HEIKKI. Niin, niin. Äitisi tiesi kyllä… Mutta entäs isäsi…?
JUSSI. Hänestä en muista mitään, mutta sen toki tiedän, että minullakin on isä ollut, vaikka minua aina pilkataan isättömäksi.
HEIKKI. Vissiin kai sinullakin… Oletko koskaan maistanut viinaa?
JUSSI. En milloinkaan… enkä tule maistamaankaan?
HEIKKI. Eikö kukaan ole tarjonnutkaan?
JUSSI. On kyllä, mutta minä en ole huolinut. Ennen kärsin vaikka selkäsaunan.
HEIKKI (synkästi). Vai niin… Mutta minä! (Hypähtää ylös; kiivaasti.) Minä olen juonut, minä! Ja juonut kuin viimeistä päivää! (Kävelee. Jussi hiipii ovelle.) Jumal'auta, miks'en minä voinut tehdä niinkuin sinäkin! Nyt on kaikki mennyttä ja ketä minä syytän tästä, ketä? (Pudistelee nyrkkejään.) Voi minua onnetonta! Minulla on ollut äiti ja veljet ja sittekin olen näin elänyt! (Pysähtyy. Jussille.) Mene matkoihisi, sinä! Mene heti! (Jussi aikoo mennä.) Ei, ei, älä mene! Tule takaisin! (Lauhtuneena.) Tule takaisin, Jussi, en minä sinua aikonut pelottaa. (Tarttuu Jussin käteen.) Älä pelkää, en minä sinulle mitään pahaa tee; itselleni minä tässä kiukuttelen. Tule istumaan taas, sinä et saa jättää minua… Tai mene vaan… Jätä minut vähäksi aikaa, tahdon nyt olla yksin, mutta ei kauvan, ei kovin kauvan! (Jussi menee.) – Hän on paljoa parempi kuin minä, hän, tuo Jussi, jota aina on pässiksi nimitetty… Jumaliste, enpä olisi uskonut sitä ja miten se on voinut mahdollista olla, että hän, jolla ei ole ollut isää eikä äitiä ja on kaiken ikänsä kiertänyt talosta taloon, että hän on voinut olla maistamatta, kun minä, joka olen kotona kasvanut äidin ja veljien joukossa, olen tällaiseksi tullut. (Istuu sänkyyn.) Se on vallan merkillistä… Sanovat häntä hassuksi ja hassuna minäkin olen häntä pitänyt, mutta kyllä hän siinä asiassa sentään on viisaimmin tehnyt kuin minä ja moni muu… Ottaisi ennen selkäsaunan, kuin maistaisi pisaraakaan. (Naurahtaa.) Oliskohan tuokin totta?… No olkoon, en minä sentään tahdo koetella; hyvin hän siinä tekee ja mitä minä siitä hyötyisin. Olkoon rauhassa minun puolestani. Hän on jo muutenkin niin arka, perin arka, ja onkos ihme, kun aina peljätetään. Miksi ihmiset häntä kiusaavatkin niin kovasti? Onko se hänen syynsä, että on huutolaiseksi joutunut ja toisten elätettäväksi; mitä hän sille voi?… Saakuli sentään, mitä varten minäkin olen häntä niin monta kertaa kiusannut? (Raappii päätään.) Olen pitänyt häntä hassuna kuten toisetkin, mutta luulen, että hän on hyvinkin viisas, vaikk'ei mitään puhu. – (Ryhtyy tupakoimaan.) – On tämä elämä sentään kummallista, tänään yhtä ja huomenna toista, eikä tiedä, mitä milloinkin sattuu ja mistä itsensä löytää. (Nojautuu pöydän laitaan. Synkästi.) En osannut vielä eilen arvata, että tänään jo saan kuolemata odottaa… Kunhan äitikin jo tulisi takaisin… Tuossa on tuo kirjakin, mutta mitä se minua nyt enää hyödyttää. – (Rappusilta kuuluu ääniä. Heikki kuuntelee.) Ketähän sieltä nyt tulee?
