"Mikä on yhteissumma, Harve?" kysyi Disko.
"Kahdeksansataa kuusikymmentäviisi. Kolmetuhatta kuusisataa seitsemänkymmentäkuusi ja neljäsosa dollaria. Toivoisinpa että minulla olisi osuus yhtä hyvin kuin palkkanikin."
"No, enpä tahdo väittää ettet olisi sitä ansainnut, Harve.
Viitsisitkö juosta Wouvermanin konttoriin ja jättää hänelle laskumme?"
"Kuka on tuo poika?" kysyi Cheyne Danilta, joka oli hyvin tottunut kaikenlaisiin kesävieraitten nimellä kulkevien pöllöpäiden kysymyksiin.
"Hän on jonkunlainen kansimatkustaja", kuului vastaus. "Me korjasimme hänet merestä ajelehtimasta matalikoilla. Hän sanoi pudonneensa jonkun höyrylaivan kannelta, missä hän oli matkustajana. Hän on nyt tulemassa kalastajaksi."
"Onko hän palkkansa arvoinen?"
"O-on. Isä, tämä mies tahtoo tietää, onko Harvey palkkansa arvoinen.
Ehkä haluaisitte käydä aluksella? Voimme laittaa tikapuut rouvalle."
"Se olisi minusta kyllä hyvin mieluista. Ei se ole vaarallista sinulle, äiti, ja saathan sitten nähdä omin silmin."
Vaimo, joka viikko sitten ei ollut jaksanut nostaa päätään, kapusi nyt alas tikapuita ja seisoi hämmästyneenä aluksen peräpuolessa kaikenlaisten köysien ja tavarain keskellä.
"Onko teillä jotain mielenkiintoa Harveyhin?" kysyi Disko.
"O-on, on kyllä."
"Hän on kelpo poika, ja tekee kernaasti aina niinkuin käsketään. Olette ehkä kuulleet kuinka löysimme hänet? Minä arvelen, että hänellä oli jonkinlaista hermoheikkoutta, taikka hän oli satuttanut päänsä johonkin, silloin kun korjasimme hänet alukseemme. Hän on kuitenkin nyt aivan selvinnyt siitä. Niin, tämä on kajuutta. Siellä on tosin tällä kertaa huononlainen järjestys, mutta käykää vain sisään katselemaan. Nuo ovat hänen numeroitaan tuossa kamiininpiipussa, mihin me tavallisesti merkitsemme paikanmääräyksemme."
"Nukkuiko hän täällä?" kysyi rouva Cheyne, istuen keltaiseksi maalatulla arkulla ja silmäillen epäjärjestyksessä olevia makuukojuja.
"Ei. Hänen kojunsa on keulassa, rouva, ja lukuunottamatta sitä että hän yhdessä minun poikani kanssa otti salaa piirakoita ja kupsehti ylhäällä silloin kun heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, ei minulla tietääkseni ole mitään erityistä muistuttamista häntä vastaan."
"Ei Harvey mikään kehno poika ollut", sanoi Salters-setä, laskeutuen alas kajuutan portaita. "Hän ripusti kyllä minun saappaani isoonmastoon, eikä hän käyttäydy erittäin kunnioittavasti sellaisia kohtaan, jotka tietävät enemmän kuin hän, varsinkin maanviljelyksestä, mutta Dan se hänet useimmiten viekotteli sellaiseen."
Silläaikaa Dan, joka aamulla oli saanut Harveylta joitakin hämäriä viittauksia, hyppeli jonkinlaista sotatanssia kannella. "Tom! Tom!" kuiskasi hän alas kansiluukusta. "Harveyn vanhemmat ovat täällä, ja isä ei ole vielä mitään huomannut, ja he juttelevat parast'aikaa kajuutassa. Rouva on hieno, ja ukko on ainakin ulkonäöstä päättäen sellainen kuin Harvey väitti."
"Tuhannen tuhatta!" sanoi Pitkä Jack kavuten ylös suolan ja kalannahan peittämänä. "Uskotko että se hänen kertomuksensa pojasta ja nelivaljakko-vaunuista oli tosi?"
"Minä tiesin sen koko ajan", sanoi Dan. "Tulkaa katsomaan kun isä näkee erehtyneensä arvostelussaan."
He kiiruhtivat halukkaasti, ehtien juuri kuulemaan, kun Cheyne lausui: "Minua ilahuttaa kuulla hänestä hyvää, sillä – hän on minun poikani."
Diskon leuka loksahti alas – Pitkä Jack vakuutti jälkeenpäin pyhästi kuulleensa sen loksahduksen – ja hän tuijotti vuoroin mieheen ja vuoroin naiseen.
"Minä sain hänen sähkösanomansa San Diegoon neljä päivää sitten, ja me matkustimme tänne."
"Yksityisvaunussako?" kysyi Dan. "Hän sanoi sen olevan todennäköistä."
"Yksityisvaunussa, luonnollisesti."
