Toiset. Sinutko herraksi?
VIKU (pöyhistelee). Niin, minut juuri hän laitti herraksi.
HESE. Ha-ha-haa, vai herraksi sinua! Olipa sekin otus silloin!
VIKU. Jaa, jaa, ei sitä olekkaan joka poika herrana ollut, mutta minä olen ja Ville sen teki. Hän antoi minulle herrasvaatteet ja minusta tuli niin helkkarin nätti herra, ett'en tahtonut enää tuntea itseäni, kun peilissä katselin. Komeana kävelin lattialla ja Ville nauroi ja käski olla ylpeän, ja kyllä olinkin. Silloin tulivat taas ne samat herrat sinne ja sitte me lähdettiin. Mutta kun tulimme perille, eivät he ehtineetkään sinne sisään, vaan käskivät minun mennä yksin ja olla ylpeän, kuten ne toisetkin, eikä paljon puhumaan. En minäkään olisi viitsinyt yksin mennä, mutta he tahtoivat vaan ja niin menin viimein, ajatellen, että eihän siellä nyt toki minua syötäne, jos muuta mitä tehtäiskin. Tulin sitte pöydän eteen, jonka takana istui vanha herra, ja minä ymmärsin, että tästä se lappu saadaan. Panin siis ylpeänä kaksimarkkasen pöydälle ja saatuani lapun kouraani, menin sisälle saliin ja silloin se pärähti soimaan.
TOISET. Mikä?
VIKU. Se musiikki. Kas se vasta oli musiikkia, jota kuulla kelpasi. Oli siinä miehiä parikymmentä kumminkin soittamassa ja kovasti se ääni raikui tuossa suuressa salissa. Tuli siihen huoneeseen silloin vilinätä: tuli herroja ja tuli mamselleja niin helkkarin kauniita, ett'ei taivaan enkelitkään sellaisia. Oohoh, minä en osaa jutellakaan, miten kauniita ne olivat.
HEIKKI. Entä sitten? Mitenkä ne tanssivat?
VIKU. Hyvin, peijakkaan hyvin! Oi voi sentään, miten sievästi ne taisivatkin tanssia: ei siinä korot paukkuneet eikä jalkaa lyöty, hiljaan se kävi ja pehmeästi kuten nurmikolla, ja kun ne herrat meni naisia ottamaan, niin eivät ne niitä kädestä vetäneet, vaan kumarsivat niin helkkarin nätisti, että vesi tuli silmiini, ja naiset naurahtelivat ja räpyttivät siipiään.
HEIKKI. Nyt valehtelet, Viku!
HESE. Ha-ha-haa. Sinä olet juovuspäissä nukkunut johonkin nurkkaan ja nähnyt enkeleitä unissasi!
(Nauravat.)
VIKU (lyö nyrkkinsä pöytään). Enkä valehtele! Olen itse nähnyt omilla silmilläni, että niillä oli siipi jokaisen kädessä ja ne räpyttivät sitä näin (näyttää kädellään ja lyö taas nyrkkinsä pöytään). Se on totinen tosi!
HEIKKI. Kuka sitä olisi uskonut.
VIKU. Kyllä sen uskoa saatte… Ja ne herrat sitten! Ne olivat aika vekkuleita. Oli siinä eräskin pieni, nätti herra, joka oli oikein ahkera tanssimaan ja naisia naurattamaan. Hän tuli ja kumarsi sillekin mamsellille, joka istui aivan edessäni ja kohta tämä nousi ja räpytti siipeään. Ja voi vietävä kun sen herran suu oli nätissä maseerissa, niin ett'en voinut enää pidättää itseäni, vaan rupesin oikein makeasti nauramaan. Mutta silloinkos ne katsoivat vihaisesti minua, niin että päätäni pyörrytti, ja kohta tuli se vanha herra ja talutti minut ulos, enkä minä osannut puhua mitään ennenkun olin ulkona lumipyryssä. Silloin rupesi pistämään vihaksi ja ajattelin jo mennä takaisin sisälle, mutta samassa tuli Ville ja ne molemmat herrat ja sanoivat… (Äkkiä.) Emäntä tulee!
