– "Minähän myöhästyn! Minun täytyy olla ajoissa valmis, sillä me syömme päivällistä seitsemän aikaan mennäksemme sitten heti teatteriin…"
Miten viattomat ne olivat, nuo muutamat sanat! Ja kuitenkaan Francis ei koskaan voinut unhottaa sitä tuskallista vaikutusta, jonka ne olivat häneen tehneet pimenevän iltapäivän hämärässä. Turhaan hän ne myönsi viattomiksi, ja myönsipä myöskin itse vaatineensa, ettei Pauline missään suhteessa muuttaisi seuraelämäntapojansa, jottei joutuisi epäilyksen ja uteliaisuuden alaiseksi. Turhaan hän itselleen luetteli, miten Pauline aina oli hänelle esiintynyt suorana ja koruttomana, kaikkea teeskentelyä vailla. Turhaan hän muisteli, mitä Julie oli kirjeissään hänelle sanonut ystävästään, ja turhaan hän koetti pakottautua ajattelemaan, kuinka he olivat yhdessä itkeneet tuon rakkaan olennon kuolinvuoteen ääressä. Hän oli epäillyt rakastettunsa sydäntä, ja jos naisen sydämen epäileminen aina on tunteiden tulevaisuudelle turmiollinen, niin se on sitä turmiollisempi, jos tämän naisen seurassa saa viettää ainoastaan silloin tällöin muutamia hajanaisia hetkiä ja jos jo edeltäpäin on sydäntänsä tahrannut ihanteellisuutta polkevilla lukemisilla ja unelmilla. Ja sitten Francis, kenties tietämättänsä, oli niitä, joiden herkkätunteisuus on mielikuvituksen vaikutuksesta tylsistynyt ja jotka eivät voi tuntea kärsimättä. Kauhea henkinen taipumus, joka pakottaa valtaamansa uhrin liioittelemaan pienimpiäkin haavoja! – Hänestä oli tuntunut, että hän rakasti Paulinea enemmän kuin tämä rakasti häntä. Tuo ensimäinen epäluulo ei kenties hänessä niin selvin sanoin esiintynyt, mutta hän oli itseltään kysynyt, oliko Paulinen rakkaus häntä kohtaan todellakin niin suuri kuin miksi hän sen sanoi. Hän oli kärsinyt siitä, ettei saanut häntä tarpeekseen omanansa pitää, ja vaikka hän täydellisesti käsitti, että oli mieletöntä sellaisista mitättömyyksistä välittää, hän oli, kaikesta huolimatta, typerästi, kohtuuttomasti, lapsellisesti mustasukkainen, kadehtien syyttä ja itsekään tietämättä minkä tähden koko sitä seurapiiriä, jossa Pauline liikkui. Kuinka viettävä onkaan tie sellaisesta määräämättömästä epäluulosta toiseen, tarkemmin määrättyyn, ja kuinka vähän aikaa levoton sydän tarvitsee, muuttaakseen aiheettoman tyytymättömyyden hämärän vaivan selviin syihin perustuvaksi tuskaksi, pettymyksen pelon hyydyttäväksi kylmyydeksi ja itse tämän kylmyyden solvaisevaksi syytökseksi. Francis muisti niin hyvin, kuinka hän oli taistellut omaa ylpeyttänsä vastaan, jottei lankeaisi kiusaukseen, joka häntä seuraavana viikkona yhtä mittaa ahdisti. Häntä nimittäin vaivasi häpeällinen halu hankkia tietoja niistä henkilöistä, jotka Paulinen seurapiirissä liikkuivat. Vihdoin hän oli antautunut tämän kiusauksen valtaan kysymällä milloin yhtä, milloin toista: Missä Pauline oli ollut päivällisillä?.. Kenen luona käynyt ja ketä tavannut?.. – Nyt, kun ei häntä enää tämä häpeällinen kuume polttanut, hän tunsi punastuvansa ajatellessaan tuota tuskastuttavaa ja arkaa urkintaa, millä hän oli vähitellen myrkyttänyt alkuansa lievän haavan, siksi kunnes välttämätön yhteentörmäys oli rikkonut hänen ja hänen rakastettunsa välit. Kuinka tarkkaan hän vieläkin muisti tuon kohtauksen, vaikka se oli kestänytkin vain muutaman silmänräpäyksen! Niinkuin tien mutkassa äkkiä näköalan luonne kokonaan muuttuu, niin oli heidän rakkautensakin muuttunut, heti kun ensimäinen tarkoin määrätty nimi heidän välillänsä mainittiin, ja tähän nimeen olivat hänen epäluulonsa hämärät ainekset kokoontuneet ikäänkuin syttiöön ja siihen piintyneet. Silloinkin he olivat kahdenkesken hänen kodissaan, nuoren miehen asunnossa, jonka hän oli sattumalta valinnut sisaren kuoleman jälkeen ja johon hän jo oli puoleksi kotiutunut. Hän tuskin silloin aavisti, että häneltä jäisi sen kalustaminen kesken ja että hän siitä ennen pitkää oli karkaava, paetaksensa tämmöisten hetkien sydäntä kouristavia muistoja. Sinä päivänä heidän onnensa oli ollut erittäin suuri. Pauline oli iloinen ja nauroi, silmät lapsellisesti veitikkamaisen ilmeen kirkastamina, ja rupesipa sitten itsestään seikkaperäisesti kertomaan eilistä illanviettoansa. Hän oli ollut kutsuissa erään ystävättärensä luona ja pöydässä oli hänellä ollut vierustoverinansa muuan paroni Armand de Querne, joka nähtävästi tahtoi häntä lähestyä, sillä hän oli jo jonkun aikaa pyrkinyt pääsemään kaikkiin seuroihin, missä tiesi Paulinen tapaavansa.
