OPETTAJA. Sitä juuri.
EMÄNTÄ. No, koska niin on, niin ottakoon Heikki sitten sen lehden ja lukekoon, nyt kun hänellä on niin hyvä aikakin. Minäkin saan sitte nähdä, mitä niissä on.
OPETTAJA. Ja minä olen vakuutettu, että olette tyytyväinen, kun tutustutte niihin. (Nousee.) Nyt minun pitää lähteä, mutta tahdon vielä toistenkin tulla tänne puhumaan näistä asioista. Olen mielissäni tästäkin kohtauksesta ja toivon, että valistus on taas ottava askelen Suomen synkässä salossa.
TOINEN NÄYTÖS
Sama tupa, muutettuna siten, että seinät ovat maalatut valkoisiksi ja sängyn paikalla on sanomalehtihylly, jossa on tukku sanomalehtiä ja muutamia kirjoja. Lattialla on kaksi pitkää pöytää ovesta katsojiin päin ja pöytien molemmin puolin pitkät penkit. Seinällä oven päällä on taulu, johon suurilla roomalaisilla kirjaimilla on maalattu sana Lukutupa. Oven ja hyllyn välisellä seinällä on vaatekoukkuja. – On sunnuntai-päivä, vuosi edellisestä näytöksestä.
Ensimäinen sarja kohtauksia.
Jussi, joka on yksinkertaisesti mutta siististi puettuna, kuten muukin talonväki. – Heikki, Emäntä ja Kreeta-muori. Viimeisenä Opettaja.
JUSSI (tulee ja pistää oven säppiin). Täytyy panna haka päälle, ett'ei kukaan pääse katsomaan ennenkun isäntä tulee kirkosta. Hän kielsi sen mennessään ja sanoi, että iltapäivällä kutsutaan kylän nuoret tänne. (Katselee iloisena ympärilleen.) Miten ne saavatkaan hämmästyä nähdessään tämän tuvan näin kauniina ja valkoisena, kun se eilen aamulla vielä oli musta kuin pirtti. (Katselee taulua oven päällä.) Mutta tämä onkin nyt lukutupa ja tuossa on sen nimi kaikkien nähtävänä. (Ottaa lakin päästään.) Kas kun en nytkään huomannut heti ottaa lakkia päästäni, vaikka isäntä on sanonut, ett'ei sitä sovi huoneessa pitää. (Panee lakkinsa naulaan ja pyörähtää iloisena ympäri.) Voi, miten hauskaa oli eilenkin illalla, kun isännän kanssa yhdessä maalasimme tämän tuvan eikä kukaan päässyt katsomaan, ei emäntäkään, vaikka kävi pyytämässä. Ja sitten hän kertoi minulle ihmeellisiä asioita, joita on itse kuullut ja nähnyt siellä koulussa, jossa viime talvena oli, ja niitä hän nyt rupeaa meille opettamaan tässä tuvassa. Voi, miten hyvä hän on. Minuakin puhuttelee kuin omaa veljeänsä, niin että oikein minua… (Ovelle koputetaan.) Ah, nyt on isäntä jo tullut.
(Rientää avaamaan. Heikki, Emäntä ja Kreeta-muori tulevat.)
HEIKKI (iloisena). Kas niin, äiti, nyt. näette, mitä olen täällä hommannut.
(Emäntä ja Kreeta-muori ihmettelevät.)
EMÄNTÄ. No voi nyt ihmettä miten valoisa tämä on!
KREETA-MUORI. Enhän enää tunne koko tupaa!
EMÄNTÄ. Ja sinä pidät tämän nyt lukutupana?
HEIKKI. Niin olen aikonut, ja kaikki onkin jo niin valmiina, ett'ei nyt aluksi enää muuta tarvita kuin ahkeria lukumiehiä. (Ottaa povestaan tukun sanomalehtiä.) Tässäkin on vähän lukemista entisten lisäksi.
(Heittää ne hyllylle. Emäntä ja Kreeta-muori istuvat.)
KREETA-MUORI. Minkätähden tällaisiin puuhiin olet ruvennut, Heikki?
HEIKKI. Saadakseni kylämme nuorison paremmille tavoille. (Lyö Jussia olalle.) No, Jussi, miltä näyttää tupamme sinun silmissäsi?
JUSSI (hymyillen). Kuin kirkon sakasti.
HEIKKI. Vai niin. No se ei ole hullumpaa.
EMÄNTÄ. Luuletko saavasi heidät muuttumaan?