Toinen sarja kohtauksia.
Heikki. – Hese, Taneli ja Viku tulevat yhdessä ryhmässä, kädet toistensa kaulassa. Vikun taskussa on viinapullo ja Hesen kainalossa harmoniikka. Esiintyvät näiden kohtausten aikana puolipäihtyneinä. – Jussi. – Viimeiseksi Hanna.
HESE, TANELI ja VIKU (laulavat tullessaan):
Mammani minua varottaa
Ja pappani puhuu totta:
Ei saa tyttöjä rakastaa,
Ei omaksensa ottaa. —
Ei saa tyttöjä…
HESE. Morjens, morjens! Täällä sinä vaan istua kökötät kuin iankaikkinen tuohikontti, ja niin turkasen totisena. Mikä sinua vaivaa? Onko pääsi kipeä? (Pitelee Heikin otsaa.) Ai, ai, sinä tarvitset tohtooria, poika, muuten saat slaakin. (Panee harppunsa pöydälle.) Minun täytyy heti ruveta parantamaan sinua. (Vikulle.) Anna tänne se roppipullo, Viku, Heikin täytyy saada pikkunen huojennus.
VIKU. Sinulleko minä sen antaisin? Ee-ei, veisit omaan suuhusi. Itse minä sen Heikille annan. (Pudistelee pulloaan.) Se, ota pois! Se on oikein kymmenen kertaa puhdistettua… sitä parasta sorttia. Otatko?
HEIKKI (pudistaa päätään). En välitä!
VIKU. Mitä hullua?… Eikö kelpaa köyhän pisarat? Oohoh, on ne ennen kelvanneet!
HESE. Heikki, mikä sinua nyt vaivaa? Oletko oikein todella kipeä, vai oletko vihainen meille?
HEIKKI. Miksi minä vihainen olisin?
HESE. No mitä sinä sitte murjotat?
TANELI (ottaa kirjan). Oletko lukenut, koska tässä on kirja?
HEIKKI. En. Äiti sen siihen toi.
TANELI (heittää kirjan sivulle). Sitä minäkin…
VIKU. Mutta mitä sinä sitte hulluttelet? (Tarjoo pulloaan.) Ota pois!
(Heikki raappii päätään.)
HESE. Miks'et sinä huoli? Ota vaan, se virkistää sinua ja tulet iloiseksi kuten mekin.
VIKU. Niin, tiedäthän sen jo vanhastaan. Ei tämä pure eikä pistä, vaikka se rupeekin miestä heiluttamaan.
(Nauravat. Heikki hymyilee.)
HEIKKI. Sinä olet aina sama veitikka, Viku!
VIKU (lyö pullonsa pöytään). Kuinkas muuten! Veitikoita me olemme ja iloisia poikia jokainen. Ei meitä mure murra eikä suru saavuta. Yhden pullon olemme jo tyhjentäneet tänään, ja kun näimme äitisi menevän kirkkoon ja muistimme sinut, niin tulimme tänne tohtoroimaan. – (Ottaa piippunsa.) Mutta annas tänne se tupakkamassisi, Heikki, että saisi oikein herramaisia savuja tämän lystin päälle.
HEIKKI (heittää tupakkakukkaronsa pöydälle). Siin' on. Polttakaa niin paljon kuin haluttaa ja istukaa tähän pöydän ympäri.
(Istuutuvat.)
HESE. Kyllä kelpaa kartuusia pehmittää, kun on isäntämies ja rikas. Toista on sellaisten junttien, kuin minä ja nämä mullit tässä. Hyvä olisi, jos aina saisimme edes lehtitupakkaa piippuumme, vaan joskus täytyy tyytyä vain pelkkään palturiin.
VIKU. Tai sammaleihin.
TANELI. Ha-ha-haa, sen onkin Viku tehnyt! Viku, eikö totta, että olet polttanut seinäsammaliakin?