– "Luulenpa", sanoi Pauline, "että hänellä on mielessä pyrkiä minun suosiooni. Mutta eipä uskalla, – ja kovasti minua naurattaa, kun näen hänen pyörittelevän kohteliaisuuksia, joita ei saa koskaan loppuun sanotuiksi. Älykäs mies, eikä arvaa, että rakas onneni minua suojelee…"
– "Toivon", vastasi Francis, "ettet ota häntä enää vastaan!"…
– "Ettenkö ota vastaan", sanoi Pauline, "ja miksikä en? Siksikö että hän luulisi minun pelkäävän ja todellakin rakastuisi. Voit luottaa minun naiselliseen älyyni. Take no notice, niinkuin englantilaiset sanovat, on näissä asioissa meille paras keino…" Sitten, kun ei saanut vastausta, Pauline katsoi häneen, tällä kertaa surullisin silmin, ja jatkoi hiukan hätääntyneellä äänellä: – "Ystäväni, eikö sinulla ole luottamusta minuun?" Ja kun Francis yhä pysyi äänetönnä, hän sanoi äänenvivahduksella, joka oli tälle tuntematon: – "Francis, rukoilemalla rukoilen, elä minua koskaan sillä tavalla häpäise! Olen niin suuresti rikkonut antautuessani sinulle. Elä minussa herätä sitä ajatusta, että siitä syystä minua halveksit! Kärsisin siitä niin, että muuttuisin häijyksi. Onnemme on riippuvainen siitä, että tiedät miten asiat ovat, tiedät, että rakastan sinua ainaisesti, ja yksin sinua. Jos minua epäilisit, näetkös, joutuisin epätoivoon, sillä enhän voisi sinulle mitään todistaa, kun elämme näin erillään toisistamme…"
– "Jos sittenkin pyytäisin sinua uhraamaan jonkun minun tähteni?" jatkoi Francis.
– "Jonkun uhraamaanko? Kuinka minä sitä voisin?" vastasi Pauline pakottautuen hymyilemään. "Sitä voidakseni minun pitäisi rakastaa jotakin muuta kuin sinua, ja sehän olisi mahdotonta…"
– "Ymmärrät vallan hyvin mitä tarkoitan", jatkoi Francis loukkaantuen tahtomattansa tästä kiertelevästä vastauksesta. Nämä naisellisesti notkeat puolustuskeinot, jotka ovat niin läheistä sukua viekkaudelle, suututtavat suuresti miestä, milloin ne eivät häntä viehätä. Ja hän oli jatkanut: – "Tarkoitan: jos sinua pyytäisin sulkemaan ovesi joltakin, esimerkiksi tuolta herra de Querneltä?"