HEIKKI. Jos minun vaan onnistuu saada heidät täällä käymään, niin olen varma, että he ajan mittaan muuttuvat.
EMÄNTÄ (hartaana). Auttakoon Jumala sinua ja ohjatkoon viisaudellansa, että niin tapahtuisi. Minä sitä hartaasti toivon.
HEIKKI. Kiitän teitä, äiti, hyvästä toivotuksestanne ja tapahtukoon niinkuin sanotte. Alku on tehty ja opettajan avulla tahdon kaiken taitoni käyttää heidän hyväkseen. Viime talvena olen paljon ajatellut tätä asiaa.
KREETA-MUORI. Ja siten olet keksinyt tämän lukutuvan?
HEIKKI. Ei tämä mikään keksintö ole, ei ainakaan minun keksintöni. Näitä on kyllä muualla, vaikk'ei meillä sitä vielä tunneta. Mutta minä olen aikonut järjestää tämän toisella tapaa, kuin mitä ne yleisesti ovat.
KREETA-MUORI. Vai niin. (Emännälle.) No mitä sinä ajattelet tästä
Heikin puuhasta?
EMÄNTÄ. Hän saa tehdä niinkuin itse tahtoo, sillä luulen, että siitä tulee hyvää perässä. Tätä tupaa emme nyt enää ollenkaan tarvitse.
KREETA-MUORI. Mutta minun mielestäni on oikein synti, että näin kaunis huone jää siten turhanpäiväiseen kujeilemiseen.
HEIKKI (hymyilee). Niinkö muori ajattelee?
KREETA-MUORI. No kuinka sitten? Olisihan täällä muutenkin hauska olla.
Ei meidän kylässä ole yhtään näin iloisen näköistä huonetta kuin tämä.
HEIKKI. Ja kumminkin voisi jokainen hät'hätää laittaa tupansa ainakin yhtä hyväksi. Tämäkin oli niitä rumimpia mitä täällä Korvenkylässä löytyy.
KREETA-MUORI. Jaa, en tiedä, mutta iloisen näköiseksi vaan olet tämän vanhan tuvan saanut.
HEIKKI. Siinä pitää olla valoa missä sitä tarvitaankin. (Jussille.) Kas niin, Jussi, nyt saat mennä kutsumaan kyläläiset tänne. Käy joka tuvassa ja sano minulta terveisiä, vaan älä sentään ilmoita, mitä on tekeillä. Ei suinkaan kukaan ole täällä käynyt?
JUSSI. Ei kukaan. (Ottaa lakkinsa.) Pyydänkö vanhuksia myös tulemaan… ja Korven-vaaria?
HEIKKI. Kaikki vaan, ilman eroitusta.
(Jussi menee.)
KREETA-MUORI. Tuo Jussi on muuttunut vallan toiseksi sitte viime kesän.
EMÄNTÄ. Niin, Jumala paratkoon, hän on yhtä viisas kuin muutkin, vaikka ihmiset huonolla kohtelullaan olivat hänen kokonaan pilata. Poika parka jo itsekin uskoi olevansa tuhmin maan päällä.
KREETA-MUORI. Oli se onni hänelle kun pääsi teille.
HEIKKI. Niin luulen minäkin. Kuka tietää, minkälainen hän nyt olisi, jos sama meno olisi saanut jatkua.
EMÄNTÄ. Niin, niin. Ja ajatteleppas itseäsikin, mikä nyt olisit, jos vielä eläisit kuten ennen.
HEIKKI. Ei sitä tiedä. Jumalalle olkoon kuitenkin kiitos, kun osasin sen vielä jättää. Ja luulen, että parhaana apunani onkin ollut salainen kuolemanpelko, sillä en voi unohtaa isäni valaa ja veljieni kohtaloa.
EMÄNTÄ (liikutettuna). Sinua on kumminkin säästetty aina tähän päivään asti, ja minä olenkin jo ruvennut uskomaan, että sinä saat jäädä minulle vanhuuteni iloksi.
HEIKKI (liikutettuna). Niin, äiti, sitä minäkin olen hartaasti toivonut… Muuten luulen, että tehtäväkseni on määrätty auttaa kylämme tietämättömiä nuorukaisia paremmille tavoille. Oli onni, kun jalkani katkesi ja rupesin kirjoja ja sanomalehtiä lukemaan. Niitä tapauksia saan kiittää, että nyt olen edes tällainen kuin olen. Ja opettajalle olen aina oleva kiitollinen, sillä hän se oli, joka aukasi silmäni ja hän minut kansanopistoonkin toimitti.