TOISET (hämmästyen). Mitä? Kuka?
VIKU (näyttää ulos ikkunasta). Emäntä! Tuossa hän tulee!
(Toiset kääntyvät katsomaan.)
HEIKKI. Minä ajattelin, että kuka se nyt tuli.
HESE. Siinä on emäntä ja Kreeta-muori ja me elämme täällä kuin viimeistä päivää.
(Hätääntyvät.)
TANELI. Mitä nyt teemme?
VIKU. Pois pian! Nyt he tulevat jo pihalle!
HESE. Mistä sitte menemme? Ah, ikkunasta! (Ottaa harppunsa.) Pian pois; en tahdo, että emäntä näkee meidät! (Avaa ikkunan.) Tulkaa perässä!
(Hyppää ulos.)
VIKU (sieppaa pullon käteensä). Pian, pian, Taneli! (Taneli hyppää.)
Älä viivyttele, Heikki!
(Hyppää ulos.)
HEIKKI (raappii neuvottomana päätään). Saakuri! Mitenkä tämä nyt oikein on?
HESE (ikkunan alta). No tule pian nyt, Heikki!
(Heikki hyppää ulos ja päästää samassa surkean huudon.)
Kolmas sarja kohtauksia.
Emäntä ja Kreeta-muori. – Sitten kaikki edelliset.
Viimeiseksi opettaja.
EMÄNTÄ (tulee Kreetan kanssa). Olin kuulevinani huutoa, vaan eipä täällä näy ketään olevan.
KREETA-MUORI. Minusta se kuului kauvempaa.
EMÄNTÄ (lähestyy pöytää). Mitä…? Mistä nämät lasit ovat tänne tulleet?… Ah, nyt ymmärrän!
(Panee virsikirjan pöydälle ja istuu sänkyyn peittäen käsillä kasvonsa.)
KREETA-MUORI (itsekseen). Näyttää siltä, kuin täällä olisi pidetty juominkia. (Nostelee laseja.) Neljä lasia pöydällä merkitsee sitä, että heitä on ollut neljä. Mutta missä he nyt sitten ovat, kun eivät ole näitä pois korjanneet? (Ääneen.) Kuulehan, Leena, mitä sinä tästä ajattelet?
EMÄNTÄ. Minä ymmärrän kaikki! Ah, minä ymmärrän kaikki! Voi, tällaista en olisi koskaan uskonut. He ovat menneet pakoon, kun huomasivat meidät.
KREETA-MUORI. Pakoon! Mistä he pakoon olisivat menneet? – (Kumartuu ulos ikkunasta.) Herra Jumala, onhan se Heikki!
EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Mitä sanot? Missä on Heikki?
KREETA-MUORI (osottaa ulos). Katso, tuossa hän makaa suullaan.
EMÄNTÄ. Herra siunatkoon! Heikki!
(Istuu, sänkyyn itkien ja käsiään väännellen.)
KREETA-MUORI (kiiruhtaa ulos). Onko hän kuollut?
EMÄNTÄ. Voi, minun ainoa poikani!… Viimeinen poikani… Armahda minua, Jumala! Kirous on langennut suvullemme ja tappanut kaikki… kaikki.
(Ikkunan alta kuuluu Kreeta-muorin ääni.)
KREETA-MUORI. Hän on pyörryksissä… kantakaa hän sisään… Hanna, tuo vähän vettä!
EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Hän elää, hän elää! (Katsoo ulos). Hän elää ja he tuovat hänet tänne! Kiitetty olkoon Jumala iankaikkisesti! (Ristii kätensä hartaana.) Sydämeni syvyydestä kaikukoon ylistys sinulle, Herra, kun armahdat minua ja annat poikani elää! Hänestä tulee vielä hyvä ja kelvollinen ihminen sinulle kunniaksi ja minulle vanhuuteni iloksi. —
(Menee ovelle. Kreeta-muori tulee ja hänen perässään Hese, Taneli, Viku ja Jussi kantaen Heikkiä, joka valittelee. Jälessä kulkee Hanna kantaen vesiämpäriä.)
KREETA-MUORI. Minä luulen, että hänen vasen säärensä on mennyt poikki.
(Kantajat laskevat Heikin vuoteelle ja peräytyvät alakuloisina ovensuuhun; Jussi nyyhkyttää.)
HEIKKI. Voi, voi… Antakaa minulle juotavaa.
EMÄNTÄ (ottaa ämpäristä vesikupin). Kas tässä, juo vaan, Heikki, juo.
(Kohottaa Heikin päätä hänen juodessaan ja laskee sitte vesikupin pöydälle sekä istuu penkille vuoteen päänaluisen viereen.)
KREETA-MUORI. Minun pitäisi katsoa minkälainen se jalka on. Täytyy saada ensin tuo saapas pois.
HESE (astuu esiin). Otanko minä sen?
(Aikoo tarttua saappaaseen.)
KREETA-MUORI. Ei vetämällä, ei! Se täytyy rikkoa. Leikkaa se rikki, mutta hyvin varovasti; ei auta saapasta sureminen.
HESE. Kyllä, kyllä ymmärrän.
(Ottaa puukkonsa ja puuhailee saappaan kanssa. Heikki valittelee.)
EMÄNTÄ (silittää Heikin päätä). Heikki parkani, kuinka se näin menikään?
HEIKKI. Kaikki on mennyttä nyt, äiti! Minusta ei ole enää mihinkään…
Ai, ai! Niin se on… Minä joisin taas.
(Emäntä antaa vettä.)
HESE (itsekseen). Minun syyni, minun syyni. (Ääneen, saatuaan saappaan poistetuksi.) Nyt se on tehty!
KREETA-MUORI (tarkastaen jalkaa). Ai, ai, tämä on pahasti murtunut, hyvin pahasti. Nyt ei ole muuta neuvoksi kuin lähteä hakemaan lääkäriä kaupungista. Poika parka, kyllä nyt saat kauvan aikaa sairastaa, ennenkun jaloillesi taas pääset; semmoinen täräys tämä oli. (Hannalle.) Tuo tänne muutamia riepuja, Hanna, niin laitan kylmiä kääreitä jalan ympäri, kunnes lääkäri tulee. Se tietääkseni estää ajettumista ja kuumetta. (Hanna menee.) Kuka lähtisi lääkäriä hakemaan?
EMÄNTÄ (Heselle). Etkö sinä tahtoisi mennä, Hese?
HESE. Menen kyllä.
HEIKKI. Niin, mene vaan, Hese, sinä olet tottunut sellaisiin. Antakaa hänelle rahaa matkaan, äiti, ei sitä tiedä, mitä matkalla tapahtuu.
EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä, minä tuon heti.
(Menee kamariin.)
HANNA (tulee, kädessä riepuja). Kelpaako nämät? En löytänyt näin kiireessä parempia.
KREETA-MUORI. Ne on kyllä hyviä. (Pistää rievut ämpäriin ja asettaa yhden niistä kipeälle jalalle.) Tämä on tietääkseni hyvä keino. Pitää vaan muuttaa jokaisen puolen tunnin kuluttua.
EMÄNTÄ (tulee pitäen rahaa kädessään). Kas tässä olisi kymmenen markkaa, ota tämä ja koeta kiirehtiä.
(Antaa sen Heselle).
HESE (hämillään). Kyllä koetan. Mutta en minä… niin… olisi ollut itsellänikin sen verran… ja kun se vielä…
EMÄNTÄ. Kiirehdi nyt vaan.
