mitä semmoinen siinä tekee? Kuuluuko sekin lukutupaan?
HESE (nauraen). Ei. Se on jonkun irvihampaan työtä. Kuka se mahtaa olla?
VIKU. Olisko se Heikki?
HESE. Heikki! Kuinka hän olisi tuommoista laitellut? Ei, joku toinen on sen tehnyt… ja ehkä oletkin itse ollut mestarina, Viku!
VIKU. Niinkö luulet? Mutta jos se onkin ollut Taneli.
HESE. Sitä en usko. Taneli ei koskaan keksi tuommoisia ilveitä. (Taneli tulee.) Tuossa hän onkin.
TANELI (katsoo heti arasti kuviota). Ooho!
VIKU (nyppää Heseä takista). Katso nyt!
(Nauravat.)
TANELI. Kuka sen on tuommoiseksi tehnyt?… Ahaa, Viku, se on sinun työtäsi! (Tarttuu Vikua kaulukseen.) Tunnusta pois, junkkari, mitä olet tehnyt!
VIKU (nauraen). Älä hätäile, Taneli, vaan katso ensin miten kaunis se on. Se on sinun kuvasi.
TANELI. Sinä saat minut suuttumaan, Viku!
HESE (irroittaa Tanelin kädet Vikun kauluksesta). Mitä varten sinä siitä suutut, jos Viku on sen tehnyt?
VIKU. Taneli alotti sen.
HESE. Sitten on syy teissä molemmissa.
TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu…
VIKU. Ja sitten rupesit hieromaan sitä kuin vimmattu.
TANELI (nolona). Luulin saavani sen pois, ja tuo perhanan Viku, kun laitti sen tuommoiseksi. Kuinka sen nyt saisi pois, ennenkun Heikki näkee?
HESE. Niin, hän voi suuttua siitä, ja sentähden täytyy se laittaa pian pois. Mene hakemaan Jussia ja pyydä häntä maalaamaan se umpeen.
(Taneli menee.)
VIKU. Olisi helkkarin hauska nähdä, mitä Heikki sanoisi.
HESE. Enkö minä arvannut, että se oli sinun työtäsi, sinä vanha veitikka.
VIKU. Minä vaan kaunistin sitä, että se näyttäisi kuten täysi kuu taivaalla.
HESE (naurahtaa). Niin kyllä. Mutta tiedätkö sitä, että Heikki aikoo täällä ruveta laittamaan sekä sinua että meitä kaikkia vähän kauniimmiksi ja paremmiksi kuin nyt olemme.
VIKU. Millä tavalla?
HESE. En itsekään vielä tiedä, kun hän ei ole ehtinyt sitä selittää. Mutta sen tiedän, että hän rupeaa meille opettamaan sitä, mitä on itsekin oppinut siellä kansanopistossa.
VIKU. Vai niin. No sitten tulemme mekin herraskraasiin. Kuka tietää, vaikka minustakin vielä tulisi yhtä hyvä herra kuin Tuomolan Villestäkin.
HESE. Mitä vielä. Hän on kraatarin kisälli ja sinusta tulee torppari niinkuin minustakin on tullut.
VIKU. Mitä varten Heikki sitten opettaa, jos ei meistä sen parempia tule?
HESE. Ei tieto torpparillekaan taakaksi ole, vai onko se sinun mielestäsi?
VIKU. En tiedä. Olen aina ajatellut, ett'ei meikäläisten tarvitse oppia mitään muuta kuin sen, mitä provasti tahtoo.
HESE. Mutta eikös olisi hauskaa tietää jotain muutakin?
VIKU. Olisi kyllä; mutta minä luulen, että minulla on niin kova pää, ett'ei siihen pysty mitään.
HESE. Pystyy hyvinkin. Heikkikin sanoi kerran, että sinulla on näppärä pää ja voit pystyä vaikka mihin.
VIKU. Älä nyt, vai sanoi hän niin! No sittenpä tahdonkin oppia, koska
Heikki on niin sanonut.
(Taneli ja Jussi tulevat. Jussin kainalossa on riepu ja kädessä maalipytty.)
TANELI (näyttää Jussille kuviota). Katso tuossa se on. Viku sen teki tuommoiseksi.
(Jussi nauraa.)
VIKU. Se on Tanelin kuva, hänen oma nokinen naamansa. Pese vähän hänen kasvojaan, Jussi, että hän lakkaisi irvistelemästä.
JUSSI. Pesen kyllä.
(Ottaa pois paperipalat ja pyyhkii noen rievulla sekä maalaa sen sitten valkoiseksi.)
VIKU. Hän pyyhkii ensin ja pesee perässä… Kas niin, Taneli, nyt on naamasi puhdas ja kiitä siis koreesti Jussia.
TANELI. Kiitä itse!
HESE. Lopeta jo pilasi, Viku, ja katsotaan eikö Heikki jo heti tule. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan.) Lakit pois päästä, pojat, ei se sovi, että elämme täällä kuin tallissa!
(Jussi menee pyttyineen.)
TANELI (panee lakkinsa naulaan; samoin Viku). Heikki on syömässä; mutta ulkona on poikia ja tyttöjä koko joukko. Käskin niitä sisälle, vaan eivät tulleet.
VIKU. Hese, missä sinun akkasi on? Eikö hänkin tulee tänne?
HESE. Tulee kyllä. Hän meni tapaamaan emäntää.
VIKU. Sanos minulle, onko akkasi ankara? Taneli sanoi, että hän on kiivas eukko.
TANELI. Joka löi Vikua korville viime vuonna.