VIKU. Olen kyllä, paimenpoikana, ja hyi saakuri (sylkee), se vasta oli karvasta ja katkeraa. Poltin sitä maapiipussa ja vieläkin tuntuu paha katku kurkussani, kun muistelen sitä aikaa.
HEIKKI (Vikulle). Minkälainen se maapiippu on?
TANELI. Maapiippu! Etkö sitä tiedä?
HEIKKI. En ole koskaan kuullutkaan.
TANELI. Vai niin. (Vikulle.) No selitä se sitten Heikille.
VIKU. Eihän tuo mikään konsti ole. Kun kovaan nurmikkomaahan kaivat kepillä pienen pyöreän kuopan, kuten piipun pesän, ja sivulta pistät nurmen läpi olkikorren siten, että se menee kuopan pohjalle, niin se on maapiippu, se.
HEIKKI. Peijakas!
VIKU. Ja täytä sitte kuoppa tupakalla ja imeä nytkytä olkipillistä, niin savut lähtee ja suuret.
HEIKKI. Ja hyvät.
VIKU. Niin, hyvät myöskin, jos on hyvää tupakkaa.
HEIKKI. Sepä on sukkela konsti! Sitä pitää kerran koettaa. Olisin sen tiennyt silloin kuin piippu on sattunut unohtumaan.
HESE. Nyt sen tiedät ja ryyppy sen päälle. Pulputammeko pullosta, vai hankitko lasit?
HEIKKI (epäröiden). En minä tiedä.
HESE. Mitä? Mitä sinä nyt hulluttelet?
HEIKKI. En tiedä, uskallanko enää maistaa.
HESE. No perhana, mistä sinä sellaisen pään olet saanut?
HEIKKI. Äiti sitä tahtoo, sillä…
VIKU. Äiti! Mitä hittoa sinä äidistä? Oletko sinä enää mikään mamman poika, sinä, joka olet talon isäntä? Älä hulluttele! Tuo lasit tänne vaan!
HEIKKI (epäröiden). Mitä minun pitäisi tehdä?
(Menee kamariin.)
HESE (toisille). Mikä häntä mahtanee oikein vaivata tänään?
VIKU. Pahusko sen tietää. Mies on kuin puulla päähän lyöty.
TANELI. Entä jos äiti on häntä torunut?
VIKU. Mitä hittoa hän äidistä, ja mitä äidillä on siihen sanomista?
HESE. Ei tiedä. On se eukko hieman tuima vanhanakin.
(Heikki tulee ja asettaa lasit pöydälle.)
HEIKKI (synkästi). Tässä nämät olisi.
(Istuu.)
HESE (kaataa laseihin). Milloin sinä tulit naapurikylästä kotiin, Heikki?
HEIKKI. Vähää ennen kuin äiti meni kirkkoon.
HESE. Missä sitten niin kauvan olit?
HEIKKI. Metsässä.
Toiset. Metsässä!
HEIKKI. Niin. Siellä minä heräsin erään puun alla, enkä voi muistaa, miten sinne tulin. Missä te sitten olette ollut?
HESE. Maattiin minun tuvassani. Me lähdimme sieltä heti, kun se rytäkkä nousi. Sinä olit niin saakurin täynnä, että kaaduit lattialle.
HEIKKI. Mikä rytäkkä siellä nousi?
TANELI (nauraen). Etkö muista?
HEIKKI. En.
TANELI. Ilmankos olitkin niin hassu.
HEIKKI. Mitä? Mitä olen tehnyt?
TANELI. Et paljon mitään. Halailit vaan erästä vaimoihmistä.
HEIKKI. Minäkö? Ketä? Sano, kuka se oli?
TANELI (toisille). Sanonko?
HESE. Sano vaan, mutta ensin ryypätään. (Ottavat lasinsa. Heikki viivyttelee.) No, Heikki… ota omasi!