Dan lähetti isälleen hurjan sarjan epäkunnioittavia silmänvilkutuksia.
"Hän kertoi meille jutun neljän pienen ponin vetämistä vaunuista, joilla hän ajeli ja jotka olivat hänen omansa", sanoi Pitkä Jack. "Oliko sekin totta?"
"Sangen mahdollista", sanoi Cheyne. "Oliko, äiti?"
"Hänellä oli muistaakseni pienet vaunut, kun olimme Toledossa", sanoi äiti.
Pitkä Jack vihelsi. "Oo, Disko", sanoi hän, eikä muuta.
"Minä olin – minä olen erehtynyt arvostelussani – pahemmin kuin marbleheadilaiset", sanoi Disko, ikäänkuin sanat olisi vintturilla kiskottu hänestä. "Minun on tunnustettava teille, herra Cheyne, että minä epäilin poikaa sekapäiseksi. Hän puhui jokseenkin omituisesti rahoista."
"Sen hän on kertonut minulle."
"Kertoiko hän teille vielä muutakin? Minä nimittäin muksautin häntä kerran." Tässä hän katsahti hiukan levottomasti rouva Cheyneen.
"Kyllä hän kertoi senkin" – , vastasi Cheyne, "ja minä melkein luulen että se juuri teki hänelle enemmän hyvää kuin mikään muu."
"Se oli minun arvosteluni mukaan tarpeellista, muuten en olisi sitä tehnyt. Teidän ei tule luulla meidän pitelevän pahoin poikiamme tällä aluksella."
"Sitä en suinkaan luulekaan, herra Troop."
Rouva Cheyne oli katsellut miesten kasvoja – Diskon norsunluun-kellertäviä, sileiksi ajeltuja, lujailmeisiä, Salters-sedän valkotukan ja parran reunustamia, Pennin yksinkertaisen hämmästyneitä, Manuelin levollisesti hymyileviä, Pitkän Jackin mielihyvästä virnistäviä ja Tom Plattin arven rumentamia piirteitä. Karkeita ne hänen mitta-arvojensa mukaan kylläkin olivat; mutta hänen katseessaan oli äidin älykkyys, ja hän nousi seisomaan ojennetuin käsin.
"Oi, sanokaa minulle, kuka on kukin", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"Minä haluan kiittää teitä ja siunata teitä – kaikkia."
"Totta vie, tämä korvaa minulle satakertaisesti", sanoi Pitkä Jack.
Disko esitteli heidät kaikki järjestyksessä, asiaankuuluvalla arvokkuudella. Entisajan kiinalaislaivan kapteeni ei olisi voinut tehdä sitä sen paremmin, ja rouva Cheyne puheli hajanaisesti. Hän oli melkein heittäytyä Manuelin syliin, kun hänelle selvisi että hän oli ensimäisenä löytänyt Harveyn.
"Mutta kuinka minä voi jättää hänet ajelemaan?" puolustautui Manuel poloinen. "Mitä te tehdä itse, jos te löytää hänet sillä tapaa? Aa, mitä? Me sai hänestä hyvä poika, ja minä olla hyvin iloinen, että hän tulla olemaan teidän poika."
"Ja hän sanoi että Dan oli hänen toverinsa!" huudahti rouva Cheyne. Dan oli jo tarpeeksi heleänvärinen, mutta hän tuli kerrassaan tulipunaiseksi, kun rouva Cheyne suuteli häntä molemmille poskille koko seurueen nähden. Sitten he ohjasivat hänet keulaan näyttääkseen hänelle kanssia, jolloin hän jälleen puhkesi kyyneliin ja tahtoi välttämättä mennä alas ja nähdä oikein läheltä Harveyn makuukojun, ja siellä hän tapasi neekerikokin hellaa puhdistamassa, ja tämä nyökkäsi hänelle ikäänkuin hän olisi ollut joku, jonka kohtaamista hän oli tiennyt odottaa vuosikausia. He koettivat, kaksi aina yhtaikaa, selittää hänelle aluksen jokapäiväisen elämän kulkua, ja hän istui keulapallin vieressä, hansikoidut kätensä tahraisella pöydällä, nauraen värähtelevin huulin ja itkien loistavin silmin.
"Kuka nyt enää saattaa käyttää tätä alusta tämän jälkeen"? sanoi Pitkä Jack Tom Plattille. "Minusta tuntuu kuin hän olisi muuttanut tämän kirkoksi."
"Kelpo kirkko!" ivasi Tom Platt. "Jospa olisi ollut edes Kalastusvaliokunnan alus tämän tuleen joutavan rähjän sijasta. Jospa meillä olisi edes vähän arvokkuutta ja järjestystä, kun hän lähtee laivasta. Nyt hänen täytyy kavuta noita tikkaita kuin kanan, ja – meidän olisi oikeastaan seisottava raakapuilla!"
"Siis Harvey ei ollutkaan hullu", sanoi Penn miettivästi Cheynelle.
"Ei – Jumalan kiitos", vastasi miljoonain omistaja kumartuen lempeästi hänen puoleensa.