EMÄNTÄ (hartaana). Hän oli Jumalan lähettiläs otollisella hetkellä.
HEIKKI. Hän on kunnon mies, joka ymmärtää tehtävänsä. Olisin kovin iloinen, jos hän nyt olisi täällä minua neuvomassa.
KREETA-MUORI. Tietääkö opettaja tämän sinun puuhasi?
HEIKKI. Ei vielä, mutta aikomukseni on puhua siitä hänen kanssaan niin pian kuin vaan saan tilaisuutta siihen.
(Opettaja tulee.)
OPETTAJA. Hyvä päivää, hyvät ystävät!
HEIKKI. Ah, opettaja! Tervetuloa täydestä sydämestäni, te tulette aivankuin kutsuttuna, vaikk'en osannutkaan teitä yhtään odottaa.
(Kättelevät. Emäntä ja Kreeta-muori nousevat.)
OPETTAJA. Lähdin huvikseni kävelymatkalle ja tulin aina tänne asti. Hyvää päivää, emäntä! (Kättelevät.) Ja te, Kreeta-mummo, tekin olette täällä. (Kättelee.) No mitä teille kuuluu?
KREETA-MUORI. Jumala varjelkoon teitä, herra maisteri; hyvää minulle kuuluu, nyt niinkuin aina ennenkin. Miten teidän nuori rouvanne jaksaa?
OPETTAJA. Kyllä hän hyvin voi. (Katselee ympärilleen.) Mutta sanokaas minkätähden tämä tupa on näin muutettu, aivankuin… (huomaa taulun oven päällä). Aha, tätäpä juuri arvelinkin! (Tarttuu Heikkiä käteen.) En voi sanoa kuinka iloinen olen! Toivotan teille onnea ja menestystä täydestä sydämestäni. Olenkin melkein odottanut teiltä jotain tällaista.
HEIKKI. Ei kestä kiitellä, koska minä oppimattomana kansanlapsena en tiedä miten oppineet ja sivistyneet tällaisissa tapauksissa menettelevät. Aikomukseni onkin pyytää teiltä hyviä neuvoja.
OPETTAJA. Mitä neuvoja te tarvitsette? Onhan täällä jo kaikki niinkuin olla pitää.
HEIKKI. Niin kyllä, mutta olen aikonut järjestää lukemisen täällä toisella tapaa kuin yleisesti tehdään ja siitä juuri tahtoisin puhua kanssanne. Mutta tehkää hyvin ja istukaa, herra opettaja.
OPETTAJA. Miten te sitte aiotte menetellä?
(Istuvat vastakkain pöydän ääreen. Emäntä ja Kreeta-muori istuvat lähekkäin ja kuiskailevat silloin tällöin keskenään.)
HEIKKI. Sanokaa ensin minulle, mistä se tulee, että kansamme niin itsepintaisen jäykästi vastustelee kaikkia uudistuksia?
OPETTAJA. Luonnollisesti sentähden, ett'ei se käsitä niitä. Ja tämän lisäksi uskotaan varmasti, että niistä tulee vaan pahennusta.
HEIKKI. Niin kyllä, mutta mistä on tuommoinen luulo saanut alkunsa?
OPETTAJA. Jumala sen tietää. Ehkä siitä, että kansamme on aina saanut luottaa omaan itseensä ja kalliisti ostanut ne tavat ja kokemukset, jotka se omistaa. Ja tämä luulo on kehittynyt aivan yleiseksi ja imeytynyt jäykkään luontoomme niin voimakkaasti, että on tapana vastustaa vielä sittekin, vaikka jo osaksi käsitetäänkin se parannus, jonka uudistus tuottaa.
HEIKKI. Niin, niin, jäykkä ja hidas luonto on sivistyksellekin suurimmaksi haitaksi.
OPETTAJA. Minä olen joskus ajatellut siten, että jäykkyys ja hitaisuus juuri ovatkin kansamme suurin onni. Ennen ainakin ovat ne sitä olleet ja epäilemättä tulevat vieläkin olemaan. Nehän juuri ovat ne ominaisuudet, jotka yhdessä Jumalanpelvon kanssa ovat vaikuttaneet sen, ett'ei kansamme koskaan ole ryhtynyt mihinkään häpeälliseen ja pikapäiseen tekoon. Historiamme lehdet ovat alusta alkaen niin puhtaat kuin olla voi, eikä etsimälläkään voi löytää mitään, joka tuottaisi meille katumusta ja häpeää. Tämän tähden voimme hyvällä syyllä uskoa, että kun kansamme kerran tulee käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden, niin eikö se silloin pidä yhtä lujasti ja taipumattomasti kiinni tästä uskostaan, kuin se on pitänyt ja pitää muistakin tavoistaan.