HESE. Tahtoisin ensin sanoa, että tämä on minun syyni. Minähän ensin menin… ei kun hyppäsin…
(Taneli ja Viku liikahtelevat levottomasti.)
HEIKKI. Älä puhu semmoisia, Hese.
HESE (alakuloisena). Minun syyni tämä on. Antakaa se anteeksi.
EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä. Mene vaan Herran nimeen ja tule onnellisesti takaisin lääkärin kanssa.
HESE. Kyllä hänet etsin ja tänne tuon, niin pian kuin suinkin.
(Menee.)
EMÄNTÄ. Ja menkää te, pojat, auttamaan häntä, sillä se varsa taitaa olla vähän vallaton.
(Menevät.)
HEIKKI. Jää sinä tänne, Jussi! Tahdon sanoa jotakin.
EMÄNTÄ (istuu tuolille sängyn jalkapuoleen.) Miten on laitasi nyt?
Polttaako se kovin?
HEIKKI. Ei nyt enää.
EMÄNTÄ. Ottaisitko ruokaa?
HEIKKI. Otan kyllä, mutta ensin tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, äiti.
EMÄNTÄ (Hannalle). Vie pois nuo lasit tuosta ja mene panemaan ruokaa pöytään, ennenkun kaikki jäähtyvät. (Hanna kokoaa lasit tarjottimelle ja menee. Kreeta-muorille.) Ja mene sinäkin, Kreeta hyvä, päivälliselle sinne uuteen tupaan; minä tulen heti perässä.
KREETA-MUORI. Kiitos kaunis, joutaahan tästä menemään.
(Menee.)
HEIKKI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Äiti.
EMÄNTÄ. Mitä?
HEIKKI. Älkää olko vihainen minulle.
EMÄNTÄ (hellästi). Ei millään tavalla, poikaseni. Tämä onnettomuus on jo kyllin suuri rangaistus sinulle.
HEIKKI. Pahuus on saanut palkkansa. Ilmankos olenkin niin huonosti elänyt.
EMÄNTÄ. Niin, Jumala on rangaissut sinua tänä päivänä ja kiitetty olkoon hän, kun antoi sinulle vielä armonaikaa eikä heti kuolettanut. Nyt on sinulla sopiva aika ajatella tulevaista elämää ja tulla uudeksi ihmiseksi.
HEIKKI. Niin, niin, sen minä tahdon tehdä… Luuletteko minun jo pian kuolevan?
EMÄNTÄ. En, sitä en luule. Olisihan se voinut nyt pudotessa jo tapahtua.
HEIKKI. Niin… Mutta jos kuitenkin tulisi siten tapahtumaan, niin ottakaa silloin Jussi kasvattipojaksenne, koska ei teillä ole muutakaan perillistä, ja hän ansaitsee sen hyvin, sillä hän on parempi kuin minä.
(Jussi nojaa hämmästyneenä sängynkarmiin.)
EMÄNTÄ. Puhutaan siitä sitte toisten.
HEIKKI (Jussille). Kaikissa tapauksissa tahdon, että sinusta pidetään parempaa huolta kuin tähän asti… Tahdon pitää sinusta kuin omasta veljestäni.
(Jussi nyyhkyttää.)
EMÄNTÄ. Sen hän, poika parka, kyllä ansaitse. Hän onkin koko ikänsä saanut kärsiä ihmisten pilkkaa ja ylenkatsetta, ja kuitenkin on hän niin hyvä ja hiljainen.
HEIKKI. No mitä arvelet asiasta, Jussi?
JUSSI. Voi, voi, en minä tiedä… miten minä… Olen muutenkin niin huono… Ja kun te aina olette ollut niin hyviä minulle… Otitte tänne ja armahditte, kun ei kukaan minusta huolinut eikä antanut minulle ruokaa.
(Itkee.)
EMÄNTÄ. Poika parka, paljon olet saanut sinäkin kärsiä…
HEIKKI. Mutta nyt siitä tuleekin loppu! Mene syömään, Jussi, ja jätä meidät vähäksi aikaa.
(Jussi menee.)
EMÄNTÄ. Kyllä hän parempaa kohtelua tarvitseekin… Sinäkin olet ollut hänelle niin ylen ankara.
HEIKKI. Niin, Jumala paratkoon, en ole sitä ymmärtänyt… Mutta nyt tahdon sovittaa pahuuteni. (Hetken vaitiolo.) On vielä yksi asia, joka minua kovasti surettaa.
EMÄNTÄ. Mikä sitten?
HEIKKI. Voi, se on niin surkean surkeaa! Olen häväissyt itseni, äiti.
En muista sitä itse, mutta pojat kertoivat.
EMÄNTÄ. Oliko se viime yönä?
HEIKKI. Oli.
EMÄNTÄ. Sano se minulle?
HEIKKI. Häpeän sitä puhua ja kiukuttaa kun ajattelenkin.
EMÄNTÄ. Sano nyt vaan, ehkä voidaan se vielä auttaa.
HEIKKI. Olin Mäkelässä…
EMÄNTÄ. Ja mitä?
HEIKKI. Otin Mäkelän emännän kiinni.
EMÄNTÄ. No?
HEIKKI. Voi, voi! (Peittää käsillä kasvonsa.) Otin kiinni ja… suutelin.
EMÄNTÄ. Entä sitten?
HEIKKI. En tiedä… Emäntä itki kovasti.
EMÄNTÄ. Vai niin. Kovin olikin tuhma työ. Ja nyt tiedän, miksi Mäkelän emäntä oli niin kummallinen, kun tervehti minua kirkonmäellä. Ei tullut puhelemaankaan kuten ennen.
HEIKKI. Se on siis totta! Voi, nyt en enää kehtaa hänelle silmiäni näyttää.
EMÄNTÄ. Älä sitä sure. Minä puhun hänelle siitä ja hän antaa sen kyllä anteeksi, sillä hän on hyvä ihminen ja uskovainen.
HEIKKI. Tehkää se, äiti, voi tehkää se!
EMÄNTÄ. Ole huoleti, sen teen.
(Opettaja tulee.)
OPETTAJA. Hyvä päivää, isäntäväki.
EMÄNTÄ (nousee). Jumal'antakoon, opettaja. Te tulette surulliseen aikaan.
(Kättelevät.)
OPETTAJA. Niin. Kuulin tämän Honkamaan Heseltä ja täytyi poiketa katsomaan. Hän tuli vastaani tuimasti ajaen, ja kun tunsin varsanne, niin viittasin hänet pysähtymään ja hän kertoi tämän… Hyvää päivää, isäntä!
HEIKKI. Päivää.
(Kättelevät.)
EMÄNTÄ. Ikävä on tällainen tapaus aina ja nyt kumminkin, kun tulee kiirein työaika. Nyt saamme ottaa pari kesämiestä avuksemme.
OPETTAJA. Ei vahinko ajasta välitä, silloin se tulee, kun sitä vähimmän odottaa.
EMÄNTÄ (antaa tuolin). Istukaa, opettaja.
OPETTAJA (istuu). Mitä aiotte tehdä nyt maatessanne?
HEIKKI. En tiedä.
OPETTAJA. Eikö teillä ole mitään lukemista?
HEIKKI. On kyllä. Paitsi raamattua ja virsikirjaa on vielä pari postillaa.
EMÄNTÄ. Ja "Paratiisin yrttitarha".
OPETTAJA. Ettekö koskaan ole ajatellut sanomalehteä? Siinä olisi huvittavaa lukemista, joka tuo vielä hyötyäkin tullessaan.
HEIKKI. Kyllä ne niin sanovat, mutta ei ole tullut sitä hankituksi.