– "Tottelisin tietysti, jos voisin", oli Pauline vastannut olkapäitään kohauttaen, "mutta ethän sitä pyydä. Ethän siten tahtoisi minua solvaista ja nöyryyttää…" Tämän yksinkertaisen puolustuksen johdosta Francis oli jättänyt tuon pienen kiistan sikseen. Sitten, niinkuin kaikki mustasukkaiset, hän oli loppumattomasti ajatuksissaan punninnut rakastajattarensa vähimpiäkin äänen ja ilmeen vivahduksia tämän lähtiessä. Sillä Pauline oli lähtenyt pois. Francis ei ollut hänelle sitä armoa suonut, että olisi asettunut hänen sijallensa kysyäksensä itseltänsä, mitä Pauline hänestä ajatteli, mitä hänestä tiesi, kuinka hän hänen luonnettansa arvosteli ja siis mitä vastakaikua sellaiset sanat Paulinessa herättivät. Hän näki ainoastaan yhden asian: miksei Pauline ollut muitta mutkitta vastannut: "Sinun on käskeminen, minun totteleminen." Miehellä on, kun kärsimisen aika hänelle alkaa, noita mielettömästi itsevaltaisia vaatimuksia, joihin nainen, joka todellakin rakastaa, alistuu, jos hän ei ole kuuttakolmatta nuorempi. Tarvitsee elämänkokemusta, ennenkuin ymmärtää, etteivät rakkausasioissa väärinkäsitykset ole koskaan vaarattomia, ennenkuin ymmärtää, missä määrin muutamissa miehissä mieletön epäluulo ja epäilyksen tuskallinen kuume voi yltyä. Maailman meno on aina yhtäläinen. Missä ikinä varomaton Desdemona, pahaa ajattelematta, hymyilee Cassiolle, joka häntä tervehtii, siinä on Othello valmis heidän yhteistä onneansa sortamaan tuon viattoman hymyn tähden, tarvitsematta edes panettelijankaan myrkyllistä yllytystä kuunnella. Meistä tulee helposti oma Jagomme, ja me olemme silloin tuota kuuluisaa kavaltajaa vielä taitavammat keksimään kiduttamiskeinoja itsellemme. Francis oli niitä onnettomia rakastajia, jotka aina kaipaavat todisteita. Ja lieneekö siinä ilkkuvan kohtalon oikkua, että sellaiset rakastajat ovat aina helpoimmat pettää. Jos he sattuvat juonikkaan naisen käsiin, niin tämä on taitavata taitavampi päteviä todisteita hankkimaan, joita todisteita on aina helppo valmistaa; jos he sitävastoin yhdyttävät arkaluontoisen naisen, niin he loukkaavat häntä niin syvästi, että hän muuttuu häijyksi, niinkuin Pauline oli avosydämisesti sanonut, tietämättä itsekään minkä verran totuutta tässä pelottavassa ennustuksessa oli. Nuori mies oli vielä tämän mieltäahdistavan keskustelun tympäisevän vaikutuksen alaisena, kun hän kolme päivää myöhemmin kävi rouva Raffrayeta tapaamassa hänen kodissaan. Sittenkuin Pauline oli hänelle antautunut, Francis oli ani harvoin siellä käynyt. Kun hän sen teki, meni hän sinne tavallisesti heti aamiaisen syötyään, aikana, jolloin tiesi Paulinen ottavan vieraita vastaan. Näin ollen oli siis sangen luonnollista, ettei Pauline hänen siellä käydessään ollut yksin. Ja yhtä luonnolliselta olisi Francis'sta, vastamainitun keskustelun jälkeen, pitänyt tuntua, että paroni de Quernekin samaan aikaan sattui siellä olemaan. Hiukan hämmästystä Paulinen katseessa ja asennossa, hiukan tuttavallisuutta Armand de Quernen viittauksissa Paulinen seurapiirissä sattuneihin pieniin tapahtumiin, joista ei Francis tietänyt mitään – siinä kaikki, ja sittenkin siinä oli tarpeeksi aihetta myrskyä ennustavaan vaitioloon, kun Pauline ja Francis paronin lähdettyä jäivät kahden. Pauline pyrki ensimäiseksi keskeyttämään tämän äänettömyyden ja sanoi lähestyen Francis'ta tarttuakseen hänen käteensä:
– "Kuinka hyvä että tulit! En tätä hauskaa yllätystä tietänyt odottaakaan."
– "Huomasin sen kyllä", sanoi tämä kylmästi, vastaamatta hänen ystävälliseen tervehdykseensä.
– "Kuinka minulle noin puhut?" sanoi Pauline huolestuneena. "Kyllähän sen tiedän. Siksi että herra de Querne sattui olemaan luonani. Mutta jos olisin sulkenut häneltä oveni, en olisi voinut ottaa sinuakaan vastaan, ja silloinhan emme olisi saaneet näitä muutamia hetkiä yhdessä viettää. Elä meiltä niitä pilaa! Ethän…"
– "Miksikä sitten olit niin hämilläsi?" vastasi Nayrac.
– "Sentähden", sanoi Pauline, "että arvasin sinun suuttuvan, syyttä – aivan syyttä!" lisäsi hän, kulmakarvojansa rypistäen. Näiden kauniiden ruskeiden kulmakarvojen alla hänen vaaleanharmaat silmänsä kävivät äkkiä vielä vaaleammiksi ja heittivät harmistuneen katseen. Heikko puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hän jatkoi, hänkin vuorostaan kylmällä äänellä, mutta nähtävästi syvästi liikutettuna:
– "Olenhan jo sanonut, ettei minua tällä tavalla käy loukkaaminen, Francis! Rakastanhan sinua. Enhän ole koskaan muita rakastanut, sinua vain. Jos en olisi sinulle uskollinen, olisin kaikista kunniattomin ihminen. Tahdon, ymmärrätkö, tahdon, että kunnioitat minua, että minuun luotat…"
– "Laita sitten niin, ettei tuo luottamus käy minulle mahdottomaksi!" huudahti Francis. —
– "Mahdottomaksi?.." jatkoi Pauline. "Minunko käytökseni takia?..
Ethän toki uskone, että suostuisin herra de Querneen…"
– "Uskon kyllä", vastasi Francis töykeästi.
– "Uskot?" toisti Pauline, ikäänkuin hämmästyksen murtamana.
"Uskot?.. Ja vasta kaksi kuukautta olemme toisiamme rakastaneet.