HEIKKI. Ah, niin, sehän on aivan selvä! Sittenhän sivistyksen perustus seisookin lujassa kuin konsanaan mikään graniittivuori.
OPETTAJA. Aivan oikein. Luonnettamme voi täydellä syyllä verrata graniittikiveen. Niinkuin graniitti on kovaa ja vaikeata muodostaa, niin on Suomen kansan luonnekin; mutta kun se kerran onnistuu, niin silloin siitä tuleekin kappale, joka on sekä vahva että kaunis. Mutta siihen tarvitaan paljon työtä ja kauvan kestänee ennenkun niin pitkälle päästään.
HEIKKI. Tuskinpa siihen niin suuria ponnistuksia tarvitaan, jos vaan tunnettaisiin oikea työtapa. Kansamme on älykäs ja elinvoimainen sekä oppii ja omistaa mielellään kaiken sen, jolla varmasti tietää hyödyttävänsä itseään. Mutta sen täytyy olla varmasti vakuutettu asian hyvyydestä ennenkun se uskoo. Sentähden olisi sivistystyökin kansan keskuudessa tehtävä niin yksinkertaisessa muodossa ja niin lähellä heitä kuin suinkin. Parhaimpana keinona olisi luullakseni personallinen keskustelu, koska ainoastaan siten saataisiin ennakkoluulot parhaiten poistetuksi ja jäykimmätkin asiata miettimään. Vai mitä te arvelette, opettaja?
OPETTAJA (miettii). Keino on kyllä hyvä, mutta miten sen voi toteuttaa… (Pudistaa päätään.) Ei, se ei ole mahdollista! Ajatelkaa, kokonainen kansa… mistä niin paljon puhujia saataisiin?
HEIKKI. En tarkoita, että pitäisi käydä mökistä mökkiin puhumassa. On niitä muitakin keinoja.
OPETTAJA. Ja mimmoisia?
HEIKKI. Sekin esimerkiksi, että pantaisi toimeen pieniä iltakokouksia, joissa kyläläiset voisivat vapaasti keskustella kaikista eri asioista, sen mukaan miten jaksavat ymmärtää.
OPETTAJA. Todellakin! Se ei olisikaan hullumpaa!
HEIKKI. Ja tällaisia kokouksia varten ovat lukutuvat ihan paikallaan.
OPETTAJA. Ah, nyt minä ymmärrän teitä ja nyt teidän täytyy selittää minulle, miten olette aikonut sen järjestää.
HEIKKI. Mielelläni sen teen, koska haluan tietää mitä te siitä ajattelette. Minun ajatukseni on se, että kukin kyläkunta muodostaa oman piirinsä, joka määrättyinä aikoina kokoontuisi lukutupaansa lukemaan ja keskustelemaan, ja että lukutuvan hoitajana toimii henkilö, joka mahdollisimman hyvin pystyy asioita arvostelemaan ja selittämään. Älköön myös sallittako, että kukin lukee itsekseen, vaan lukekoon yksi kaikille aina vuoronsa perään ja sitte keskusteltakoon luetusta asiasta. Tällainen menettelytapa on minun mielestäni parhain, koska siten saadaan kaikki samalla kertaa tutustumaan jokaiseen eri asiaan ja myöskin niitä ymmärtämään.
OPETTAJA. Hyvin ajateltu! Jatkakaa.
HEIKKI. Ja sitte voitaisiin ottaa esille myöskin kaikenlaisia oppiaineita ja kaikkia muita kysymyksiä ja aatteita, mitkä vaan voivat olla heille opiksi ja huviksi.
OPETTAJA. Aivan oikein!
HEIKKI. Ja kun kerran on päästy hyvään alkuun, niin sitten se käykin jo ihan itsestään ja lukutuvilla on silloin parempi merkitys kuin nyt. Ne ovat puoliksi kouluja, puoliksi tavallisia illanviettoja, joissa vallitsee rattoisa mieliala ja siveellinen ajatuskanta. Ja koska saman kylän asukkaat tuntevat hyvin toisensa, niin vältetään heti alusta alkaen tuo tavallinen kursastelu.
