Hän alensi päänsä saadakseen äänen kulkemaan ja kiljaisi pitkän, pitkän "Saalista saakaa" – puolenyön huudon ehtoopäivällä, ja se oli kamala alku. Mowgli kuuli sen jyrisevän ja nousevan ja laskeutuvan ja lopahtavan karmivaan vinkaisuun takanaan, ja nauroi itsekseen viidakon halki viilettäessään. Hän näki sydenpolttajat ryhmäksi lyyhistyneinä, vanhan Buldeon pyssynpiipun heiluessa kuin banaaninlehti kaikille ilmansuunnille yht'aikaa. Sitten Harmaa Veikko täräytti Ja-la-hei, ja-la-haa – kauriinpyyntihuudon, joka kajahtelee lauman ajaessa edellään Nilghaita, isoa sinistä sarvasta, ja se kuulosti tulevan maan äärimäisiltä periltä, läheten lähenemistänsä, kunnes päättyi äkkiä katkeavaan kirkaisuun. Toiset kolme vastailivat, kunnes Mowglikin olisi voinut vannoa, että täysi lauma oli täydessä äänessä, ja sitten he kaikki puhkesivat viidakon suurenmoiseen Aamulauluun kaikkine käänteineen, juoksutuksineen ja lurituksineen, mitä jymyääninen laumasusi osaa. Tulkitsemme laulun tässä suunnilleen, mutta koettakaahan kuvitella, miltä se kaikuu lopettaessaan viidakon ehtoopäiväunteloisuuden:
Arolla tuokse käy viidan luokse,
polkumme tänne johti:
ja varjot tummat ja muodot kummat
näin kiitävät kotia kohti.
Hiljaiseen aamuun ja koitteen haamuun
kivet, puut ja pensahat soivat.
Käy huuto myötä: "Hei, hyvää yötä,
asukkaat viidakon oivat!"
Tarhaansa lymyy, kun nousi jymyyn,
vapisten karja ja juhdat;
ohitse liitää, kun lauma kiitää,
valot, pellot, talot, huhdat.
Jop' alla ikeen nyt käyvät hikeen
härät harjalla vaon;
ja karja ammuu ja tuli sammuu
jokaisen kylä-talaon.
Nyt yön jo on loppu! On viitaan hoppu!
Jo bambupensaston takaa
aurinko tuikkii, pois lauma luikkii,
ja toiset luolassa makaa.
Tää hohde huimaa, on vauhti tuimaa,
ja kuivaa kurkkua helle;
ja sorsa laulaa jo täyttä kaulaa:
"On päivä ihmiselle."
Pois kaste haihtui, ja turkki vaihtui
kosteesta kattamaks pölyn
kuin virran parras, miss' äsken harras
ajomme nostatti mölyn;
ja päivä häijy nyt meitä väijyy,
ja jäljet näkyä voivat;
ei muuta työtä kuin: "Hyvää yötä,
asukkaat viidakon oivat!"
Mutta mikään tulkinta ei voi ilmaista sen tehoa eikä sitä luskuttavaa halveksuntaa, millä nuo neljä sen jokaisen sanan elähyttivät, kuullessaan vesaikon räiskyvän miesten joutuin kapaistessa puihin ja Buldeon ryhtyessä loitsuja latelemaan ja taikoja tekemään. Sitten he laskeusivat pitkäkseen uinahtamaan, sillä he olivat luonteeltaan järjestelmällisiä kuten kaikki, jotka elävät omin ponnistuksin, eikä kukaan voi oikein uurastaa unetta.
Sillävälin Mowgli lappoi taipaletta taakseen yhdeksän mailia tunnissa, heiskuen tietänsä riemuissaan siitä, että havaitsi olevansa näin oivassa kunnossa, vaikka oli kuukausimääriä oleskellut alallaan ihmisten keskessä. Hänen päässään pyöri ainoana ajatuksena Messuan ja hänen miehensä vapauttaminen satimesta, mikä tahansa se olikin, sillä hänellä oli luontainen vastenmielisyys satimiin. Myöhemmällä hän itselleen vakuutteli alkavansa kuittailla velkojaan koko kylälle.
Hämärissä hän näki tutut laitumet ja dhaakpuun, jonka juurella Harmaa Veikko oli häntä odotellut Shere Khanin tappoaamuna. Niin suutuksissaan kuin hän olikin ihmisen koko rodulle ja yhteiskunnalle, nousi hänen kurkkuunsa karvas pala ja sai hänet tapailemaan ilmaa kylän kattojen pistäytyessä näkyviin. Hän huomasi kaikkien tulleen tavattoman aikaisin kotiin maatöistä ja illallispuuhiinsa ryhtymättä keräytyneen pakisevaksi ja hoilailevaksi parveksi kylätammen ympärille.