No niin", jatkoi hän raivostuen, "usko mitä tahdot! Oh, tämä on häpeällistä!"
Toisen vieraan tulo keskeytti tämän sananvaihdon. Francis'n sairaloinen mielentila yhä katkeroitui, kun hän näki lemmittynsä, huolettomaksi tekeytyen, täyttävän velvollisuuksiansa vieraitansa kohtaan, hymyilevän vastatulleelle, laskevan leikkiä ja puhelevan teko vilkkaudella, johon koki purkaa hermostunutta vihaansa. Francis ei siinä nähnyt muuta kuin harvinaista näyttelijän taitoa, joka häntä kauhistutti. He leppyivät kumminkin pian, sillä he rakastivat toisiaan. Mutta epäilyksen juuret olivat liian syvälle syöpyneet nuoren miehen sydämeen, ja sen taimi varttui hirvittävän nopeasti, niinkuin ainakin tuo kirottu, elinvoimainen myrkkykasvi. Se mikä avioliitonrikkojan kohtalossa ja rikosta välittömästi seuraavassa rangaistuksessa on kauheata, on rakastajan voimattomuus, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, kumota sitä ainaista siveettömyyden syytöstä rakastamaansa naista vastaan, johon tämä itse antaa hänelle aihetta jo sillä, että suostuu olemaan hänen rakastajattarenansa. Kaikki tässä asemassa olevat naiset ovat siitä selvillä. Useimmat tyytyvät tähän asiain tilaan, sitä helpommin, kun miehen itsekkäisyyden kurjat heikkoudet pian antavat heille kyllin aihetta palkitsemaan rakastajansa ylenkatsetta yhtäläisellä ylenkatseella. Sitäpaitsi sellaiset naiset eivät muuta toivo yhä uudistuvista lemmenkaupoista, joihin he mieltyvät, kuin mielenliikutusta. Ja mielenliikutustahan se tuottaa, mitä jännittävintä mielenliikutusta, kun mies, joka heille syytää raa'an vihan törkeitä nuhdesanoja ja uhkauksia, himon valtaamana on valmis joka hetki heittäytymään heidän syliinsä. Mutta toiset naiset, joita tämä tyrannimaisuus kauhistuttaa, ponnahtavat heti loukkausta vastaan, joko siitä syystä, että pitävät sitä solvauksena, josta todellakin kärsivät, taikka siitä, että tämä vastarinta tuntuu heille takaavan viimeiset vapauden mahdollisuudet. Francis'n ensimäinen mustasukkaisuuden hyökkäys ei saanut Paulinea taipumaan. Niin kävi toisenkin. Kun he olivat taas sopineet, Francis oli valalla vannonut, ettei hän koskaan enää puhuisi Armand de Quernestä. Hän oli vakuuttamalla vakuuttanut aina Paulineen luottavansa, kun hän painoi hänet syliinsä hurjasti rakastuneena, huomatessaan hänet jälleen niin lempeäksi, niin kauniiksi, niin lemmen huumauksesta väriseväksi. Ja sitten hän ei voinutkaan valaansa pitää. Hän ei voinutkaan olla kilpailijastaan puhumatta, siitä, joka muka oli hänen kilpailijansa. Hän puhui hänestä viittailemalla vain, sivumennen. Puhuipa sitten hänestä vielä toisenkin kerran, peittelemättä, selvin sanoin. Silloinkaan ei Pauline peräytynyt, ja siitä hetkestä lähtien nuo mustasukkaisuuden kohtaukset seurasivat toisiaan kiihdyttäen Francis'n mieltä edellyttämään mitä häpeällisimpiä tekoja, tekemään mitä mielivaltaisimpia vaatimuksia, hän kun ei voinut käsittää sitä närkästynyttä itsepintaisuutta, millä Pauline vastusteli hänen vimmansa purkauksia. Kun vihdoinkin, kaikista kamalimman väittelyn jälkeen, Pauline suostui taipumaan, oli jo myöhäistä. Silloin oli jo heidän kesken vaihdettu noita lauseita, jotka liiton iäksi häpäisevät. Petomainen mustasukkaisuus oli rakastajassa näkynyt liiaksi; rakastajatar oli suostunut liialliseen nöyryytykseen. Vihaa oli liiaksi kertynyt näiden poloisten sydänten välille.