HESE (nauraen). Mikä ankara hän olisi? Päinvastoin, hän on hyvinkin hyvä.
VIKU. Sepä on oikein hauskaa, että hän pitää sinut hyvänä, eikä rupea torailemaan ja nyrkkiä puimaan. Mutta yhden asian sanon sinulle, Hese. Kun akkasi saa pojan, niin käske minut kummiksi.
HESE. Mutta jos tuleekin tyttö?
VIKU. Niin käske sittekin. Tahdon olla lapsesi kummi, koska aina olemme olleet niin hyvät ystävät.
HESE. Olkoon menneeksi.
VIKU. Ja pane sitten poikasi nimeksi Viku. Panetko?
HESE. Ei Viku, vaan Vihtori.
VIKU. Niin, niin, Vihtori tietysti, mutta kutsu häntä Vikuksi.
HESE. No niin, mitä Hannakin sanoo.
VIKU. Kyllä hän suostuu kun pyydät. Siitä lapsesta tulee sitten Vihtor
Hesekiel; eikö niin?
HESE. Niin kyllä. Mutta miksi sitä tahdot?
VIKU. Muuten vaan. Olisi hauskaa, jos poikasi olisi minun kaimani.
HESE. No niin. Minä puhun Hannalle sitten kun aika tulee, jos se ensin tuleekaan. Mutta katsotaanpa, mitä täällä on (menee hyllyn luo toisten seuratessa). Täällä on kirjojakin. (Ottaa kirjein käteensä ja selailee sitä.) Tämä on Suomen historia.
VIKU. Suomen historia; eikö Piplian historia?
HESE. Ei, vaan Suomen historia ja siinä selitetään, millä tavalla meidän isämme ovat eläneet, ja mitä tehneet ja kärsineet, ja kuinka he ovat sodassa tapelleet.
VIKU. Vai niin, sitä olisi hauska lukea.
HESE (ottaa toisen kirjan). Mikäs tämä kirja on?… Maamme-kirja. Tämä on maamme kirja.
VIKU. Mitä lukemista siinä on?
HESE. En tiedä. Ehkä siinä selitetään meidän maatamme.
(Panee pois kirjan.)
VIKU. Meidänkö maata?
HESE. Niin, Suomen maata.
VIKU. Jaa Suomen maata.
(Oven takaa kuuluu Heikin ääni, kun hän kehottaa muita tulemaan sisään.)
HESE. Käydään istumaan, koska Heikki kuuluu jo tulevan.
Kolmas sarja kohtauksia.
Entiset. – Heikki avaa oven ja hänen perässään tulee joukko nuorisoa y.m., jotka ujostellen vitkastelevat. Opettaja, Emäntä, Kreeta-muori, Hanna ja Jussi tulevat perässä. Korven-vaari ja eräs vanhanpuoleinen mies.
HEIKKI. Tulkaa sisälle vaan, tulkaa! Älkää yhtään ujostelko! (Näyttää seuralaisilleen penkkejä ja työntää heitä hiljalleen esiin.) Menkää istumaan tuonne penkeille. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaikka tupa onkin muuttunut. Käykää esille vaan. Istukaa. Menkää istumaan. (Jatkaa kehoituksiaan kunnes kaikki ovat istuneet. Emäntä, opettaja ja Kreeta-muori ovat sillä aikaa istuneet tuoleille kamarin oven edustalle ja Hanna Hesen rinnalle. Kääntyy Hesen puoleen.) No mitä pidät tuvasta, Hese?
HESE. Tämä on hyvin sievä ja mielellään täällä oleskelee.
HEIKKI. Kun vaan ehdimme saada tänne kirjoja ja sanomalehtiä, niin totta kai tästä hyvää tulee.
HESE. Ooja, tulee kyllä.
HEIKKI (Vikulle). Ja Viku… Mitä sinä ajattelet, kun istut niin täydessä totuudessa, kädet ristissä?
VIKU. En tiedä. Minusta tuntuu kuin olisin kirkossa.
HEIKKI (naurahtaa). Vai niin… Älä huoli olla niin juhlallinen, ei tämä mikään kirkko ole. Puhu vaan vapaasti kaikkea, mitä mielessäsi on.
HESE. Vikulle tuli pieni vahinko tänään.
HEIKKI. Mikä sitten?
HESE. Hän luuli täällä pitoja pidettävän.
VIKU. Mistäs minä sen tiesin… Arvelin vaan jotakin.
TANELI. Sanoithan sinä minullekin, että Heikki pitää kihlajaisia!
(Hiljaista naurua ja keskustelua siellä täällä.)
HEIKKI. Pyh, vai kihlajaisia! Mistä semmoisen luulon olet saanut?
VIKU (hieman hämillään). Piti kai minun jotakin sanoa, kun hän niin ahdisti…
TANELI. Ahdisti… Itse sinä minua ahdistit ja rupesit surkuttelemaan kun ei Heikkikään enää…
(Keskeyttää puheensa äkkiä; hämmästyy.)
HEIKKI (hymyillen). Mitä sinun piti sanoa, Taneli?
VIKU (reippaasti). Ei yhtikäs mitään! Hän sekaantuu vaan omissa sanoissaan.
HEIKKI (Vikulle). Kukapa sinun kanssasi riittäisikään näppäryydessä…
Mutta voitko nyt sanoa, mitä me rupeamme täällä tekemään?
VIKU. Lukemaan tietysti… Minä ainakin tahtoisin tietää, miten hyviä tappelupukareita meidän isäukkomme olivat.
HEIKKI (kummastuneena). Tappelupukareita…?