"Ihmisten täytyy aina asettaa satimia ihmisille, muuten eivät ole tyytyväisiä", tuumi Mowgli. "Kaksi yötä takaperin oli otuksena Mowgli – mutta se yö tuntuu monen sadekauden takaiselta. Tänä yönä ovat Messua ja hänen miehensä. Huomenna ja monen monena yönä jälkeenpäin on taas Mowglin vuoro."
Hän hiipi pitkin muuria Messuan mökille asti ja tirkisti ikkunasta sisälle huoneeseen. Siellä makasi Messua kapuloituna, käsistä ja jaloista köytettynä, ja voihki; hänen miehensä oli kytketty loistavavärisen makuulavitsan patsaaseen. Kadulle avautuva ovi oli teljetty, ja kolme neljä miestä istui edustalla selkä ovea vasten.
Mowgli tunsi kyläläisten tavat melko hyvin. Hän päätteli, että niin kauan kuin saattoivat syödä, rupatella ja tupakoida, he eivät tekisi mitään muuta; mutta heti kylläisiksi tultuansa he alkaisivat olla vaarallisia. Buldeo kotiutuisi ennen pitkää, ja jos hänen saattueensa oli täyttänyt tehtävänsä, niin olisi Buldeolla hyvin mielenkiintoinen tarina kerrottavana. Hän siis meni sisälle ikkunasta, kumartui miehen ja vaimon yli, leikkasi siteet poikki, irrotti kapulat ja katseli mistä löytäisi maitoa.
Messua oli puolittain suunniltaan kivusta ja pelosta (häntä oli rusikoitu ja kivitetty kaiken aamua), ja Mowgli laski kätensä hänen suulleen juuri ajoissa ehkäistäkseen kirkaisun. Hänen miehensä oli vain hämmentynyt ja äkeissään ja istui poimiskellen soraa ja roskia revitystä parrastaan.
"Minä tiesin – minä tiesin hänen tulevan", nyyhki Messua vihdoin. "Nyt minä tiedän hänet pojakseni"; ja hän painoi Mowglin sydäntään vasten. Siihen hetkeen asti Mowgli oli ollut ihan vakaa, mutta nyt hän alkoi tutista ja se hämmästytti häntä suunnattomasti.
"Miksi siteet? Miksi on sinut köytetty?" hän kysyi tovin kuluttua.
"Syöstäväksi kuolemaan sinun pojaksitulosi takia – mitenkäs muuten?" virkahti mies yrmeästi. "Katso! Minusta vuotaa verta."
Messua ei hiiskunut mitään, mutta hänen haavojansa Mowgli katseli, ja he kuulivat hänen hampaittensa kirskuvan hänen nähdessään veren.
"Kenen työtä tämä on?" hän kysyi. "Tästä on hinta maksettava."
"Koko kylän työtä. Minä olin liian rikas. Minulla oli liian paljon karjaa. Sentähden hän ja minä olemme noitia, kun annoimme sinulle suojaa."
"Minä en ymmärrä. Kertokoon jutun Messua."
"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?" sanoi Messua arasti. "Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua hellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja siksi kuolemaan vikapää."
"Ja mikä on paholainen?" kysyi Mowgli. "Kuoleman olen nähnyt."
Mies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi. "Näethän!" hän lausui miehelleen; "minä tiesin – minä sanoin, ettei hän ollut mikään velho! Hän on minun poikani – oma poikani!"
"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?" vastasi mies.
"Olemme kuoleman omat."
"Tuolla käy tie viidakon halki – " Mowgli viittasi ulos ikkunasta.
"Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt."
"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin – niinkuin sinä tunnet", aloitti Messua. "En luule että voisin kävellä kauas."
"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät tänne takaisin", huomautti hänen miehensä.
"Hm!" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä; "minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle – vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin paljonkin ajateltavaa. Ah!" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona syntynyttä luikkailua ja töminää. "He ovat siis viimeinkin päästäneet Buldeon kotiin?"
"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua", huudahti Messua.
"Kohtasitko häntä?"
"Kyllä – me – minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun palaan."
Hän loikkasi ulos ikkunasta ja juoksi taas pitkin kylänmuurin ulkopuolta, kunnes saapui väkijoukon kuuluviin. Buldeo lojui maassa rykien ja ähisten, ja kaikki hokivat hänelle kysymyksiä. Hänen tukkansa oli pörröinen, kädet ja jalat vereslihalle kahnautuneet kiipeilystä, ja hän kykeni tuskin puhumaan, mutta hän tunsi täydelleen asemansa tärkeyden. Tuon tuostakin hän virkahti jotakin paholaisista ja laulavista hornanhengistä ja loihtulumouksesta, antaakseen kansanjoukolle hiukan käsitystä siitä mitä tuleman piti. Sitten hän huusi vettä.
"Pyh!" vähitteli Mowgli. "Lorun lorua! Puhetta, puhetta! Ihmiset ovat bandar-login veriveljiä. Nyt hänen pitää pestä suunsa vedellä; sitten savua puhaltaa; ja sen kaiken perästä hänellä on vielä tarinansa kerrottavana. He ovat ylen viisasta väkeä – ihmiset. He eivät jätä ketään vartioitsemaan Messuata, kunnes heidän korvansa ovat Buldeon tarinoita täynnä. Ja – minä käyn yhtä laiskaksi kuin hekin!"
Hän ravisti itseään ja hiipi takaisin mökille. Juuri ikkunan ääreen tullessaan hän tunsi jalkaansa kepeästi kosketettavan.
"Emo", hän sanoi, sillä hän tunsi hyvin tuon kielen, "mitä sinä teet täällä?"
"Kuulin lasteni laulavan pitkin metsää, ja seurasin sitä jota lämpöisimmin rakastin. Pikku Sammakko, mielinpä nähdä sen naisen, joka antoi sinulle maitoa", vastasi emo Jolkka kasteesta kosteana.
"Ne olivat hänet köyttäneet ja aikovat tappaa. Olen leikannut poikki siteet, ja hän lähtee miehensä kanssa kulkemaan läpi viidakon."
"Minäkin menen mukaan. Olen vanha, vaan en vielä hampaaton." Emo Jolkka nousi takajaloilleen ja tähyili ikkunasta mökin pimentoon.
Minuutin kuluttua hän äänettömästi pudottausi etukäpälilleen ja sanoi ainoastaan: "Minä annoin sinulle ensimmäisen maitosi; mutta Bagheera puhuu totta: ihminen käy lopulta ihmisen luo."
"Mahdollista", vastasi Mowgli kovin kolkolla katsannolla; "mutta tänä yönä olen peräti loitolla siltä polulta. Odota tässä, mutta älä anna hänen nähdä."
"Sinä et konsanaan pelännyt minua, Pikku Sammakko", virkkoi emo Jolkka, peräytyen korkeaan heinikkoon ja häivyttäen itsensä niinkuin hän hyvin osasi.
"Ja nyt", puheli Mowgli rivakasti, heilahtaessaan taas mökkiin, "ne
kaikki istuvat Buldeon ympärillä, joka juttelee mitä ei tapahtunut.
Hänen pärpätyksensä päätyttyä he ovat varmoissa aikeissa tuoda tänne
Puna – tuoda tulta ja polttaa teidät molemmat. No niin?"
"Olen neuvotellut mieheni kanssa", selitti Messua. "Khanhiwara on kolmenkymmenen mailin päässä täältä, mutta Khanhiwarassa voimme tavata englantilaisia – ".
"Ja mitä laumaa ovat ne?" kysyi Mowgli.
"Minä en tiedä. Ne ovat valkoihoisia, ja sanotaan niiden hallitsevan kaikkea maata eikä sallivan ihmisten polttaa tai piestä toisiansa ilman todistajia. Jos pääsemme sinne tänä yönä, niin elämme. Muutoin kuolemme."
"Eläkää siis. Yksikään ei yön kuluessa veräjästä ulos astu. Mutta mitä tekee hän?" Messuan mies oli polvillaan penkomassa multaa mökin eräässä loukossa.
"Rahavähiänsä kaivaa", selitti Messua. "Emme voi ottaa mitään muuta."
"Ahaa. Sitä tavaraa, joka kulkee kädestä käteen eikä koskaan lämpiä.
Tarvitaanko sitä tämän paikan ulkopuolellakin?" kummasteli Mowgli.
Mies tuijotteli vihaisesti. "Hän on pökkelö, eikä mikään paholainen", hän jupisi. "Rahalla voin ostaa hevosen. Olemme niin rusikoituja, ettemme jaksa kauas kävellä, ja kyläläiset ovat kintereillämme tunnin kuluttua."
"Sanon, että he eivät lähde ajamaan ennenkuin minä sallin, mutta hevosta on hyvä ajatella, sillä Messua on uupunut."
Hänen miehensä nousi seisaalleen ja solmi viimeiset rupiinsa lonkkavyöhönsä. Mowgli auttoi Messuata ulos ikkunasta, ja viileä yöilma virkisti häntä, mutta viidakko näytti tähtivalossa hyvin pimeältä ja kaamealta.
"Tiedätte polun Khanhiwaraan?" kuiskasi Mowgli.
He nyökkäsivät.
"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. – Mutta – mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella hiukan laulua."
"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta kuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten saaliiksi", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.
"Sanon", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa viidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle, "sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei nouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen eikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy vartio." Hän käännähti Messuaan sanoen: "Hän ei usko, mutta sinähän uskot?"
"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä uskon."
"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja ymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on suljettu."
Messua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet vavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli häntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili kademielin vainioitansa ja sanoi: "Jos saavumme Khanhiwaraan ja minä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen oikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että tämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin kerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini. Vaadinpa oikeuteni täydesti."
Mowgli nauroi. "En tiedä mitä tarkoitat, mutta – tulehan takaisin ensi sadekautena ja katso mitä on jäljellä."
He läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille piilopaikastaan.
"Mene mukana!" sanoi Mowgli; "ja pidä huolta siitä, että koko viidakko tietää noiden kahden olevan turvattuja. Pistähän hiukan ääneksi. Tahtoisin kutsua Bagheeran."
Pitkä, matala ulvonta nousi ja laski, ja Mowgli näki Messuan miehen hätkähtävän ja kääntyvän, puolittain mielien juosta takaisin mökille.
"Eteenpäin", huusi Mowgli rohkaisevasti. "Sanoinhan, että saattaisi kuulua laulua. Se kajahtelee matkanne varrella Khanhiwaraan asti. Se on viidakon suosion ilmaus."
Messua pakotti miehensä etenemään, ja pimeys saarsi heidät ja emo Jolkan, samalla kun Bagheera nousi melkein Mowglin jaloista väristen yön riemusta, joka saa viidakon väen suunniltaan.
"Minua hävettää veljiesi vallattomuus", kehräsi hän.
"Mitä? Eivätkö laulaneet Buldeolle suloisesti?" kysyi Mowgli.
"Liiankin hyvin! Liiankin hyvin! He saivat minutkin unohtamaan ylpeyteni, ja minut vapauttaneen murretun lukon kautta, teutaroitsinpa veisaten pitkin viidakkoa kuin olisin kierrellyt keväisillä kosioretkillä! Etkö kuullut meitä?"
"Minulla oli muuta riistaa ajettavana. Kysy Buldeolta, pitikö hän laulusta. Mutta missä ovat ne neljä? En tahdo antaa ihmislaumasta kenenkään astua ulos veräjästä tänä yönä."
"Neljääkö siihen tarvis?" puheli Bagheera, siirtyillen jalalta toiselle, silmät liekehtivinä, ja kehräten äänekkäämmin kuin konsanaan. "Minä kykenen ne pidättämään, Pikku Veikko. Onko vihdoin tappo edessä? Laulaminen ja miesten kiipeilyn näkeminen ovat saaneet minut hyvin kerkeäksi. Mikä on ihminen, että me hänestä piittaisimme – tuo alaston ruskea möyrijä, karvaton ja hampaaton, mullan makustelija? Olen seurannut häntä kaiken päivää – keskipäivällä – valkeassa auringon kilossa. Paimensin häntä kuin sudet sarvaita. Minä olen Bagheera! Bagheera! Bagheera! Niinkuin tanssin varjoni kanssa, niin pyörähtelin noiden miesten kanssa. Katsohan!" Iso pantteri loikkasi kuin kissanpoikanen loikkaa tavoittamaan ilmassa kiirivää kellastunutta lehteä, iski ilmassa oikeaan ja vasempaan, niin että korvissa viuhui, putosi äänettömästi jaloilleen, ja poukkosi yhä uudestaan ja uudestaan, kehräämisen kohotessa puolittaiseksi höyrykattilan porinaa muistuttavaksi surinaksi. "Minä olen Bagheera – viidakossa – yöllä, ja voimani on talttumaton. Kuka pidättäisi iskuani? Ihmisenpenikka, yhdellä käpäläni kopaisulla voisin mojauttaa pääsi Iittiin kuin kuollut sammakko kesällä!"
"Anna tulla!" virkahti Mowgli kylän murteella, ei viidakon kielellä; ja ihmissanat pysähdyttivät Bagheeran siihen paikkaan kyyrysilleen ryntäittensä varaan, jotka tutisivat hänen allaan, pään ollessa juuri Mowglin pään tasalla. Taaskin tuijotti Mowgli, kuten oli tuijottanut kapinallisiin penikkoihin, tiukasti noihin beryllinvihreisiin silmiin, kunnes vihreän takana hohtava punainen hehku sammui kuin majakan pilkottava loimo, silmät painuivat alas ja iso pää samalla valahti alemmas ja alemmas, ja kielen punainen karsta hankasi Mowglin jalanrintaa.
"Veikko – veikko – veikko!" kuiskasi poika tasaisesti ja kepeästi silitellen kohoilevaa selkää. "Ole alallasi, alallasi! Syy on yön eikä sinun."
"Yön tuoksut sen tekivät", sanoi Bagheera katuvasti. "Tämä ilma huutaa minulle. Mutta miten sinä tiedät?"
Tietysti on intialaisen kylän ympärillä ilma täynnä kaikenlaisia tuoksuja, ja kaikille olennoille, jotka ajattelevat miltei yksinomaan nenänsä kautta, ovat tuoksut yhtä yllyttäviä kuin ihmisille soitanto ja kiihotusaineet. Mowgli viihdytteli pantteria vielä tovin, ja tämä laskeusi pitkäkseen kuin kissa tulen ääreen, käpälät rinnan alle kiverrettyinä ja silmät puoliummessa.
"Sinä sekä olet viidakon lapsi että et ole", lausui hän viimein. "Ja minä olen pelkkä musta pantteri. Mutta minä rakastan sinua, Pikku Veikko."
"Pitkäänpä ne siellä puun juurella loruavatkin", puheli Mowgli viime lausetta tarkkaamatta. "Buldeo tietenkin on innostunut tarinoita täyteen. Niiden pitäisi pian tulla laahaamaan vaimo ja hänen miehensä ulos loukusta, heittääkseen heidät Punakukkaan. Saavatkin huomata loukun puretuksi. Ho! Ho!"
"Ei, kuulehan", esitti Bagheera. "Kuume on nyt hälvennyt suonistani. Anna heidän löytää minut sieltä! Moni ei mökistänsä poistuisi minut tavattuansa. Ensi kertaa en häkissä olisi; enkä usko niiden minua köyttävän."
"Olekin sitten viisas", nauroi Mowgli; sillä hän alkoi käydä yhtä virmapäiseksi kuin pantteri, joka jo oli puikahtanut mökkiin.
"Huh!" tuhahti pantteri; "tämä paikka löyhkää ihmisestä, mutta tässäpä on vuode ihan sellainen kuin minulle annettiin maatakseni kuninkaan häkeissä Oodeyporessa. Nyt käyn makuulle." Mowgli kuuli makuulavitsan kannattimien narskuvan vantteran pedon painon alla. "Minut vapauttaneen murretun lukon kautta, luulevatpa ne nyt siepanneensa ison otuksen! Tule istumaan vierelleni, Pikku Veikko; kiljaisemme niille yhdessä 'Saalista saakaa!'"
"Ei; minulla on muuta mielessä. Ihmislauman ei pidä saada tietää, mikä osuus minulla on nujakassa. Metsästä yksiksesi. Minun ei tee mieleni nähdä niitä."
Peepul-puun juurella, kylän toisessa päässä, oli neuvottelu käynyt yhä meluisemmaksi ja melskeisemmäksi. Se päättyi hurjalla kirkunalla, kun miehet ja naiset ryntäsivät ylös katua heilutellen nuijia, bambukepakkoja, sirppejä ja veitsiä. Buldeo ja bramiini olivat joukon etunenässä, lauman rähistessä kintereillä: "Taikuri ja noita-akka! Katsotaan panevatko kuumennetut lantit heidät tunnustamaan! Polttakaa heidät mökkiinsä! Opetamme heidät vaalimaan metsäpiruja! Ei, pieskää heidät ensin! Soihtuja! Lisää soihtuja! Buldeo, kuumenna pyssynpiippu!"
Ovenripa tuotti hiukan vaikeutta. Se oli kiinnitetty hyvin lujasti, mutta joukko reutoi sen kerrassaan irti, ja soihtujen roihu valaisi huoneen, missä lojui pitkin pituuttaan vuoteella, käpälät ristikkäin ja hiukan riipuksissa laidalta, mustana kuin kadotuksen kuilu ja kauhistavana kuin hornanhenki, Bagheera. Puoli minuuttia kesti epätoivoista äänettömyyttä, kun joukon eturivit vänkäilivät selkä edellä pois kynnykseltä, ja sinä hetkenä Bagheera nosti päätänsä ja haukotteli – perusteellisesti, verkalleen ja tarkotuksella – kuten olisi haukotellut tahtoessaan loukata vertaistaan. Ripsuiset huulet kuroutuivat taakse- ja ylöspäin; punainen kieli kivertyi; alaleuka laskeusi laskeutumistansa, kunnes saattoi nähdä puolitiehen alas kuumaan nieluun; ja jättimäiset kulmahampaat kuvastuivat selvästi kidan ammottavaa pohjaa vasten, kunnes kalahtivat yhteen leukojen loksahtaessa kiinni kuin kassakaapin telkimien sakarat. Tuossa tuokiossa tyhjeni katu; Bagheera loikkasi takaisin ikkunasta ja seisoi Mowglin vieressä, ulvovan ja kirkuvan ryöpyn temmeltäessä suin päin mökkeihinsä.
"Ne eivät lähde liikkeelle ennen päiväntuloa", virkkoi Bagheera tyynesti. "Ja nyt?"
Ehtoopäiväunen unteluus näytti vallanneen kylän, mutta tarkatessaan kuulivat he raskaita jyvälaatikoita siirreltävän savilattioita myöten ovia vasten. Bagheera oli aivan oikeassa; kyläläiset eivät liikkuisi ennen aamua. Mowgli istui alallaan ja aprikoitsi, ja hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi ja synkemmiksi.
"Mitä olenkaan tehnyt?" kysyi vihdoin Bagheera säveästi.
"Et muuta kuin suurta hyvää. Vartioitse niitä nyt aamuun asti. Minä nukun." Mowgli juoksi viidakkoon, laskeutui kivipaadelle ja nukkui ja nukkui yön ja päivän aina seuraavaan yöhön asti.
Hänen herätessään oli Bagheera hänen vieressään, sivullaan vastatapettu kauris. Bagheera silmäili uteliaana, Mowglin ryhtyessä pitelemään nahkapuukkoaan ja syödessä ja juodessa, kunnes käännähti lepäämään leuka käsien varassa.
"Mies ja sinun naisesi saapuivat turvallisesti Khanhiwaran näkyviin", kertoi Bagheera. "Äitisi lähetti Chilin kautta sanan. He olivat löytäneet hevosen ennen puoltayötä ja matkanneet hyvää vauhtia. Eikö se ole hyvä?"
"Se on hyvä", vahvisti Mowgli.
"Ja ihmislaumasi ei liikahtanut kylässä ennenkuin aurinko aamulla oli korkealla. Sitten he söivät ateriansa ja vilistivät joutuin takaisin mökkeihinsä."
"Näkivätkö sattumalta sinua?"
"Ehkä kylläkin. Päivän koittaessa minä piehtaroitsin tomussa veräjän edustalla ja kenties siinä itsekseni pikkuisen laulelinkin. Nyt, Pikku Veikko, ei ole enää muuta tehtävää. Tule metsälle minun ja Baloon matkassa. Hänellä on uusia mehiläispesiä näytettävänä, ja me kaikki kaipaamme sinua takaisin entisiin oloihin. Häädä tuo katse, joka pelottaa minuakin. Tuota miestä ja naista ei heitetä Punakukkaan, ja viidakossa on kaikki kunnossa. Eikö totta? Unohtakaamme ihmislauma."
"Ne unohdetaan – jonkin ajan kuluttua. Missä syöpi Hathi tänä yönä?"
"Missä mieli tekee. Kuka saa tolkkua Äänettömästä? Mutta miksi? Mitä voi Hathi tehdä sellaista, mihinkä me emme kykene?"
"Pyydä häntä ja hänen kolmea poikaansa tulemaan tänne luokseni."
"Mutta toden totta, Pikku Veikko, ei ole – ei ole soveliasta sanoa Hathille: 'Tule' ja 'Mene'. Muista että hän on viidakon herra, ja ennen kuin ihmislauma sai kasvojesi hahmon muuttumaan, hän opetti sinulle viidakon tietäjäsanoja erään."
"Yhdentekevää. Minulla on nyt muuan tietäjäsana hänelle. Pyydä häntä tulemaan Mowgli Sammakon luokse, ja jos hän ei aluksi ota kuullakseen, niin pyydän häntä tulemaan Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden."
"Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden", hoki Bagheera pariin kolmeen kertaan, ollakseen varma asiastaan. "Minä lähden. Hathi voi pahimmassa tapauksessa vain vihastua, ja luovuttaisinpa kuukauden metsästyksen kuullakseni tietäjäsanan, joka pakottaa Äänettömän tottelemaan."
Hän riensi asialleen, jättäen Mowglin raivoisasti sohimaan maata nahkapuukollaan. Mowgli ei ollut eläissään nähnyt ihmisverta, kunnes oli havainnut ja – mikä merkitsi hänelle paljoa enemmän – haistanut Messuan verta hänen siteissään. Ja Messua oli ollut hänelle ystävällinen, ja sikäli kuin hän rakkaudesta mitään tiesi, rakasti hän Messuaa yhtä syvästi kuin vihasi muuta ihmissukua. Mutta niin sydämensä pohjasta kuin hän inhosikin heitä, heidän lörpöttelyään, julmuuttaan ja raukkamaisuuttaan, niin eivät mitkään viidakon houkutukset voineet taivuttaa häntä tuhoamaan ihmishenkeä ja jälleen saamaan sieraimiinsa tuota kamalaa veren tuoksua. Hänen suunnitelmansa oli yksinkertaisempi, mutta paljoa perinjuurisempi; ja hän nauroi itsekseen ajatellessaan, että aatoksen oli johdattanut hänen mieleensä muuan ukko Buldeon illansuussa peepul-puun juurella juttelema tarina.
"Se oli tietäjäsana", kuiskasi Bagheera hänen korvaansa. "He kävivät laitumella jokivarressa ja tottelivat kuin olisivat olleet mullikoita. Katso, tuossa he nyt tulevat!"
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat ilmestyneet tavalliseen tapaansa äänettömästi. Virran lieju oli vielä veres heidän kupeillaan, ja Hathi pureksi miettivästi torahampaillaan nyhtäisemänsä nuoren plataanipuun vihreätä runkoa. Mutta hänen vakaisen ruumiinsa jokainen piirre osoitti teräväsilmäiselle Bagheeralle, että siinä ei tullut viidakon herra puhuttelemaan ihmisenpenikkaa, vaan pelkäilevä pelottoman eteen. Hänen kolme poikaansa huojuivat kylki kyljessä taattonsa takana.
Mowgli tuskin kohotti päätänsä, kun Hathi toivotti; "Saalista saaos." Hän antoi toisen huojua ja vaappua ja siirtyä jalalta jalalle pitkän aikaa ennen kuin puhui, ja avatessaan suunsa hän kääntyi Bagheeraan eikä elefantteihin.
"Kerronpa tarinan, jonka eilen kuulin metsästämältäsi metsästäjältä", puhui Mowgli. "Se koskee vanhaa ja viisasta elefanttia, joka putosi pyydyskuoppaan, ja sen kuopan terotettu seiväs jätti häneen valkean arven nilkasta hartioihin asti." Mowgli heilautti kättään, ja Hathin käännähtäessä näkyi kuutamossa pitkä valkea ikäänkuin tulikuumalla raipalla sivallettu arpi hänen harmaassa kyljessään. "Ihmiset tulivat ottamaan häntä kuopasta", pitkitti Mowgli, "mutta hän katkaisi köytensä, sillä hän oli väkevä, ja karkasi pois, kunnes haava oli parantunut. Sitten hän vihapäissään saapui yöllä noiden metsästäjäin vainioille. Ja nyt muistan, että hänellä oli kolme poikaa. Nämä seikat tapahtuivat monta, monta sadekautta takaperin, ja hyvin kaukana – Bhurtporen lakeudella. Miten kävi noiden vainioiden seuraavassa elonkorjuussa, Hathi?"
"Ne korjasin minä poikineni", vastasi Hathi.
"Ja miten kävi kyntämisen, elonkorjuun jälkeen?" jatkoi Mowgli.
"Niitä ei kynnetty", selitti Hathi.
"Entä ihmisten, jotka asuivat vainioiden äärellä?" tiedusti Mowgli.
"Ne läksivät tiehensä."
"Entä mökkien, joissa ihmiset nukkuivat?" kysyi Mowgli.
"Me revimme katot kappaleiksi, ja viidakko nieli seinät", kertoi Hathi.
"Ja mitä muuta lisäksi?" kuulusteli Mowgli.
"Niin paljon hyvää maata kuin minä voin samota kahtena yönä idästä länteen ja kolmena yönä pohjoisesta etelään otti viidakko. Me laskimme viidakon valloilleen viiden kylän maille; ja noissa kylissä ja niiden vainioilla, laitumilla ja viljelyksillä ei ole tänä päivänä ainoatakaan ihmistä, joka saapi elantonsa maasta. Se oli Bhurtporen vainioiden hävitys, minun ja kolmen poikani työtä; ja nyt kysyn, ihmisenpenikka, miten sinä olet siitä viestin saanut?"
"Eräs ihminen kertoi minulle; ja nyt näen, että Buldeokin voi puhua totta. Se oli hyvin tehty, valkojuomuinen Hathi; mutta toisella kerralla se käy vielä paremmin, kun on ihminen johtamassa. Tunnethan sen ihmislauman kylän, joka hääti minut? Ne ovat laiskoja, järjettömiä ja julmia; ne leikkivät suullaan eivätkä tapa heikompiansa ruuakseen, vaan huvikseen. Täysin vatsoin ollessaan ne heittäisivät omaa sukuansa Punakukkaan. Sen olen nähnyt. Ei ole hyvä, että ne kauemmin asustaisivat täällä. Minä vihaan niitä!"
"Tapa sitten", neuvoi Hathin pojista nuorin, riuhtaisten maasta ruohotukon, tomuuttaen sitä etujalkojaan vasten ja viskaten sen pois, pienten punaisten silmiensä vilkuessa puolelta toiselle.
"Mitäpä hyötyä minulle valkeista luista?" vastasi Mowgli raivostuneena. "Olenko sudenpenikka leikitelläkseni vereksellä pääkallolla auringonpaisteessa? Olen tappanut Shere Khanin, ja hänen taljansa lahoaa Käräjäkalliolla; mutta – mutta minä en tiedä minne Shere Khan on joutunut, ja vatsani on yhä tyhjä. Nyt tahdon ottaa sen, mitä voin katsella ja kosketella. Laske viidakko valloilleen tuohon kylään, Hathi!"
Bagheera värisi ja lyyhistyi kyyryyn. Hän pystyi pahimmoilleen käsittämään nopean ryntäyksen pitkin kylän katua ja oikeaan ja vasempaan huitelemisen väkijoukossa, taikka nokkelan ihmispyydystelyn näiden kyntäessä iltahämärissä, mutta häntä pöyristytti tuo suunnitelma kokonaisen kylän kylmäverisestä pyyhkimisestä pois ihmisten ja petojen näkyvistä. Nyt hän älysi miksi Mowgli oli kutsuttanut Hathin. Kukaan muu kuin pitkäikäinen elefantti ei kyennyt suunnittelemaan ja hoitelemaan moista sotaa.
"Karkota ne kuten Bhurtporen vainioilta, kunnes meillä on sadevesi ainoana aurana ja paksuihin lehtiin rapiseva sade niiden värttinäin hyrinänä – kunnes Bagheera ja minä majailemme bramiinin talossa ja kauriit juovat altaasta temppelin takana! Laske viidakko valloilleen, Hathi!"
"Mutta minulla – mutta meillä ei ole mitään riitaa niiden kanssa, ja ainoastaan suuren kivun punainen kiukku saa meidät repimään ihmisten asumuksia", selitti Hathi epäröivästi vaappuen.
"Oletteko te viidakon ainoat ruohonsyöjät? Ajakaa liikkeelle monet kansanne. Antakaa hirven ja sian ja nilghain pitää hommasta huolta. Eihän teidän tarvitse kämmenenleveydeltäkään nahkaanne näyttää ennen kuin vainiot ovat paljaat. Laske viidakko valloilleen, Hathi!"
"Tappoahan ei tule? Torahampaani olivat punaiset Bhurtporen vainioiden hävityksessä, eikä tee mieleni herättää sitä hajua jälleen."
"Ei minunkaan. En toivoisi niiden luidenkaan viruvan puhtaalla maallamme. Menkööt etsimään muualta pesänsä. Ne eivät voi viipyä täällä! Olen nähnyt ja haistanut sen naisen verta, joka antoi minulle ruokaa – naisen, jonka ne olisivat ilman minua tappaneet. Ainoastaan niiden kynnyksellä rehottavan tuoreen ruohon haju voi tuon tuoksun häivyttää. Se polttaa suutani. Laske viidakko valloilleen, Hathi."
"Ah!" huudahti Hathi. "Niin poltteli seipään arpi nahkaani, kunnes näimme heidän kyliensä kuoleutuvan kevätkasvun alle. Nyt käsitän. Sinun sotasi olkoon meidän sotamme. Me laskemme viidakon valloilleen."
Mowgli ehti hädin henkäisemään – hän vapisi vihansa vimmassa – , kun jo tanner oli elefanteista tyhjä, ja Bagheera tähysteli häntä kauhuissaan.
"Minut vapauttaneen murretun lukon kautta!" puheli pantteri viimein. "Oletko sinä se alaston olio, jota puolsin laumassa silloin kun kaikki oli nuorta? Viidakon herra, kun minun voimani ehtyy, niin puhu minun puolestani – Baloon puolesta – meidän kaikkien puolesta! Me olemme penikoita sinun edessäsi! Jaloin tallattavin katkenneita oksia! Emästänsä eksyneitä vuonia!"
Mowgli joutui ihan suunniltaan kuvitellessansa Bagheeraa eksyneenä vuonana, ja hän nauroi ja tapaili ilmaa ja nauroi taas, kunnes hänen pysähtyäkseen täytyi hypätä lampeen. Siellä hän uiskenteli ylt'ympäri, sukellellen kuunsäteiden lomitse puikkelehtivana kuin sammakko, kaimansa.
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat jo kääntyneet kukin eri ilmansuunnalle ja astelivat äänettöminä pitkin laaksoja mailin päässä. He pitkittivät ja pitkittivät taivallustaan kahden vuorokauden ajan – siis runsaasti kuusikymmentä mailia – halki viidakon, Mangin ja Chilin ja apinaväen ja kaikkien lintujen pannessa merkille ja ottaessa puheenaineekseen heidän jokaisen askeleensa ja heidän kärsänsä jokaisen heilahduksen. Sitten he alkoivat syödä ja söivät hiljalleen viikkokauden. Hathi poikineen on kuin Kaa jättiläiskäärme. Ne eivät koskaan hätäile ennen aikojansa.
Sen ajan lopulla – eikä kukaan tiennyt sen alkuperää – alkoi viidakossa levitä huhu, että siinä ja siinä laaksossa oli parempaa ruokaa ja juomaa saatavissa. Sika – joka tietenkin menee maailman ääriin saadaksensa vatsansa täyden – läksi ensimmäisenä joukoittain liikkeelle, hinautuen paaterojen yli, ja hirvi seurasi perässä, kintereillään pikku metsäketut, jotka elävät laumojen kuolleilla ja kuolevilla; ja tanakkaharteinen nilghai siirtyi yhtä rintaa hirvien kanssa, ja rämeitten villipuhvelit seurasivat nilghain jälkiä. Pieninkin pikku häiriö olisi kääntänyt takaisin nuo hajalliset, haihattelevat parvet, jotka nyhtivät ruohoa, kuljeksivat, joivat ja taas kävivät laitumellaan; mutta milloin tahansa jotakin levottomuutta syntyi, joku aina nousi rauhoittajaksi. Joskus se oli Sahi piikkisika, mieli täynnä tietoja hyvästä laitumesta juuri hiukkasen edempänä; toisin ajoin taas Mang huuteli ripeästi ja painalsi alas johonkin notkoon, näyttääkseen että se oli tyhjä; tai köpitteli Baloo, suu täynnä juuria, pitkin horjuvaa riviä ja puoleksi kaahaten, puoleksi peuhaamalla kömpelösti ajoi sen takaisin oikealle tolalle.