HEIKKI (epäröiden). Mitä minä… (Tarttuu kiivaasti lasiin.) No olkoon miten hyvänsä… tämä kerta. (Juovat. Lyö lasinsa pöytään.) Ja nyt saat sen sanoa, Taneli, ja heti!
TANELI. Muista kuitenkin, ett'et sano minua valehtelijaksi. Hese ja
Viku todistavat sen.
HEIKKI. Sano vaan, ja kerro se kokonaan!
TANELI. No niin; me olimme, kuten tiedät, Mäkelän pirtissä ja pojat juottivat meitä aikalailla, varsinkin sinua, niin että tulit kovasti hutikkaan ja silmäsi olivat pyöreät kuin tarhapöllön. Et osannut sitten enää tanssiakaan, vaan istuskelit tyttöjen polvilla ja kaulailit kaikkia kanaljoita. En olisi uskonut sinun niin viitsivän, ellen olisi itse nähnyt. Kaikki meni sentään hyvin siihen asti, kun emäntä tuli pois käskemään, mutta silloin sinä otit emännän kiinni.
HEIKKI. Mitä?!
TANELI. Otit emännän kiinni, Mäkelän nuoren emännän, ja sanoit häntä omaksi kullaksesi. Kovasti häntä hyvänä pidit ja pussasit…
HEIKKI (kiivaasti). Häh? Onko se totta?
TANELI. Totta on joka sana! Emäntää pussasit… Mutta sitten nousikin rytäkkä. Emäntä itki kuin riivattu ja kylän pojat hyökkäsivät kimppuumme. Sinä kaaduit lattialle ja me pötkimme pakoon.
HEIKKI (lyö suuttuneena nyrkkinsä pöytään). Jumal'auta, semmoistako se olikin! Mikä kamala häpeä!
HESE (tyynnyttäen). No, no, veliseni, älähän nyt suutu. Mitä sinä tuosta…?
HEIKKI. Kiukuttaa tietysti sellainen tuhmuus! Ja se häpeä sitten, kun kaikki nauravat!
HESE. Mitäs tuosta. Tapahtuuhan sitä nuorelle miehelle usein kaikenlaista, kun on päissään. Minä nauraisin sinun sijassasi koko jutulle.
HEIKKI. Ei se ole naurun asia.
VIKU. Eikä myöskään itkun.
HEIKKI. Pikemmin sitäkin kuin naurua.
TANELI. Älä nyt viitsi tuommoisista surra, eihän se siitä parane. Vai tahtoisitko mennä anteeksi pyytämään?
HEIKKI. En ikinä! Sittepä ne vasta nauraisivat.
VIKU. Samat sanat sanon minäkin. Ei se passaa, että nuori poika menee kaikista pikku-kureista rukouksia pitämään. On sitä pahempaakin tapahtunut.
HEIKKI. Mutta kun hän on niin siivo ihminen ja joka paikassa tykätty.
Olisi ollutkin joku muu, niin ei se niin harmittaisi.
TANELI. Kyllä niinkin, vaan eihän sitä nyt voi auttaa. Parasta on, kun et ole tietävinään koko jutusta, niin se unohtuu pian.
VIKU. Niin juuri. Pian semmoiset unohtuvat. Itsekin olen monta kertaa ollut sellaisessa pelissä ja kuka sitä nyt muistelee. Parin viikon perästä ei sitä enää kukaan muista.
HESE. Mutta minä ihmettelen, kun ei kylän pajat antaneet sinua selkään.
Eikö sinulla ole mitään kuhmua päässäsi tai muualla?
HEIKKI. Ei. Minä en jumaliste tiedä mitään.
HESE. Sepä kummaa!
TANELI. Jos eivät uskaltaneet?
HEIKKI. Tai eivät viitsineet.
VIKU. Ne ei viitsineet, kun näkivät minkälainen olit ja itse olivat melkein selviä.
TANELI. Eivät he kimppuusi uskaltaiskaan, kun selvänä olet.
HEIKKI. Ei tiedä vaan.