* * * * *
Kilpailijan lopullisen voittamisen jälkeen, johon nuoren miehen tuskalliset ponnistukset vihdoinkin olivat päättyneet, ei Francis'lle riittänyt ehdotonta rauhaa edes muutamiksi viikoiksikaan. Olihan tosin todisteeksi laskettava, että rouva Raffraye oli sulkenut ovensa de Querneltä. Vaikka Pauline siis olisikin mielistellyt Armandia, hän oli kumminkin Francis'n valinnut. Mutta sellaiset todisteet ovat aina siinä suhteessa vaillinaisia, ettei niitä voi menneisyyteen sovitella, siihen menneisyyteen, jolloin mustasukkaisuuden vaatima uhri vielä oli tekemättä. Me emme ole olleet sitä keskustelua kuuntelemassa, joka nuo toiset välit rikkoi; tiedämme vain tämän rikkumisen tapahtuneeksi, tuntematta tarkalleen sen salaisia yksityiskohtia. Ratkaisevan keskustelun sanoja on meille kyllä lueteltu. Pauline, esimerkiksi, väitti turvautuneensa ainoastaan herra de Quernen hienotunteisuuteen, viitaten miehensä mustasukkaisuuteen. Mutta eihän Francis voinut tietää, eikö Pauline häneltä sittenkin jotain salannut. Ja eikö ylipäänsä sellaisen rikkomisen mahdollisuuskin edellyttänyt, että oli olemassa salaisuus hänen ja Armandin välillä? Francis'lle siis, niinkuin muillekin tuon kurjan hulluuden valtaamille uhreille, itse mielivaltaisen epäilyksen saama voitto muuttui uudeksi katkeruuden lähteeksi. Eihän hän edes tietänyt eikä voinutkaan tietää, oliko Pauline kenties ollutkin tuon toisen rakastajattarena, tuon miehen, jota hän epäili ja jonka Pauline oli hänelle uhrannut – uhrannut tosin, mutta millaisissa olosuhteissa? Kun on joutunut tähän epäilyksen ristintien käänteeseen, Golgathalle kiipeäminen käy todellakin liian raskaaksi. Verrattomasti parempi olisi silloin noitten onnettomain paeta toinen toistansa ja kärsiä edes toisistaan erillään. Liikaa maksamme varastetun rakkauden luvattomista nautinnoista, jos ne ovat näin kiduttavan epävarmuuden hintaan ostettavat. Ja kuinka siitä on selviäminen? Luulee kenties silloin, että jos pääsisi rakastajatartaan seuraamaan päivä päivältä, tunti tunnilta, jos näkisi hänen elävän ja toimivan, niin onnistuisi häntä lopullisesti arvostelemaan, tarkasti, perusteellisesti, niinkuin vierasta arvostelee, ja silloin tekee mitä teki Nayrac. Huolimatta vähän aikaa kestäneen suruajan vaatimuksista hän palasi seuraelämään tavataksensa siellä Paulinen. Suurempaan varomattomuuteen hän tuskin olisi voinut tehdä itseänsä syypääksi, sairaan hermostonsa äärimäiseen kiihotustilaan nähden. Tältä ajalta olivatkin tuon kamalan liiton kamalimmat muistot. Hän näki Paulinen jossakin seurassa, juhlapuvussa, iloisena, hymyilevänä, uhkuen tuota viehättäväisyyden ilmaa, joka lähtee nuoresta naisesta, kun hän miellyttää ja tietää miellyttävänsä, kun hänellä on huolia haihdutettavina ja hän on päättänyt ne haihduttaa. Pohjatonta tuskaa tämä näky Francis'ssa herätti. Ja yhä kiduttavammalta tuntui hänen tuskansa, jos hän tapasi Paulinen huolestuneen näköisenä ja miettiväisenä. Edellisessä tapauksessa hän joutui jonkinlaisen mielettömän ja voimattoman raivon valtaan, joka heti sai vastakaikunsa Paulinessa yllyttämällä häntä vimmattuun, synkkää toivottomuutta ilmaisevaan keimailuun. Jälkimäisessä tapauksessa taas hänen sydämensä hukkui tyrannimaisen rakastajan kirveleviin tunnonvaivoihin, hän kun olisi kiduttamallensa uhrille kumminkin suonut onnea. Sekä edellinen että jälkimäinen tunne lisäsi hänen levottomuuttaan. Sekä toinen että toinen pakotti häntä kiihottamaan kurjaa rakkauttansa tuon aistillisuuden kiihokkeella, jonka viimeiset myrkyttävät pisarat synnyttävät meissä pedon häpeällistä himoa. Francis, entinen romaanimaista rakkautta tavoitteleva haaveilija, joka oli ensimäisen nuoruutensa viettänyt hienostuneiden tunnevivahduksien haaveilemisessa, hän pelotti nyt onnetonta ystäväänsä aistillisen kiihkonsa hillittömyydellä. Heidän lempensä yhtymäpaikka ei enää tarjonnut heille muuta kuin sanattomia, raivokkaita syleilyjä, sulottomia, kiihkoisia suudelmia, joista kaksi toivotonta, rajusti sykkivää sydäntä haki unhotusta, siihen hukuttaakseen sekä itsensä että rakkautensa, joka heitä yhtä aikaa raateli ja hurmasi. Ja unhotusta he tosin löysivät, mutta ainoastaan herätäkseen noista hullujen houreista sillä katkeroituneella ärtyisyydellä, joka on heidän oman alentumisensa ehdottomana seurauksena, Francis vielä luulevaisempana kuin ennen, Pauline yhä uhkamielisempänä. Tämmöisinä hetkinä vähimmätkin väittelyt kiihtyvät riidoiksi. Niskoitteleminen seuraa loukkausta ja yllyttää uuteen loukkaukseen. Solvaisevia epäluulon puuskia purkautuu turhanpäiväisistä syistä. Vähimmätkin ilon osoitukset näyttävät rikoksilta. Tanssittiko sama tanssija kaksi kertaa? Puhutteliko aamiaispöydässä tämä taikka tuo liian kauan kahden kesken? Ystävätär, jonka seurassa usein esiinnyt, on rikostoverisi salavehkeiden sepittämisessä. Toinen, jonka luona et enää käy, on ehkä salainen kilpailijasi. Ammoisista ajoista asti huvinäytelmäin tekijät ovat sellaisien riitojen pikkumaisuuksia taidolla ivanneet, ja yhtä kauan he vielä saavat ivallansa ruoskia mustasukkaisten kiihkoa, sitä parantamatta, ja vastustelevan naisen uppiniskaista ylpeyttä, häntä mustasukkaisen vaatimuksiin totuttamatta. Ja yhä edelleen silmät säkenöivät, huulet värisevät, ääni käy purevaksi, ja rakastuneet, omistettuansa toinen toisensa tulisuudella, jota ajan vähyys yhä kiihdyttää, eroavat rikkomisuhkauksilla, joissa kostonhimon vimmattu viha kiehuu. Montako kertaa he olivatkaan näin toisistaan eronneet, kättäkään toisilleen antamatta!