"On varmaan kauheaa olla hullu. Lapsensa kadottamista lukuunottamatta minä en tiedä mitään sen kauheampaa. Mutta tehän olette saanut lapsenne takaisin. Kiittäkäämme Jumalaa siitä!"
"Halloo!" huusi Harvey kurkistaen heihin iloisesti laiturilta.
"Minä erehdyin, Harve. Minä erehdyin", sanoi Disko nopeasti, kohottaen kättään. "Minä erehdyin arvostelussani. Sinun ei tarvitse sitä enää minulle muistuttaa."
"Sen tehtävän taidan minä ottaa huolekseni", virkkoi Dan puoliääneen.
"Sinä lähdet kai nyt pois, vai mitä?"
"Ehkä, mutta en ennenkuin saan lopun palkastani, jollette tahdo että 'Täällä Ollaan' otetaan takavarikkoon."
"Aivan oikein; minä olin ihan unohtanut", ja Disko luki hänelle jälellä olevat dollarit. "Sinä olet tehnyt kaiken mitä sitouduitkin tekemään, Harve, ja sinä olet tehnyt sen melkein yhtä hyvin kuin jos sinut olisi kasvatettu…" Tässä hän keskeytti. Hän ei oikein tiennyt kuinka lopettaisi lauseen.
"Ilman yksityisvaunua?" ehdotti Dan vallattomasti.
"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille", sanoi Harvey.
Cheyne jäi puhelemaan Diskon kanssa, mutta toiset vaelsivat juhlakulussa asemalle, rouva Cheyne etunenässä. Ranskalainen kamarineiti kirkaisi joukkueen työntäytyessä vaunuun, ja Harvey esitteli heille 'Constancen' komeudet sanaakaan lausumatta. He katselivat niitä yhtä äänettöminä – puristettua nahkaa, hopeisia ovenripoja ja suojakaiteita, samettia, peililaseja, nikkeliä, pronssia, pakotettua rautaa ja harvinaisista puulajeista sommiteltuja upokekoristeita.
"Enkös minä sanonut?" virkkoi Harvey. "Enkös minä sanonut?" Tämä oli hänen kostonsa huippukohta. Rouva Cheyne tilasi aterian, ja jottei mitään puuttuisi siitä kertomuksesta, jonka Tom Platt jälkeenpäin kertoi ruokapaikassaan, piti hän omin käsin huolta tarjoilusta. Miehillä, jotka ovat tottuneet aterioimaan ahtaitten pöytien ääressä ärjyvässä myrskyssä, on ihmeellisen siistit ja hienot pöytätavat, mutta rouva Cheyneä, jolle tämä seikka oli tuntematon, se kovasti hämmästytti. Hän olisi halusta ottanut Manuelin pöytäpalvelijakseen – niin äänettömästi ja sulavasti hän käsitteli hauraita kristalleja ja hienoja hopeita. Tom Platt muisteli vanhan "Ohion" loistopäiviä ja niiden ulkomaalaisten mahtimiesten esiintymistapoja, jotka söivät päivällistä upseerien kanssa; ja Pitkä Jack, irlantilaisuudelleen uskollisena, piti huolta pöytäkeskustelusta, kunnes kaikki tunsivat kotiutuneensa.
"Täällä Ollaan" – kuunarin kajuutassa molemmat isät tarkastelivat ja arvostelivat toisiaan sikaarejaan poltellen. Cheyne oivalsi vallan hyvin, milloin hän oli tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolle hän ei voinut tarjota rahaa; yhtä hyvin oivalsi hän, ettei sitä, mitä Disko oli tehnyt, voinut rahalla korvata. Hän hautoi omia tuumiaan ja odotti sopivaa tilaisuutta.
"En ole tehnyt mitään poikanne hyväksi tai hänen puolestaan, paitsi pannut hänet tekemään vähän työtä ja opettanut käyttelemään korkeusmittaria", sanoi Disko "Hänellä on toista vertaa parempi laskupää kuin minun pojallani."
"Sivumennen sanoen", virkkoi Cheyne kuin sattumalta, "mitä olette aikonut tehdä pojastanne?"
Disko otti sikaarin suustaan ja teki sillä kaarevan viittauksen ympäri kajuuttaa. "Dan on niinkuin pojat ainakin, eikä hän suvaitse että minä ajattelisin hänen puolestaan. Hän perii tämän näppärän pikku aluksen, kun minusta aika jättää. Hänellä ei ole halua muuhun ammattiin. Sen minä tiedän."
"Hm. Oletteko koskaan ollut Lännessä, herra Troop?"
"Olen kerran käynyt laivalla Newyorkissa asti. Rautatiestä minä en välitä, enempää kuin Dankaan. Suolainen vesi on kyllin hyvää Troopin suvulle. Muuten olen liikkunut melkein kaikkialla – luonnollisia kulkuneuvoja käyttäen, tietysti."