OPETTAJA. Hankkikaa nyt sitten. Parilla markalla saatte koko kesäksi hyvää lukemista, ja minä olen varma siitä, että syksyllä olette niihin tyytyväinen. Niitä saa tilata kirkonkylän postikonttorista ja minä voin sen kyllä toimittaa.
EMÄNTÄ. Mutta eikö niistä tule pahennusta?
OPETTAJA. Kuinka niin?
EMÄNTÄ. No kun niissä on vaan maallisia juttuja ja vieroittavat ihmisiä pois oikealta tieltä.
OPETTAJA. Ei suinkaan, sitä ne ei tee. Nehän juuri koettavat antaa oppimattomille neuvoja ja kasvattaa heissä halua pyrkimään tiedon puulle, että jokainen tulisi selvästi tuntemaan hyvän ja pahan.
EMÄNTÄ. Sepä se, ja sitte lankeemaan.
OPETTAJA. Mitä sillä tarkoitatte?
EMÄNTÄ. Tarkoitan sitä, että Eeva ja Aatamikin pyrkivät tiedon puulle ja lankesivat.
OPETTAJA (miettivästi). Ehkä se on vähän niinkin. On kyllä mahdollista, että tieto voi tuoda tullessaan uusia paheita, mutta on myöskin huomattava, että tieto laajentaa huomiomme ja auttaa meitä ymmärtämään mitkä ovat hyvän ja pahan seuraukset. Sentähden on velvollisuuskin koettaa oppia niin paljon kuin mahdollista.
EMÄNTÄ. Meikäläiset, alhaisen kansan ihmiset, eivät ollenkaan tarvitse tietää kaikkia maailman asioita, semmoiset ovat meille vaan vaivaksi ja vastukseksi. Pääasia on, että elämme Jumalan tahdon mukaan ja tottelemme omantuntomme ääntä, joka on tarpeeksi selvä hyvän ja pahan ilmoittaja. On mielestäni paljoa parempi, että elämme yksinkertaisessa tietämättömyydessä kuten Aatami ja Eeva, kuin että rupeaisimme haparoimaan sellaista, josta ei ole tietoa onko se edes Jumalan mielen mukaistakaan.
OPETTAJA. Eikö Jumala ole itse hyvyys ja eikö hyvyyden oppiminen ole hänelle otollista? Totta toki. Älkää luulko, että sanomalehdet, enempää kuin kirjatkaan, koettavat ihmistä silti pahentaa, vaikk'ei ne sisälläkään samoja sanoja kuin raamattu ja kaikenlaatuiset postillat. Ei, ei, siten ei pidä ajatella. Niiden tarkoitus on opettaa meille, miten meidän tulee elää ihmisinä ihmisten seurassa, ett'emme olisi haitaksi ja häiriöksi toinen toisellemme, ja niiden tarkoitus on vielä tämän ohessa antaa meille hyviä neuvoja kaikissa niissä asioissa, joita me jokapäiväisessä elämässä tarvitsemme, sekä huvittaa meitä ett'emme väsyisi ja veltostuisi. Tällainen on niiden tarkoitus ja se ei missään tapauksessa voi olla paha.
EMÄNTÄ. Jos se niin on, kun sanotte, niin ei se paha olekkaan.
OPETTAJA. Uskokaa minua, ne ovat vaan välikappaleita ihmisten parhaaksi, ja väärin on elää tietämättömyydessä silloin kuin voi tietoa saada. Se on mielestäni niiden leivisköjen maahan kätkemistä, jotka Herra on haltuumme antanut ja joita meidän velvollisuutemme on viljellä ja kartuttaa, niin että tulisimme niin hyviksi kuin mahdollista. Ajatelkaa miten onnellista olisi sellainen elämä, missä ei pahuutta löydy.
EMÄNTÄ. Jaa, jaa, sen minä kyllä ymmärrän. Sitäkö ne sanomalehdetkin opettavat?