"Usko mitä tahdot", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla, samalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella katseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. "En välitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä."
– "Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä valehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina…"
Pauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän vain toisti: "Niin, usko mitä tahdot." Ja sitten hän lähti pois, kutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän kutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot olivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat Francis'n mielen heltymään. Muistuipa hänen mieleensä eräs ilta, kauniin, ikävästi kuluneen talvipäivän ilta, jolloin Pauline, voimatta enää kestää, oli kotoansa karannut hänen luoksensa, laihtuneena, vapisevana, kalpeana, häneltä sovintoa anomaan, ja jolloin hän oli vaikeroinut:
– "Rakkautemme lie siis kirottu!.. Lupaan antaa sinulle kaikessa myöten, mutta luota minuun, rukoilemalla rukoilen, luota minuun…"
* * * * *
Voivatko sellaiset kyynelet ja sanat pettää! Ja suudelmat, sellaiset kuin Pauline oli hänelle antanut, pettävätkö ne? Ja nuo nyyhkytykset ja tuo silminnähtävä kärsiminen? Väliin, kun Francis'ta ei ahdistanut tuo kauhea hulluus, joka puristi hänen aivojansa kammottavien kuvien kehään, näytellen lakkaamatta kuinka hänen rakastajattarensa häntä petti, milloin toisen milloin toisen kanssa, hän heltyi hänkin kyyneliä vuodattamaan huomatessaan poloisen ruumiin riutumistaan riutuvan. Tätä kurjaa rakkautta ei ollut vuottakaan kestänyt, ja kumminkin oli sen vaikutus Paulineen ollut niin valtava, että hän joskus Francis'sta näytti aivan toiselta naiselta. Hänen silmänsä olivat kuopille painuneet, hänen kalpeutensa oli käynyt vieläkin värittömämmäksi, ja varsinkin oli tämä muutos tuntuva hänen luonteessaan, joka, ennen surunkin aikana lapsellisesti leppyisä, oli saanut jonkinlaisen synkän ja rajun, melkeinpä traagillisen vivahduksen. Mutta tätä järjen välähdystä ei kauan kestänyt. Kiusaantunut rakastaja uskotteli itselleen, että hän ennen oli rakastajatartansa toisin silmin katsonut, että tämä oli silloin hänelle teeskennellyt ja että Pauline oli hänelle nyt vasta naamarinsa riisunut, murtuneen olentonsa ilmaissut – niin, murtuneen, ja mistä? Epäilemättä kavaluutta katuvista tunnonvaivoista, aistillisuuden tulessa taistelevan sielun tuskista, kenties riettaudesta. Mustasukkaisuuden houreissaan hän meni niin pitkälle, että edellytti Paulinella olevan kolme, jopa neljäkin rakastajaa, että ajatuksissaan häntä kohteli langenneitten naisten vertaisena. Ja mikä oli katalinta kaikesta, kumminkin hän häntä yhä enemmän himoitsi, katkeralla, sairaloisella kiihkolla. Niin, Pauline oli hänen silmissään hirviömäiseen irstaisuuteen syypää. Ja sittenkin, jos Pauline olisi todellakin häntä vastaan rikkonut, hän ei olisi voinut sitä tehdä kenenkään muun hyväksi kuin de Quernen, ja siitäkään konnantyöstä ei vielä ollut todisteita. Voi, ovatko sellaiset asiat koskaan todistettavissa! Mutta sitten hän oli saanut vihiä eräästä toisesta lemmenkaupasta, jota hänen ei käynyt epäileminen ja joka vihdoinkin oli korjaamattomaksi rikkonut heidän välinsä. Helmikuun lopulla vuonna 1877, joka oli Francis'lle niin turmiolliseksi käynyt, eräs mies, jonka nimeä oli usein Francis'n ja Paulinen keskusteluissa mainittu, oli palannut pitkältä matkalta Itämailta. Tämä mies, – joka sittemmin kuoli ja saavutti jonkun maineen kirjailijapiireissä erään hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneen, oudon teoksensa johdosta: "Otteita yksityisestä päiväkirjasta" – oli nimeltään François Vernantes. Hän oli rouva Raffrayen puoliorpana. Pauline puhui hänestä aina heltyneellä äänellä, koska Vernantes oli ollut hänen ainoana ystävänänsä hänen avioliittonsa raskaimpana aikana. Mistä Nayrac liekään saanut sen