OPETTAJA. Niin kyllä, mutta suurin pula tulee kuitenkin niistä henkilöistä, jotka pystyvät ja tahtovat ruveta muita ohjaamaan. Jokaisessa kylässä ei niitä ole.
HEIKKI. Ei ole, mutta toivoa sopii, että niitä ilmestyy varsinkin kansanopistojen avulla. Kun ensin on saatu pari kolme kyläkuntaa hyvään alkuun, niin uskon, että toisetkin seuraa perässä. Siten on kukin kylä oma sivistyspiirinsä ja niiden työ on sekä helppoa että hauskaa. Ja nämät piirit voitaisiin taas yhdistää keskenään johtajiensa kautta, jotka muodostaisivat jonkunlaisen toimikunnan, joka silloin tällöin kokoontuisi neuvottelemaan yhteisistä asioista. Sillä tavoin tulee koko pitäjän väestö olemaan mukana ja jokainen omassa kylässään. Väliin voisi myöskin pitää yleisiä kokouksia ja varsinaisia huvitilaisuuksia, joihin kaikki eri kyläkunnat ottavat osaa. Näin olen minä asian ajatellut ja tällä tavalla voitaisi minun mielestäni parhaiten johdattaa kansamme yksinkertaisuudessa kasvanutta henkistä elämää ja saada sitä ymmärtämään ajan vaatimuksia.
OPETTAJA. Mainiosti se siten käy! Syvimmätkin pohjakerrokset saadaan siten esiin kaivetuiksi.
HEIKKI. Niin, kun jokaisessa maamme kylässä kerran on lukutupa ja niissä koko kylän asukkaat innokkaina kuulijoina ja keskustelijoina, niin silloin on suuri sivistystyö mahtavassa käynnissään, jonka seuraukset ovat arvaamattoman suuret.
OPETTAJA (innostuneena). Niin, se on aivan verratonta! Sen aatteen hyväksi täytyy tehdä kaikki mitä suinkin voi!
HEIKKI. Niin täytyy.
(Istuvat miettiväisinä.)
OPETTAJA (katselee taulua oven päällä). Tänäänkö te avaatte tupanne?
HEIKKI. Niin on aikomukseni, ja Jussi onkin par'aikaa kutsumassa kyläläisiä kokoon. Se oli oikein hyvä, kun te tulitte tänne; nyt pyydän teitä auttamaan minua näissä alkuvalmistuksissa, sillä itse olen vielä hyvin taitamaton, ja miten voinee sokea sokeata taluttaa.
OPETTAJA. Uskon varmasti, että onnistutte. Olette itse elänyt niissä oloissa ja tiedätte hyvin, mitä tarvitaan. Mitä kyläläiset sanovat tästä?
HEIKKI. He eivät vielä tiedä puuhastani juuri mitään. Mutta on minulla sentään jo yksi liittolainenkin, joka epäilemättä tulee hartaasti minua kannattamaan ja ehkä toisia seuraa perässä.
OPETTAJA. Kuka se on?
HEIKKI. Honkamaan Hese, sama, joka toi lääkärin kaupungista jalkaani parantamaan.
OPETTAJA. Vai niin. Hän onkin nyt muistaakseni naimisissa.
HEIKKI. Niin on. Hän meni viime syksynä naimisiin meidän palvelustyttömme kanssa, ja minä hankin hänelle opistoon mennessäni sanomalehden, jota pyysin ahkerasti lukemaan ja heittämään pois ryypiskelyn. Hän on seurannutkin neuvoani ja muuttunut perin toiseksi mieheksi.
OPETTAJA. Ensimäinen siemen kantaa siis jo hedelmiä.
HEIKKI. Niin, maaperä on kylläkin hyvä ja totta kai kirsikin sulaa, kun aurinko vaan ehtii nousta.
OPETTAJA. Kyllä, varmasti. Saatte nähdä, että puuhanne menestyy hyvin.
HEIKKI. Toivon ainakin…
OPETTAJA. Minä olen kovasti mielissäni kaikesta siitä, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt. Teidän puuhanne ovat verrattoman hyviä ja ansaitsevat kaikkea kiitosta. Mielelläni jään tänne iltapäiväksi, sillä tahdon välttämättä olla mukana näkemässä ja kuulemassa, mitä kyläläiset asiasta arvelevat.
HEIKKI (nousee). Lähtekäämme siis siihen asti toiseen tupaan…