"Minä voin antaa hänelle suolavettä niin paljon kuin hän haluaa – kunnes hänestä tulee laivankapteeni."
"Kuinkas se kävisi päinsä? Minä olen ollut siinä käsityksessä että te olette jonkunlainen rautatiekuningas. Harvey sanoi minulle niin silloin kun – erehdyin arvostelussani."
"Kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Minä otaksuin teidän ehkä tietävän, että minä omistan erään rahtilaiva-linjan – teealuksia, jotka kulkevat San Fransiskon ja Jokohaman väliä. Niitä on kuusi – rautarunkoisia, noin tuhannen seitsemänsadan kahdeksankymmenen tonnin vetoisia kukin."
"Sitä vietävän poikaa! Tuosta hän ei hiiskahtanutkaan. Sitä minä olisin ymmärtänyt paremmin kuin hänen lorujaan rautatiestä ja poni valjakoista."
"Hän ei tiennyt sitä."
"Sellainen pikkuasia oli kai sattunut varisemaan pois hänen muististaan."
"Ei niin, vaan minä kaap… otin haltuuni nuo 'Sinisen M: n' rahtialukset – entisen Morgan & McQuade'n linjan – vasta tänä kesänä."
Disko lysähti hämmästyksestä yhteen kasaan istuimelleen kamiinin viereen. "Suuri Caesar kaikkivaltias! Minä olen näemmä antanut pettää itseäni oikein aika tavalla. Phil Airheart lähti juuri tästä kaupungista kuusi – ei, seitsemän vuotta takaperin, ja hän on nyt perämiehenä 'San José'lla – kaksikymmentäkuusi päivää oli sen aika Friskosta Jokohamaan. Hänen sisarensa asuu täällä vielä, ja hän lukee Airheartin kirjeet vaimolleni. Ja te olette siis 'Sinisen M: n' laivojen omistaja?"
Cheyne nyökkäsi.
"Jos olisin tiennyt tuon, niin olisin enempää siekailematta pyörtänyt alukseni takaisin satamaan, sen vakuutan."
"Se ei ehkä olisi ollut yhtä hyvä Harveylle."
"Jospa vain olisin tiennyt! Jos hän olisi edes maininnut sanallakaan tuosta vietävän laivalinjasta, niin olisin ymmärtänyt! En ikinä enää luota arvostelukykyyni – en ikinä. Ne ovat hyviä laivoja. Phil Airheart on sen sanonut."
"Minua ilahuttaa saada suosituslausuntoja siitä taholta. Airheart on nyt 'San Joséen' kapteenina. Ja minun tarkotukseni oli kysyä, ettekö haluaisi lainata Dania minulle vuodeksi tai pariksi, niin katsoisimme emmekö voisi tehdä hänestä perämiestä. Uskoisitteko hänet Airheartin huostaan?"
"On kovin uskallettua ottaa aivan oppimatonta poikaa…"
"Eräs mies teki paljon enemmän minun pojalleni."
"Se on eri asia. Tuota noin – minä en lainkaan suosittele Dania siksi että hän on minun omaa lihaani ja vertani. Tiedän kyllä, että kalastaja-aluksilla ja kauppa-aluksilla on erilaiset vaatimukset, mutta silti ei hänellä ole paljoa opittavana. Ohjata hän osaa – siinä ei yksikään toinen hänen ikäisensä mene hänen edelleen, vaikka sen itse sanon – ja muu on meikäläisillä jo verissä. Mutta sitä minä toivoisin, ettei hän olisi niin vietävän heikko merenkulku-laskennossa."
"Airheart korjaa kyllä sen seikan. Hän saa ensin tehdä pari matkaa laivapoikana, ja sitten koetamme saada hänet kykeneväksi vaativampiin tehtäviin. Sopisiko siten, että te pitäisitte hänet luonanne tämän talven ja minä lähettäisin noutamaan häntä varhain keväällä? Kyllähän Tyvenmeri on jokseenkin kaukana – "
"Kaikkia! Me Troopit, niin elossa-olevat kuin kuolleetkin, olemme kulkeneet ympäri maailmaa ja kaikilla maailman merillä."
"Mutta minä tahtoisin sanoa teille – ja minä tarkotan mitä sanon – että milloin hyvänsä vain haluatte nähdä häntä, niin ilmottakaa vain minulle, ja minä järjestän matkan. Se ei tule maksamaan teille senttiäkään."
"Jos teidän sopii lähteä vähän kävelemään kanssani, niin pistäydymme talooni puhumaan tästä vaimoni kanssa. Minä olen niin perinjuurin erehtynyt kaikissa arvosteluissani, että minusta tuntuu kuin ei tämä olisi tottakaan."
He menivät Troopin valkoiseksi maalattuun, sinisillä ikkunalaudoilla kaunistettuun tuhannenkahdeksansadan dollarin taloon, jossa oli loppuunpalvellut, kukkivia krasseja täynnään oleva vene sisäänkäytävän edustalla, sekä ikkunaluukuilla varustettu sali, joka oli kuin merentakaisista esineistä kerätty museo. Siellä istui kookas nainen, vaitelias ja vakava, jonka silmät olivat hämärät, kuten sellaisilla on, jotka ovat kauan tähystelleet merelle odottaen rakkaimpiaan kotiin palaaviksi. Cheyne esitti asiansa hänelle, ja hän ilmaisi väsyneesti suostumuksensa.
"Meiltä hukkuu sata miestä joka vuosi yksin Gloucesterista, herra Cheyne", sanoi hän, – "sata poikaa ja miestä; ja minä olen ruvennut vihaamaan merta ihan kuin se olisi elävä ja tajuava olento. Jumala ei ole luonut sitä ihmisten oleskelupaikaksi. Nuo teidän aluksenne, kulkevatko ne suoraan yli meren ja suoraan kotiin taasen?"
"Niin suoraan kuin tuulet sallivat, ja minä annan ylimääräisen palkkion nopeista matkoista. Teelle ei ole hyväksi viipyä pitkiä aikoja merellä."
"Kun hän oli pikku poika, leikki hän usein kauppapuotisilla, ja minä toivoin mielessäni että hän seuraisi tuota taipumusta suuremmaksi tultuaankin. Mutta niin pian kuin hän kykeni melomaan venettä, ymmärsin minä ettei sitä ollut minulle sallittu."
"Mutta ne ovat raakataklinki-laivoja, äiti; rautarunkoisia ja hyvin varustettuja. Muistathan mitä Philin sisar on lukenut sinulle hänen kirjeistään."
"En ole kyllä koskaan huomannut Philin valehtelevan, mutta hän on liian uskalias (niinkuin melkein kaikki, jotka liikkuvat merellä). Jos Danilla itsellään on halua, niin voi hän kyllä mennä – minun puolestani."
"Hän kerrassaan inhoaa merta", selitti Disko, "ja – ja minä en osaa olla kohtelias, muuten kiittäisin teitä paremmin."
"Isäni – vanhin veljeni – kaksi sisarenpoikaa – ja toisen sisareni mies", sanoi rouva Troop, laskien pään kättänsä vasten. "Ettekö te olisi millännekään sille, joka on riistänyt teiltä nuo kaikki?"
Cheyne tunsi helpotusta, kun Dan saapui kotiin ja suostui ehdotukseen suuremmalla ihastuksella kuin hän kykeni sanoin ilmaisemaan. Ja tosinhan tarjous merkitsikin varmaa ja suoraa tietä vakavaan asemaan elämässä, mutta Dan ajatteli enimmän määräyksien jakelemista avaralla laivankannella ja käyntejä kaukaisissa satamissa.
Rouva Cheynellä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu omituisen Manuelin kanssa Harveyn pelastamisasiasta. Manuel ei tuntunut olevan ollenkaan halukas rahalle. Kovan tyrkytyksen perästä hän suostui ottamaan viisi dollaria, ostaakseen jotain eräälle tytölle, kuten hän sanoi. Mutta muuten – "Kuinka minä voi ottaa rahaa, kun minä ansaita niin helposti ruoka ja tupakka? Te tahtoo antaa jotakin, jos minä haluan eli ei – aa, mitä? Sitten te saa antaa minulle rahaa, mutta ei sillä tapaa. Te saa antaa niin paljo kuin tahtoo." Ja hän esitti rouva Cheynen nuuskanenäiselle portugalilaiselle papille, jolla oli luettelo puutteenalaisista leskistä, yhtä pitkä kuin hänen kauhtanansa. Ankarana unitaarina ei rouva Cheyne tuntenut myötätuntoa hänen uskontoaan kohtaan, mutta lopulta hän kuitenkin alkoi kunnioittaa ruskeata, puheliasta pikku miestä.
Kirkkonsa uskollisena poikana Manuel omisti itselleen kaikki ne siunaukset, joita pappi tuhlasi rouva Cheynelle hänen armeliaisuutensa takia. "Tämä päästä minut vapaa", sanoi hän. "Nyt minulla on oike' hyvä synninpäästö kuusi kuukaudeksi"; ja hän läksi tiehensä ostaakseen korean huivin silloiselle lemmitylleen ja tehdäkseen onnettomiksi kaikki toiset.
Salters matkusti pois Pennin kanssa jättämättä osotetta jälkeensä. Hän pelkäsi että tuo miljoonamiehen perhe ylellisine yksityisvaunuineen alkaisi ehkä tuntea liiallista mielenkiintoa hänen toveriaan kohtaan. Senvuoksi oli parasta vierailla sisämaassa asuvien sukulaisten luona siksi kunnes rannikko oli jälleen turvallinen. "Älä sinä anna koskaan rikkaitten ihmisten anastaa itseäsi holhokikseen, Penn", sanoi hän hänelle rautatievaunussa, "tai muuten lyön tämän shakkilaudan halki päähäsi. Ja jos taaskin unohdat nimesi – joka on Pratt – niin muista että olet samassa matkassa Salters Troopin kanssa ja istu siinä missä olet, kunnes minä tulen sinua hakemaan. Älä lähde hupsuttelemaan niitten jälkeen, joitten silmät pullistuvat lihavuudesta, niinkuin Sanassa sanotaan."
X
Mutta toisin ajatteli kuunarin vaitelias kokki, sillä hän kääri omaisuutensa nyyttiin ja tuli 'Constanceen'. Palkkakysymys oli toisarvoinen, ja hänelle oli aivan samantekevää missä hän nukkui. Hänelle oli unessa ilmaistu, että hänen oli seurattava Harveyta loppuikänsä. He koettivat puhua hänelle järkeä ja turvautuivat lopulta houkutuksiin; mutta Cape Bretonin neekeri vastaa enemmän kuin kahta Alabaman neekeriä, ja kokki ja ovenvartija häätyivät kääntymään itse Cheynen puoleen. Mutta miljoonamies vain nauroi. Hän oivalsi että Harvey tulisi ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan henkipalvelijan, ja hän oli vakuutettu että yksi vapaaehtoinen oli neljän palkkapalvelijan veroinen. Annettakoon siis miehen vain jäädä, vaikkapa hän kutsuikin itseään MacDonaldiksi ja kirosi gaelinkielellä. Vaunu palaisi Bostoniin, ja jos hän siellä vielä olisi samaa mieltä, niin saisi hän seurata heitä Länteen.
'Constancen' mukana, jota hän sisimmässä sydämessään halveksi, menivät myöskin Cheynen miljoonamiehyyden viimeisetkin rippeet, ja hän antautui koko olemuksellaan toimeliaaseen joutilaisuuteen. Tämä Gloucester oli hänelle uusi kaupunki uudessa maassa, ja hän päätti "tutkia" sitä, niinkuin hän oli tutkinut kaikki kaupungit Snohomishista San Diegoon siinä maanääressä, josta hän oli kotoisin. Sillä mutkaisella kadulla, joka oli puoleksi lastilaituri ja puoleksi purjehdustarpeitten varastopaikka, ansaittiin rahaa, ja sen alan johtaviin ammattimiehiin lukeutuvana hän halusi tietää kuinka tuota jaloa urheilua harjotettiin. Ihmiset sanoivat, että neljä jokaisesta viidestä Uuden-Englannin sunnuntai-aamiaisella tarjotusta kalapallerosta tuli Gloucesterista, ja lappoivat loppumattomia numerosarjoja todistukseksi – tilastotietoja veneistä, varusteista, laiturien pituudesta, sijotetuista pääomista, suolaamisesta, pakkaamisesta, tehtaista, vakuutuksista, palkoista, korjauksista ja voitoista. Hän puheli niitten kalastajalaivueitten omistajien kanssa, joiden kapteenit eivät olleet paljon tavallista palkkalaista parempia ja joiden miehistönä oli melkein kauttaaltaan skandinavialaisia tai portugalilaisia. Sitten hän keskusteli Diskon kanssa, joka oli yksi niitä harvoja, joilla oli oma alus, ja vertaili huomioitaan avaroissa aivoissaan. Hän istuutui ankkuriköysikääröille merimiestavarain myymälöissä kysellen kyselemästä päästyäänkin Lännen miehille ominaisella huolettomalla, väsymättömällä uteliaisuudellaan, kunnes koko sataman-laita rupesi ihmettelemään, "mitä hemmettiä tuolla miehellä oikein oli mielessä". Hän kierteli Keskinäisen Vakuutusyhtiön huoneissa ja tiedusteli selityksiä niihin salaperäisiin merkintöihin, joita joka päivä liidulla piirrettiin mustalle taululle; ja se sai hänen kimppuunsa kaikkien kaupungin rajojen sisäpuolella olevien kalastajain leskien ja orpojen auttamisyhdistysten sihteerit. He kerjäsivät häpeämättä, jokainen koettaen voittaa toisen laitoksen avustusmäärän suuruudessa, ja Cheyne pureksi partaansa ja lähetti heidät kaikki vaimonsa luo.
Rouva Cheyne lepäsi eräässä täyshoitolassa lähellä Eastern Pointia – omituinen, nähtävästi itsensä hoitolaisten johtama laitos, missä pöytäliinat olivat puna- ja valkearuutuisia ja asujamet, jotka näyttivät olleen läheisiä tuttavia toistensa kanssa jo vuosikausia, nousivat keskiyölläkin ylös tekemään herkkuvoileipiä, jos tunsivat itsensä nälkäisiksi. Siellä oleskelunsa toisena aamuna rouva Cheyne pani pois timanttikoristeensa ennen aamiaiselle tuloaan.
"He ovat erittäin herttaisia ihmisiä", uskoi hän miehelleen; "niin ystävällisiä ja yksinkertaisiakin, vaikka he ovat melkein kaikki bostonilaisia."
"Ei se ole yksinkertaisuutta, äiti", sanoi Cheyne, katsellen omenapuitten ohi, joihin riippumattoja oli kiinnitetty. "Se on muuta, jota meillä – jota minulla ei ole."
"Ei se voi olla niin", vakuutti rouva Cheyne tyynesti. "Täällä ei ole yhtään naista, joka omistaisi sadan dollarin arvoisen puvun. Meillä taas…"
"Kyllä tiedän, äiti kulta. Meillä on – tietysti meillä on. Minä luulen että pukeutumis-muoti täällä Idässä on sellainen. Viihdytkö hyvin?"
"Minä näen niin vähän Harveyta; hän on aina sinun kanssasi; mutta minä en ole läheskään niin hermostunut kuin ennen."
"Minä puolestani en ole viihtynyt näin hyvin koskaan sen jälkeen kun Willie kuoli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt että minulla on poika, ennenkuin nyt. Harveysta on tullut erinomainen poika. Haluatko jotain, äitikulta? Ehkä tyynyn pääsi alle? Me taidamme taas lähteä vähän rantalaiturille kävelemään ja katselemaan."
Harvey oli isänsä varjo noina päivinä; he kuljeksivat pitkin katuja ja tietä rinnatusten, ja Cheyne käytti mäkiä tekosyynä pannakseen kätensä pojan tasasuoralle olkapäälle. Näillä kävelyillä Harvey oppi tuntemaan ja ihailemaan sitä merkillistä kykyä, millä hänen isänsä pääsi tunkeutumaan uusien asiain ytimeen ainoastaan juttelemalla yhden ja toisen kadulla tapaamansa miehen kanssa.
"Kuinka sinä voit saada heidät kertomaan kaikki avaamatta itse suutasi?" kysyi poika, heidän tullessaan ulos eräästä laivatarpeiden kaupasta.
"Olen ollut tekemisissä useampain ihmisten kanssa aikoinani, ja siinä kai oppii arvostelemaan heitä kunkin laadun mukaan. Lisäksi tunnen jonkun verran itseänikin." Hetken perästä, heidän istuutuessaan laiturin reunalle, hän lisäsi: "Ihmiset näkevät melkein aina, milloin mies on itse toiminut jotakin, ja silloin he kohtelevat häntä vertaisenaan."
"Aivan niinkuin minua kohdellaan Wouvermanin telakalla. Minä olen nyt yksi joukosta. Disko on kertonut jokaiselle, että minä olen ansainnut palkkani." Harvey levitti kämmenensä eteensä ja hieroi niitä sitten vastakkain. "Ne ovat taasen jo aivan pehmeät", sanoi hän surullisesti.
"Pidä ne sellaisina vielä muutamia vuosia eteenpäin, sen aikaa kun hankit itsellesi tietosivistystä. Sitten voit karaista niitä jälleen."
"Ni-in, niinpä kai", vastasi Harvey, mutta äänensävy ei ollut ollenkaan innostunut.
"Kaikki on sinun omassa varassasi, Harve. Voithan turvautua äitiin ja panna hänet höpöttämään hermoistasi ja herkästä terveydestäsi ja muista hupsu niksistä."
"Olenko minä koskaan niin tehnyt?" sanoi Harvey hiukan väkinäisesti.
Hänen isänsä kääntyi häneen päin ja ojensi pitkää kättään. "Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi tehdä mitään sinusta, jollet asetu suoriin suhteisiin minun kanssani. Minä voin kyllä suoriutua kanssasi, jos olet yksinäsi, mutta minä en yritäkään hallita yhtaikaa sekä sinua että äitiä. Siihen on elämä liian lyhyt."
"Tuntuu kuin en minä olisi juuri paljon arvoinen, vai mitä ajattelet?"
"Se lienee kyllä suureksi osaksi minunkin syytäni; mutta jos tahdot kuulla totuuden, niin et ole ollut juuri paljon arvoinen näihin asti. Vai oletko?"
"Hm – Disko arvelee… Kuules, mitä lasket minun kasvatukseni tulleen maksamaan, alusta alkaen tähän asti?"
Cheyne hymyili. "En ole koskaan sitä laskenut, mutta arvioisin summan tulevan lähemmäksi viittä- kuin neljääkymmentätuhatta dollaria; ehkä se voi nousta kuuteenkin kymmeneen. Nuori polvi tulee kalliiksi. Sen tarvitsee saada kaikkia, ja se kyllästyy niihin – ja isäukko saa maksaa kulut."
Harvey vihelsi, mutta sisimmässään hänestä oli mieluista ajatella, että hänen kasvatuksensa oli maksanut niin paljon. "Ja kaikki tuo on hukkaan heitettyä pääomaa, eikö niin?"
"Sijotettua, Harve. Sijotettua, toivoakseni."
"Jos otaksumme sen vain kolmeksikymmeneksi tuhanneksi, niin nuo minun ansaitsemani kolmekymmentä dollaria tekevät noin kymmenen senttiä sadalle dollarille. Se on kovin vähäinen voitto." Harvey pudisteli totisena päätään.
Cheyne nauroi niin että oli vähällä pudota laituripaalulta veteen.
"Disko on saanut monta vertaa enemmän Danista siitä saakka kun hän on täyttänyt kymmenen vuotta; ja Dan on vielä ollut koulussa toisen puolen vuotta."
"Ahaa, sinne päinkö se kallistuukin!"
"Ei, en minä mitään erityistä tarkottanut. Minä vain en näe itsessäni mitään kerskattavaa tällä kertaa – sitä minä ajattelen… Minua sietäisi antaa selkään."
"Minä en voi sitä tehdä, ukkoseni; muuten minä ehkä tekisin sen, jos luontoni olisi sellainen."
"Ja sitten minä muistaisin sen elämäni loppuun asti, enkä antaisi sitä sinulle ikinä anteeksi", sanoi Harvey, leuka nyrkkien varassa.
"Aivan niin. Niin juuri minäkin tekisin. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän. Syy on yksin minun eikä kenenkään muun. Mutta olipa miten oli, jotain tässä on tehtävä."
Cheyne otti sikaarin liivintaskustaan, puraisi poikki kärjen ja alkoi poltella. Isä ja poika olivat hyvin toistensa näköiset, sillä parta peitti Cheynen suun, ja Harveylla oli sama hiukan kaartuva nenä, samat liki toisiaan olevat mustat silmät ja samat kapeat, korkeat poskipäät kuin hänen isälläänkin. Jos kasvoille olisi sivellyt vähän punertavan ruskeaa väriä, olisi hän hyvin sopinut esittämään jotain kertomuskirjojen punanahkaintiaania.
"Sinä voit jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti", puheli Cheyne verkalleen, "tullen maksamaan minulle kuusi- tai kahdeksantuhatta dollaria vuosittain siihen saakka kun tulet äänestyskelpoiseksi. Silloin sinä tulet miehen kirjoihin ja voit siitä lähtien kuluttaa minun laskuuni neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta, lukuunottamatta sitä mitä saat äidiltäsi, ja pitää kamaripalvelijaa ja huvipurtta ja maatilaa, jolla voit olla kasvattavinasi juoksijahevosia ja pelata korttia oman joukkueesi kanssa."
"Niinkuin Lorry Tuck?" pisti Harvey väliin.
"Niin; taikka De Vitre'n veljekset tai McQuade-ukon poika. Kalifornia on täynnä sellaisia, ja tässä tulee juuri parahiksi näytekokoelma, joka osottaa samaa tavaraa valmistettavan idässäkin."
Kiiltävän mustaksi maalattu höyrypursi, jossa oli mahonkinen kajuutta, nikkelöity kompassikoppi ja puna- ja valkearaitainen auringonsuojus, tulla puskutti satamaan, jonkun newyorkilaisen pursiseuran viiri tangon nenässä liehuen. Kaksi jonkinlaisiin muka meripukuihin puettua nuorta miestä istui korttia lyöden salongin ikkunan vieressä, ja pari naista punaisen ja sinisen kirjavat päivänvarjot käsissä katseli vieressä ja nauroi kovaäänisesti.
"Enpä haluaisi joutua tuolla merelle edes jonkunlaisessa tuulessa. Liian kapea", sanoi Harvey arvostelevasti purren, hidastaessa kulkuaan ankkuripoijua lähestyessään.
"Heillä on hauskaa oman käsityskantansa mukaan. Minä voin hankkia sinulle samanlaista, vieläpä kaksinverroin kuin näillä on, Harve. Mitä pitäisit siitä?"
"Caesar! – Tuolla tavoin ei venettä lasketa vesille", sanoi Harvey, yhä kiintyneenä purtta katselemaan. "Jos minä en osaisi käsitellä taljaa tuon paremmin, niin pysyisin maalla… Entä jollen minä tee sitä?"
"Pysykö maalla – vai mitä?"
"Huvittele pursilla ja maatiloilla ja elä 'isä-ukon' kustannuksella ja – piiloudu äidin taakse jos tulee ikävyyksiä", sanoi Harvey silmät vilkkuen.
"No, siinä tapauksessa käyt käsiksi töihin minun liikkeessäni, poikaseni."
"Kymmenen dollarin kuukausipalkallako?" Taaskin vilkutus.
"Ei senttiäkään enempää ennenkuin olet sen arvoinen, ja menee joitakin vuosia ennenkuin saat sitäkään."
"Minä tahtoisin mieluummin alottaa konttorin lattian lakaisemisella – sillähän ne suuret pomot alkavat? – ja saada jotain palkkaa heti, kuin…"
"Tiedän sen; kaikki me ajattelemme samalla tavalla. Mutta lakaisijoita voinemme saada palkatuksi riittävästi muutenkin. Minä tein juuri saman erehdyksen, nimittäin sen, että tahdoin päästä ansaitsemaan liian pian."
"Ja se erehdys tuotti kolmekymmentä miljoonaa dollaria, vai kuinka?