käsityksen rakastajattarensa lohduttajasta, että hän oli äreäluontoinen jörö. Ainakin hän suuresti hämmästyi, kun rouva Raffraye esitti hänelle tämän ystävänsä, joka vartalosta ja kasvoista päättäen tuskin oli neljänkäänkymmenen ikäinen ja siis jotenkin nuori Paulinen ikäisen naisen epäitsekkääksi uskotuksi. Miehen suhteet hänen lemmittynsä läheiseen ystävään ovat aina sangen arkaluontoista laatua, silloinkin kun hän luulee varmasti tietävänsä, ettei tuo ystävä ole koskaan muuta ollut kuin ystävä. Mutta jos hänen ja hänen lemmittynsä välit ovat muutenkin yhä uudistuvien mustasukkaisuuden kohtauksien alaisia, kuinka hän voisi kestää tätä ystävyysliittoa, josta hän ei voi tietää, rajoittuuko se vain ystävyyteen. Hän menettäisi järkensä pelkästä tuskasta. Francis Nayrac'in mustasukkaisuus Vernantes'ia kohtaan ei siis ollut vältettävissä. Mutta ikäänkuin hän olisi aavistanut tämän mustasukkaisuuden rakkautensa surmaksi, hän oli alussa koettanut sitä hillitä. Sitäpaitsi Pauline oli jo edeltäpäin koettanut torjua tätä uutta myrskyn puuskaa selvittämällä hänelle, päivää ennen kuin entinen ystävä saapui, asian perinpohjin, tavalla, jonka olisi pitänyt poistaa kaikki epäluulot.
– "Hän on läheisin tuttavamme", oli hän sanonut, "ja minulle on hän sangen tärkeä. Hän on ainoa ystävämme, joka myöskin on mieheni ystävä. Sanon tämän sinulle edeltäpäin, jotta säästäisit minulta ja itseltäsi huolet hänen tähtensä… Mutta mitäpä se auttaa! Ethän sinä minuun luota. Mitäpä luottaisit tässä asiassa enemmän kuin muissakaan?.. Vaikka kuolemallani asian todistaisin, et sittenkään uskoisi…"
Francis näki hänet vieläkin edessään, hänen näin puhuessaan, ja näki itsensä sanattomana kuuntelijana. Kun rakastuneet sattuvat lausumaan toisilleen tuollaisia totuuksia, joiden he kumpikin tietävät olevan liiankin tosia, niin he näkevät ikäänkuin valon välähdyksessä sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa, ja kauhistus valtaa heidät. He tajuavat kumpikin, että, vaikka he kuinkakin hyvin tietäisivät, mitä kurjuuden syvänteitä heidän edessään aukeaa, ei tämä tieto voi heitä estää niihin luisumasta, ja he tekevät sittenkin, vilpittömin mielin, päätöksiä, joissa he pysyisivät, jos ei heidän häiriintynyt sieluntilansa johdonmukaisuuden pakosta määräisi heille muita lakeja, joita vastaan lujimmatkin, järkeen perustuvat päätökset jäävät voimattomiksi. Kaksi viikkoa kului näin, eikä Paulinen läheinen suhde vastatulleeseen, taikka paremmin sanoen palanneeseen, ystävään näyttänyt Francisia vaivaavan. Ja kumminkin oli Francis tämän ajan kestäessä kaksi kertaa tavannut Vernantes'in Paulinen luona, kolme kertaa siellä käydessään. Kaksi kertaa hän oli kutsuttu päivällisille samoihin taloihin kuin Pauline, ja kummallakin kerralla oli Vernantes'kin vieraitten joukossa. – Kaksi kertaa oli Pauline käynyt Francis'n luona, ja tämän hänelle tekemistä kysymyksistä oli käynyt selville, että Vernantes edellisenä päivänä oli ollut heillä aamiaisella, tai että häntä seuraavana päivänä odotettiin, että Pauline aikoi käydä tai oli käynyt hänen kanssaan teatterissa. Näitä yksityisseikkoja lueteltaessa Francis tunsi vastenmielisyytensä Vernantes'ia kohtaan suurenemistaan suurenevan. Eiväthän nämä seikat yksitellen punnittuina paljoakaan merkinneet, mutta kun niitä toisiinsa yhdisteli, tuntuivat ne sangen painavilta. Francis'n vastenmielisyyttä yhä lisäsi se seikka, että Vernantes luonteeltaan ja mielenlaadultaan jollain tavalla muistutti häntä. Nämä satunnaiset yhdenmukaisuudet kahden kilpailijan välillä yhä enemmän ärsyttävät heidän keskinäistä vihamielisyyttään. Jo Vernantes'in ristimänimikin, joka niin vähän erosi Francis'n nimestä, oli omiansa herättämään Francis'ssa mitä tuskallisinta hermostumista… Sanalla sanoen, mustasukkaisuuden purkaus oli lauennut kaikista päätöksistä ja lupauksista huolimatta, sitä kiihkeämpänä, kun sitä oli niin kauan hillitty, ja se oli päättynyt samoin kuin edelliselläkin kerralla.