HESE. Eivät uskalla, sen sanon minäkin. Silloin ainakin pari kolme saisi kovasti köniinsä. (Kaataa laseihin.) Mutta maistetaanpa taas, vekkulit.
TANELI. Hauska olisi sellaista tappelua katsella. Tiedän kyllä, että
Heikki puolensa pitäisi. Maistetaan.
(Juovat. Jussi tulee arastellen sisään ja istuu takan reunalle.)
VIKU. Hei, katsokaa! Pässi tuli sisälle niinkuin herra ainakin ja ovikin aukesi ylhäältä asti.
(Nauravat; Heikki synkistyy.)
JUSSI (viattomasti). En minä mikään pässi ole.
VIKU. Etkö? No peijakas, Jussihan se onkin! Tules paiskamaan kättä kummillesi!
TANELI. Ja kertomaan meille, missä isäsi on.
VIKU. Niin tosiaan! Onko sinulla edes ollutkaan isää?
JUSSI (surullisesti). Hän on kuollut.
VIKU. Älä helkkarissa! Eilen juuri näin hänet, kun hän meni reppu selässä kylän läpi.
TANELI. Niin, ja kyseli minultakin: missä minun Jussi-poikani mahtaa olla.
JUSSI (itkua tehden). Miksi te minua kiusaatte, kun kumminkin tiedätte, että isäni ja äitini ovat jo aikoja sitten kuolleet?
TANELI. No, no, Jussi, mitä sinä nyt…? Etkö ymmärrä, että me vaan leikkiä puhumme?
VIKU. Joka leikistä suuttuu, se järkeä puuttuu. Eikö niin, Jussi?
HESE. Mitä turhista välität! Tule istumaan tänne miesten joukkoon, niin annamme sinulle pienen ryypyn sovinnoksi.
VIKU. Jaa tosiaan, sen tahdomme tehdä! (Jussi liikahtelee levottomasti.) Tule ottamaan pieni kulaus, se vahvistaa sinun heikkoa päätäsi, niin että tulet ymmärtämään mikä on leikkiä ja mikä totta. No, otatko?
JUSSI. En.
VIKU. Mitä? Eikö kelpaa? Ooho, poika! Pitääkö sitä tulla väkisten antamaan?
(Nousee ja ottaa pullon käteensä. Jussi astuu pari askelta ovea kohti.)
HEIKKI (lyö synkän näköisenä nyrkkinsä pöytään). Ei!
VIKU (hämmästyen). Mitä?
HEIKKI. Istu alas ja anna Jussin olla rauhassa!
Viku (istuu). Mitä sinä tulet siihen itseäsi sekottamaan?
HEIKKI. En mitään, mutta Jussia ei saa kukaan kiusata. Muistakaa se! (Jussille.) Älä pelkää, Jussi, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei kukaan uskalla sinua enää kiusata. Ole vaan täällä, jos sinua haluttaa.
JUSSI (seisahtuu sängyn päähän; iloisena). Voi, isäntä!
VIKU (raappii korvansa taustaa). Peijakas, nyt on maailma vallan mullin mallin… (Nousee.) Lähdenkö matkoihini, Heikki? Lähdenkö?
(Peräytyy ovea kohden.)
HEIKKI. Voithan sinä yhtähyvin olla täälläkin.
(Hanna tulee.)
VIKU (iloisena). Mutta kas siinä on Hanna, minun oma hempukkani! Terve, terve, sinä korea tyttö!
(Käy Hannaa kohden.)
HANNA (huiskii käsillään). Pois, pois! Mitä minusta tahdot? Minä haen aitan avaimia.
VIKU. Älä lilluttele! Tule vaan tänne, kultaseni. (Kiertää molemmat kätensä Hannan ympärille.) Näin vaan, näin rakkaasti sinä minun käsissäni olla saat ja sydämesi naputtaa minun kyljessäni. Yksi muisku, piikaseni, yksi muisku!
HANNA (koettaa irtautua). Pois, sinä kirottu penikka! Pois kimpustani!
(Lyö Vikua korvalle.) Otatko mennäksesi!
VIKU. Kas kun löi! Nyt en hellitä ennenkun annat muiskun.
HANNA. Auttakaa minua, isäntä, tuon hullun nulikan käsistä!
VIKU. Minäkö nulikka, minä?
HEIKKI. Anna hänen olla, Viku!
VIKU. En! Hän löi minua ja minä tahdon muiskun sovinnoksi.
(Yrittää suutelemaan Hannaa toisten nauraessa.)
TANELI. No miks'et voisi antaa sitä hänelle, Hanna?
HANNA. En ikinä! (Lyö kolmasti Vikua kasvoihin.) Hellitätkö! Hellitätkö pakana! Hellitätkö!
VIKU (peräytyy ovelle päin ja lausuu ivaten). Kas, kas, mamsellia, kun on tulinen kuin tuomarin matami, joka huutaa jos kirppu hiukan purasee. Oi-oi! Oletko koskaan poikaa pussannutkaan, koska niin perhanasti piriset? (Kiertää uudestaan kätensä Hannan vyötäisille.) Mutta tanssitaan sitte, sitä sinä osaat kuin röökinä vaan. Potkase pois jaloistasi nuo kalisevat kengät ja pistele sukkasiltasi iloinen tepsutus. (Lyö jalkansa lattiaan.) Hese hoi! Anna tulla iloinen polska, että saamme vähän keikahdella. Tai anna tulla valssia! Valssia, Hese!
HANNA (Hesen ryhtyessä soittamaan). Sinun kanssasi en koskaan! Ja vielä kirkon aikana… Päästä minut heti eli muuten minä syljen!
VIKU. Ei mitään mökinätä enää, nyt mennään!
HANNA. Ei, ei! Minä en tahdo!
(Riuhtasee itsensä irti ja rientää ulos ovesta.)
VIKU. Katso riivattua! (Rientää perässä, mutta kääntyy ovelta takaisin ja tanssii yksinään rallitellen.) – — Jussi, tule hyppimään harakkaa minun kanssani!
JUSSI. Hyppikää itse vaan!
(Menee.)
VIKU (pysähtyy). Mitä hän sanoi? – (Menee äkkiä iloisena pöydän luo.)
Lopeta Hese, lopeta! Tahdon kertoa teille jotakin, pojat!
HESE (lakkaa soittamasta). Mitä sitten?
VIKU. Tahdon kertoa kuinka herrasväki tanssii.
TOISET. Herrasväki…?
VIKU (istuu tuolille). Niin juuri. Herrasväki, sanon minä. Olen sen itse nähnyt.
TOISET. Missä?
VIKU. Kaupungissa. En ole muistanut sitä kertoa, mutta nyt muistan sen niin hyvin. Ah, miten komeata se oli!
HEIKKI. Kuinka sen sait nähdä?
VIKU. Tuomolan Ville vei.
HESE. Tuomolan Ville! Näitkö hänetkin?
VIKU. Näin kyllä. Hän on nyt pulska herra ja kraatarin kisälli. En ollut tuntea häntä ja hän osaa puhua jo ruotsiakin.
HESE. Ruotsia! Osaako hän ruotsiakin?
VIKU. Osaa kyllä, ja hyvin hän sitä puhuukin.
HESE. Oikeinko totta?
VIKU. Ihan totta. Minä olin hänen luonaan ja hän puhui sitä kahden herran kanssa ja naureskelivat aikalailla. Rupesin viimein ajattelemaan, että ne nauravat minua ja oli jo suuttua koko herroille, mutta silloin ne menivätkin pois. Sitte Ville rupesi kyselemään: olenko nähnyt kuinka herrasväki tanssii, ja lupasi viedä katsomaan ja veikin. Mutta se oli kallis lysti, joka maksoi minulle kaksi markkaa. Paljon hauskempi oli se, kun hän laitti minut herraksi.