– "Joko hän taikka minä!" siinä Paulinelle asetettu vaihtoehto. "Joko lakkaat vastaanottamasta Vernantes'ia, taikka minä herkeän käymästä luonasi…" Mutta silloin oli Francis kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, Pauline oli niin selvin sanoin puolustanut kantaansa, että ensimäinen välirikko oli seurannut. Kymmenen päivää oli Francis hänen luonansa käymättä, eikä Pauline hievahtanutkaan lähestyäksensä häntä. Francis oli ensimäiseksi taipunut, ja – mikä kurjuus – hän oli palannut, tavataksensa perin kiusaantuneen naisen, joka oli hänelle sanonut: "Viimeisen kerran annoin sinulle anteeksi!.." Pauline oli uskaltanut sen hänelle sanoa. Paulinenko oli hänelle anteeksi annettava! Hän tunsi vieläkin veren niin kiihkeästi kiehuvan suonissaan tätä vastausta muistellessaan, että heti ajatuksissaan siirtyi niihin seikkoihin, jotka vihdoinkin olivat hänet pakottaneet lopulliseen ratkaisuun. Ensimäinen niistä oli sangen jokapäiväistä laatua, mutta sittenkin omiansa vaikuttamaan kipeään sydämeen, jossa, samoin kuin sairaassa ruumiissakin, mitättömimmätkin asiat aiheuttavat kuolettavia lisätauteja. Hänen kerran käydessään erään rouva de Sermoisen luona, joka oli yhtä kuuluisa terävästä kielestään kuin naurettavasta kirjailijamaineen tavoittelemisestaan, tämä piti pitkän puheen Vernantes'ista, jonka nimi sattumalta mainittiin, ja tehtyänsä hänestä sangen epäedullisen kuvan hän päätti puheensa näillä sanoilla:
– "Ja nyt hän on taas joutunut pikku rouva Raffrayen kynsiin. Kannattipa todellakin paeta niin kauas ja palata samanlaisena kuin oli lähtenyt. Ainainen vanha tarina: yhtyy ja eroaa, yhtyy uudelleen ja eroaa taas… Ja aviomies on aina sokea. Naurettava juttu!.."
Sellaisia puheita kuulee sadottain Parisissa pitkin päivää, aamusta alkaen, jolloin panettelijain tulva tekee matkansa Boulognen metsään, siksi kunnes se illalla myöhään palajaa Oopperasta, ja kuulijat kiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin itse kertojatkin. Mutta jos epäilette lemmittynne rehellisyyttä, niin nämä sanat vihavoivat epäluuloanne niinkuin vihtrilli haavaa. Te panisitte henkenne alttiiksi tietääksenne totuuden, ja tuo totuus näkyykin olevan muitten tiedossa – niin, kaikkien, tuosta vennon vieraasta alkaen, joka vastikään sydämenne lävisti, aina noihin miehiin asti, jotka hänen kodissaan hänen puheitansa kuuntelivat, kummastumatta. Silloin ette enää voi kestää. Teidän täytyy ryhtyä kyselemään, vaikkapa sellainen tiedustelu omissakin silmissänne häpäisisi rakkauttanne. Te puhutte kilpailijastanne milloin tälle, milloin tuolle, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta vain, vaikka hänen nimensäkin jo saattaa sydämenne mätähaavat vuotamaan. Toisen vastaukset eivät missään suhteessa teidän rakkauteenne koske. Toinen luettelee teille kaikenlaisia mitättömyyksiä, joita jo ennestäänkin tunnette. Ja yhä te vaan kysymyksiänne jatkatte, siksi kunnes onneton sana epätoivonne mitan täyttää. Niin kävi Francis'nkin. Hänen heitettyänsä taholle ja toisellekin taitavasti viritetyn kysymyksensä: "Pulska mies, tuo herra Vernantes, kenenkä suosiossa hän mahtaa olla?.." muuan Rue-Royal-klubin vetelehtijöistä hänelle vihdoinkin vastasi: