Vieras istui yhä vielä liikkumatta katsellen tuleen.
Peter Halket asettui istumaan hiukan mukavammin valkean ääreen. ”No niin, eräänä päivänä palasin takaisin majalleni hiukan odottamatta noutamaan jotain, ja mitä näin? Hän puheli majan ovella erään miesneekerin kanssa. Minä olin antanut heille ankarat käskyt, että he eivät ikinä saisi puhua sanaakaan miesneekereille, ja siksi kysyin, mitä tuo oli olevinaan. Hän vastasi vallan tyyneesti että se oli vieras, joka oli kulkenut ohi ja pyytänyt häneltä vettä juotavaksi! Minä en tehnyt sen enempää, ajoin vain miehen pois. En ajatellut sitä enää. Mutta seuraavana päivänä näin sen saman miehen hiipivän pitkin kenttää. Vaimo tuli luokseni samana päivänä ja pyysi minulta patruunia. Minä kysyin mitä piruja akat tekivät patruunilla, ja hän sanoi, että vanha neekerivaimo, joka oli auttanut häntä puutarhatyössä, oli sanonut lakkaavansa kokonaan avunannosta, ellei hän saisi hiukan patruunia pojalleen, että tämä pääsisi pohjoiseen elefantteja metsästämään. Vaimo kiusasi ja kärtti minulta noita patruunia, sillä hänen piti kohta saada lapsi, ja hän vakuutti ettei hän voinut hoitaa puutarhaa ilman apua. Minä vihdoin annoin ne hänelle. Minä en milloinkaan malta ajatella.
No niin, satuin sitten kuulemaan että yhtiön piti suorittaa pieni kahakka matabeleläisten kanssa ja arvelin että voisinhan minä lähteä mukaan vapaaehtoisena. Sanottiin että siellä oli kosolta saalista saatavana, ja maatakin siellä voisi saada ja vaikka mitä, ja minä arvelin viipyväni tuolla retkellä ainoastaan kolme kuukautta. Lähdin siis. Minä jätin naiset kotiin ja paljon muonatavaroita puutarhaan sekä hiukan sokeria ja riisiä, ja minä kielsin heitä liikkumasta minnekään, kunnes palaisin takaisin. Käskin sitä toista miestä pitämään heitä silmällä. Molemmat naiset olivat mashonalaisia, ja he vakuuttivat aina, että mashonalaiset eivät rakasta matabeleläisiä, mutta, kautta taivaan, he näkyivät rakastavan heitä kumminkin enemmän kuin meitä. Mashonalaiset ovat todellakin kyllin hävittömiä väittääkseen että matabeleläiset kyllä joskus rasittavat heitä, mutta valkoiset miehet rasittavat heitä aina!
No niin, minä siis jätin naiset kotiin,” sanoi Peter laskien kätensä polvilleen. ”Muistakaa, että aina kohtelin noita naisia hyvin. En milloinkaan antanut pienintäkään iskua kummallekaan heistä. Kaikki miehet naapuristossa puhuivat minusta kuin ihmeestä, kun kohtelin naisiani sillä tavalla. No niin, olin ollut poissa kuukauden päivät, kun sain kirjeen siltä entiseltä työtoveriltani, samalta mieheltä, jolla se vaimo oli ensin – hän on kuollut nyt, poika raukka, he löysivät hänet majan ovella, kurkku poikki leikattuna – mitä te arvelette hänen kirjoittaneen? Sitä tietysti, että minä en ollut kuutta tuntia ollut poissa kotoa, ennenkuin molemmat naiset läksivät karkuun! Se oli kaikki sen vanhemman syytä. Mitä arvelette hänen tehneen? Hän otti joka ikisen kuulan ja patruunan, jonka hän saattoi löytää majassa ja minun vanhan Martini-Henry kiväärini ja vieläpä teerasian kannenkin, sillä siitä saattoi valaa kuulia neekerien vanhanaikuisille suusta ladattaville pyssyille. Ja sitten hän mennä livisti matkoihinsa vieden sen nuoren tytön mukanaan. Toverini kirjoitti minulle että he eivät koskeneet muihin esineisiin. Huivit ja puvut, jotka olin heille antanut, he potkivat majan lattialle ja menivät alastomina lanneverhoineen, kantaen ampumatavaroita päänsä päällä. Eräs miesneekeri tuli heitä vastaan kahdenkymmenen peninkulman päässä, ja hän sanoi että he mennä livistivät Lo-Magundista kohti minkä ennättivät.
Ja tiedättekö,” lisäsi Peter lyöden polveaan ja katsoen merkitsevästi vieraaseen toisella puolen tulta, ”olen yhtä varma eräästä asiasta kuin siitä, että nyt istun tässä. Tuo neekeri, jonka tapasin majallani, oli hänen miehensä! Hän oli tullut naista hakemaan silloin, ja, kun nainen huomasi, ettei pako ollut mahdollinen, hankki hän patruunat hänelle, miehelleen!” Peter vaikeni hetkeksi tarkoittavasti. ”Ja nyt hän on palannut miehensä luo. Ja miehelleen hän vei nuo ampumavarat!”
Peter katsoi toiselle puolen tulta vieraaseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt.
”Sen minä sanon,” lisäsi sitten Peter, ”jos minä sinä päivänä olisin aavistanut kuka tuo neekeripiru oli, joka seisoi minun ovellani, niin olisin varmaan lähettänyt hänen niskaansa yhden patruunan, jota hän ei ollut pyytänyt.” Peter katsoi kehuvasti vieraaseen. Tuo oli hänen ainoa kertomuksensa. Hän oli kertonut sen kymmeniä kertoja leirivalkean ääressä jollekin uudelle toverille. Hänen tultuansa tähän kohtaan olivat kuulijat aina ilmaisseet hyväksymisensä ja osanottonsa. Tänä iltana ei kuulunut mitään sellaista. Vieraan tummat silmät katselivat tulta, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään.
”En minä siitä olisi välittänyt niin paljoa,” lisäsi Peter vähän ajan kuluttua, ”vaikk’ei kukaan mies mielihyvällä katsele sitä, että hänen naisensa otetaan pois, mutta hänen piti synnyttää lapsi parin kuukauden perästä – ja sen pienen tytön piti kanssa synnyttää lapsi, mikäli minä ymmärsin! Siltä hän ainakin näytti. Minä otaksun että he tappoivat sikiöt ennen syntymistä. Niillä ei ole sydäntä ollenkaan noilla neekereillä. Mitä ne välittävät valkoisen miehen lapsesta! Niillä ei ole rahtuakaan sydäntä! Ne palaavat milloin tahansa takaisin mustan miehen luo, vaikka niitä kohtelisi kuinka hyvin. Se on eri asia, jos ottaa ne vallan nuorina ja pitää ne tarkasti erillään niiden omasta kansasta. Mutta annappas jos neekerinaisella on ollut neekerimies ja vielä lapsia lisäksi! Yhtä hyvin voisi koettaa pitää pirua kiinni kuin sellaista naista! Ne palaavat takaisin aina. Jos minut koskaan ammutaan, niin on hyvin luultavata, että se tapahtuu minun omalla pyssylläni ja omilla patruuneillani. Ja tuo nainen voisi vallan hyvin seistä vieressä katsomassa ja huutaa hyväksymisensä ampujalle, vaikka minä en lyönyt häntä kertaakaan koko sillä ajalla, kun hän oli luonani. Mutta sen minä sanon, että jos minä kerran tapaan sen neekeripirun, niin kyllä minä hänelle näytän! Hänen elämänlankansa ei veny kovin pitkäksi sen perästä!” Peter Halket vaikeni. Hänestä näytti kuin nuo tummat silmät pitkien silmiripsien takana olisivat katsoneet johonkin hänen takanaan niin äärettömän surumielisesti, aivan kuin itkevän silmät.
”Te näytätte kovin väsyneeltä,” sanoi Peter, ”ettekö tahtoisi hiukan nukahtaa? Voitte panna päänne tuohon kivelle, ja minä vartioin.”
”En kaipaa unta,” sanoi vieras, ”minä valvon kanssanne.”
”Te olette myöskin ollut sodassa, näen mä,” sanoi Peter, kumartuen hiukan ja katsellen vieraan jalkoja. ”Taivas! Molemmat jalat! – Ja aivan läpi! Teillä mahtoi olla aika harmi siitä!”
”Siitä on jo hyvin pitkä aika,” sanoi vieras.
Peter Halket heitti lisää puita tuleen. ”Tiedättekö,” sanoi hän, ”minä olen koko ajan miettinyt, ketä te muistutatte. Nyt tiedän, äitiäni! Teidän kasvonne eivät ole hänen kasvojensa näköiset, mutta kun teidän silmänne katsovat minuun, tuntuu aivan siltä kuin hän katsoisi minuun. Eikö se ole hullua? Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, ja te olette tuskin virkkanut sanaakaan koko ajalla, ja kumminkin minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät koko elinikäni.” Peter siirtyi hiukan lähemmäksi vierasta. ”Minä pelkäsin teitä kamalasti, kun ensin tulitte, ja vielä sittenkin, kun ensin näin teidät. – Teidän pukunne ei ole samanlainen kuin useimmilla meillä, ymmärrättehän. Mutta heti paikalla kun tulen valo loisti teidän kasvoihinne, sanoin itselleni: ’ei ole hätääkään’. Eikös se ole hullua?” sanoi Peter. ”Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, mutta vaikka te ottaisitte pyssyni tuosta ja tähtäisitte minuun, en liikahtaisi! Voisin panna maata tuohon noin ja pitää päätäni teidän jaloillanne. Eikös se ole hullua, vaikka en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti? Nimeni on Peter Halket. Mikä teidän nimenne on?”
Mutta vieras järjesteli puita tulessa. Liekit kohosivat heloittaen korkealle ja melkein peittivät hänet Peter Halketin näkyvistä.
”Ihme kuinka ne palavat, kun te niitä kohentelette!” sanoi Peter.
He istuivat ääneti liekin ääressä vähän aikaa.
Sitten Peter sanoi: ”Näittekö yhtään neekeriä eilen? Minä en ole tavannut ainoatakaan näillä seuduilla.”
”Tuolla on”, sanoi vieras nousten seisaalleen, ”vanha vaimo eräässä luolassa, ja pensaikossa kymmenen peninkulmaa täältä on mies. Hän on elänyt siellä kymmenen viikkoa, siitä asti kun hävititte heidän kylänsä, käyttäen ravinnokseen juuria ja yrttejä. Hän tuli haavoitetuksi sääreen ja jätetyksi kentälle muka kuolleena. Nyt hän odottaa, kunnes olette poistuneet näiltä seuduilta, voidakseen sitten seurata omia heimolaisiaan. Hänen säärensä ei ole vielä niin terve, että hän voisi kulkea niin nopeasti.”
”Puhuitteko hänen kanssaan?” kysyi Peter.
”Autoin häntä alas lammikolle, sillä rantaäyräs oli niin korkea, ettei hän voinut yksin kulkea sitä pitkin.”
”Olipa onni, ettei meidän miehet huomanneet teitä,” sanoi Peter. ”Meidän kapteenimme on niin peijakkaan tarkka. Hän olisi siinä paikassa ampunut teidät, jos hän vain olisi nähnyt teidän hulluttelevan haavoitetun neekerin kanssa. Olipa se onni, ettette joutunut hänen tielleen.”
”Nuoret korpit saavat lihaa ravinnokseen,” sanoi vieras kohottautuen suoraksi, ”ja jalopeurat menevät virralle sammuttamaan janoaan.”
”Jaa – niin –” sanoi Peter, ”mutta sitähän emme voi estää!”
He olivat taas ääneti vähän aikaa. Sitten Peter jatkoi, huomatessaan että vieraalla ei näkynyt olevan halua puhelemaan: ”Kuulitteko siitä hassusta kujeesta Bulwayon tiellä tässä tuonoin, kun ne kolme neekeriä hirtettiin vakoojina? Minä en ollut itse siellä, mutta yksi meidän pojista kertoi, kuinka he pakoittivat neekerit hyppäämään alas puusta ja itse hirttämään itsensä. Yksi ei mitenkään tahtonut hypätä, ennenkuin sai hyvän annoksen haulia selkäänsä, ja sittenkin hän tarttui vielä oksaan, niin että piti ampua irti hänen kätensä siitä. Hän ei ollut ihastunut hirttäytymiseen. Minä en tietysti vastaa, että se on totta, koska en ollut itse siellä, mutta niin yksi pojista kertoi. Toinen meikäläisistä, joka oli silloin Bulwayossa, mutta joka ei nähnyt, kun neekereitä hirtettiin, sanoi että heihin ammuttiin sen perästä, kun he olivat hypänneet, että he kuolisivat. Minä –”
”Minä olin siellä,” sanoi vieras.
”Todellako?” sanoi Peter. ”Minä näin kuvan neekereistä roikkumassa puussa, ja meidän pojat ympärillä tupakoiden, mutta en minä huomannut teitä siinä. Te olitte kai juuri lähtenyt pois.”
”Minä seisoin heidän vieressään kun heidät hirtettiin,” sanoi vieras.
”Todellako?” sanoi Peter. ”Minusta ei ole lystiä katsella sellaista. Muutamista ei mikään ole niin lystiä kuin katsella, kuinka neekerit potkivat, mutta minä en voi sietää sitä. Se panee voimaan pahoin. Ei se ole pelkurimaisuutta”, vakuutti Peter nopeasti, sillä hän pelkäsi että vieras saisi huonon käsityksen hänen rohkeudestaan. ”Jos on kysymys ampumisesta ja taisteluista, niin kyllä minä olen mukana. Voin lyödä vetoa, että olen tappanut yhtä monta neekeriä kuin kuka tahansa meikäläisistä. Mutta piiskaamista ja hirttämistä en voi sietää. Se riippuu tietysti siitä, miten on kasvatettu. Äiti ei koskaan antanut tappaa meidän hanhiakaan. Ne kuolivat vanhuuttaan ja me käytimme vain höyhenet ja munat. Ja hän sanoi alituiseen minulle: ’elä lyö pienempää, elä lyö heikompaa, elä lyö ketään joka ei voi lyödä sinua yhtä kovaa takaisin!’ Kun tuommoista alituiseen toitotetaan korviin, ei siitä pääse ikinä maailmassa. Kerran meikäläiset olivat ampuneet neekerin. He kertoivat, että hän istui hiljaa kuin kivipatsas, käsivarret säärien ympäri. Muutamat meidän väestä antoivat hänelle korvapuusteja ennen ampumista. Tuollaista en minä voi sietää. Se nostattaa pahaa elämää tänne.” Peter painoi kädellään sydänalaansa. ”Kyllä minä ammun vaikka kuinka monta, vallankin kun he juoksevat pakoon, mutta heitä ei pidä sitoa kiinni.”
”Minä olin siellä, kun tuo mies ammuttiin,” sanoi vieras.
”Oh – te näytte olleen joka paikassa,” sanoi Peter. ”Oletteko nähnyt Cecil Rhodesin?”
”Olen nähnyt hänet?” sanoi vieras.
”Hän se on kuolema neekereille,” sanoi Peter Halket lämmitellen käsiään. ”Sanotaan että kun hän oli pääministerinä siirtomaassa, hän koetti säätää semmoisen lain, joka antaisi isännille oikeuden ruoskittaa neekeripalvelijoitaan, kun nämä tekivät jotain epämieluista. Mutta muut englantilaiset eivät suostuneet siihen. Mutta täällä hän voi tehdä mitä ikinä hän tahtoo. Siitä syystä niin moni tahtoisi, että häntä ei lähetettäisi pois. He sanovat näin: jos tänne asetetaan englantilainen hallitus, niin se antaa neekereille maata. Ja sitten se antaa heille äänestysoikeuden ja sivistystä ja kasvatusta ja kaikenmoista sellaista. Mutta Cecil Rhodes hän pitää ne peijakkaat kurissa! Hän sanoo pitävänsä enemmän maasta kuin neekereistä. He sanovat että Cecil Rhodes jakaa maan meille ja pakoittaa neekerit tekemään työtä meidän maallamme, kysymättä rahtuakaan heidän tahtoaan. Ja sehän on aivan yhtä edullista kuin orjien pito. Eikä näistä edes tarvitse pitää huolta vanhoilla päivillä. Minä olen Rhodesin puolella. Se on helkkarin hyvä tuuma. Emme me tule tänne työtä tekemään, sitä kyllä voi tehdä Englannissakin. Me tulemme tänne hankkimaan rahaa, ja kuinka me sitä saamme, elleivät neekerit tee työtä meille, tai ellemme perusta yhtiötä? Hän on kuolema kaikille neekereille, tuo Rhodes!” sanoi Peter miettiväisenä. ”Sanotaan, että jos tänne asetetaan brittiläinen hallitus, ja jos sitten sattuisi lyömään neekeriä ja siitä olisi pahempia seurauksia, niin paikalla siitä syntyisi oikeudenkäynti ja kaikenlaista harmia. Mutta Cecil se on poika, joka ei semmoisesta välitä niin mitään, kunhan vain ei häntä panna välikäteen.”
Vieras katsoi kirkkaita liekkejä, jotka kohosivat korkealle tyyneessä yöilmassa. Sitten hän äkkiä säpsähti.
”Mitä nyt?” sanoi Peter. ”Kuuletteko mitään?”
”Kuulen etäältä itkua,” sanoi vieras, ”ja lyöntejä. Ja kuulen miesten ja naisten kutsuvan minua.”
Peter kuunteli tarkkaan. ”En voi kuulla yhtään mitään”, sanoi hän. ”Se on kai teidän omassa päässänne. Minä kuulen joskus ääniä päässäni.” Hän kuunteli vielä tarkkaan. ”Ei kuulu ikinä mitään. On niin perin hiljaista.”
He istuivat ääneti hetkisen.
”Peter Simon Halket,” sanoi vieras äkkiä. – Peter säpsähti, sillä hän ei ollut sanonut toista ristimänimeään vieraalle – ”jos kävisi niin, että te saisitte kaikki nuo halutut maanne, ja jos saisitte mustia miehiä tekemään työtä edestänne ja hankkimaan teille suuria rikkauksia, tai jos voisitte perustaa tuon yhtiön” – Peter säpsähti – ”ja hullut ostaisivat osakkeita, niin että teistä tulisi koko valtakunnan rikkain mies, ja jos te hankkisitte laajoja maita itsellenne ja rakentaisitte komeita linnoja, niin että ruhtinaat ja tämän maailman mahtavat ryömisivät teidän luoksenne ja puristaisivat teidän käsiänne, pyytäen hiukan kultaa teiltä – mitä se teitä hyödyttäisi?”
”Hyödyttäisi!” Peter Halket tuijotti vieraaseen. ”Se tietysti hyödyttäisi vaikka kuinka paljon. Mikä se tekee Beitin ja Rhodesin ja Barnaton niin suuriksi? Jos on kahdeksan miljoonaa –”
”Peter Simon Halket, kellä on suurin sielu kaikista, jotka tunnette maan päällä?” sanoi vieras. ”Kenen sielu on puhtain?”
”Oh,” sanoi Peter, ”nyt ei ollutkaan kysymys sieluista vaan rahasta. Tietysti, jos kerran sieluista puhutaan, minusta on äiti paras ihminen, jonka ikinä olen nähnyt. Mutta mitä se häntä hyödyttää? Hänen täytyy ikänsä seistä pesemässä kaikenlaisten hienojen pöllöpäiden alusvaatteita. Odottakaappa, kun minä saan rahoja! Silloin ne ajat muuttuvat, ja silloin se on toinen, joka saa –”
”Peter Halket,” sanoi vieras, ”kuka on suurin, sekö joka palvelee vai sekö jota palvellaan?”
Peter katsahti vieraaseen, ja yhtäkkiä hänelle selvisi, että vieras mahtoi olla hullu.
”Oh,” sanoi hän, ”jos sillä lailla puhutaan, niin ei mikään ole mitään! Voisitte yhtä hyvin väittää, että te itse istuessanne tuossa, vanhassa liinaviitassanne, olette yhtä suuri kuin Rhodes tai Beit tai Barnato, tai vaikkapa kuningas. Tietysti ihminen on yhtä hyvä, olipa hän rikas tai köyhä, mutta hän ei ole yhtä hyvä, muitten silmissä.”
”On ollut kuninkaita, jotka ovat syntyneet seimessä,” sanoi vieras.
Silloin Peter huomasi, että vieras laski leikkiä, ja hän nauroi. ”Siitä kai on hyvin pitkä aika. Nyt ne eivät ainakaan synny seimessä,” sanoi hän. ”Vaikkapa itse kaikkivaltias Jumala tulisi tähän maahan, niin ihmiset eivät paljoa hänestä välittäisi, ellei hän omistaisi ainakin puolen miljoonan edestä osakkeita.”
Peter korjasi valkeata. Äkkiä hän tunsi vieraan katseen.
”Kuka antoi teille maanne?” kysyi vieras.
”Minulle! Tietysti Chartered Company,” sanoi Peter.
Vieras katsoi taas tuleen. ”Ja kuka antoi maan heille?” kysyi hän tyyneesti.
”Englanti, tietysti. Englanti antoi Chartered Companylle maan tuolle puolen Zambesia, jotta yhtiö saisi tehdä sillä mitä ikinä se tahtoi ja hankkia siitä niin paljon rahaa kuin se suinkin saattoi, ja Englanti olisi sillä apuna.”
”Kuka antoi maan Englannin miehille ja naisille?” kysyi vieras tyyneesti.
”Mitä hittoja! He sanoivat tietysti että se oli heidän, ja silloin se oli heidän,” sanoi Peter.
”Entäs sen maan asukkaat, onko Englanti antanut teille ihmiset myöskin?”
Peter katsoi hiukan epäröiden vieraaseen. ”Tietysti se on antanut meille myöskin asukkaat. Mitä me tekisimme maalla ilman asukkaita?”
”Ja kuka antoi Englannille nuo asukkaat, elävän lihan ja veren, että Englanti ne antaisi pois toisten käsiin?” kysyi vieras nousten seisaalleen.
Peter katsoi häneen melkein peloissaan. ”Ah – mitä Englanti tekisi kurjilla neekerijoukoilla, ellei se antaisi niitä meille? Mitä ne ovat muuta kuin maailmanlopun kapinoitsijoita, koko neekerit?” sanoi Peter. ”Mikä on kapinoitsija?” kysyi vieras.
”Voi taivas!” sanoi Peter. ”Kylläpä mahdatte olla vieras tämän maailman menolle, ellette tiedä, mikä kapinoitsija on! Kapinoitsija on semmoinen ihminen, joka taistelee kuningastaan ja maatansa vastaan. Nuo helvetin neekerit ovat kapinoitsijoita siksi että ne taistelevat meitä vastaan. He eivät tahdo antautua Chartered Companylle. Mutta heidän täytyy. Kyllä me heille opetamme,” sanoi Peter Halket puristaen nyrkkiään ja istautuen varmasti Etelä-Afrikan maalle, josta hän ei kaksi vuotta takaperin ikinä ollut kuullutkaan, ja jota hän kahdeksantoista kuukautta sitten ei ollut nähnyt, aivan kuin se olisi ollut hänen isäinsä maa, jossa hän ensiksi näki päivän valon.
Vieras katsoi tuleen ja sanoi sitten mietteissään: ”Olen nähnyt maan kaukana täältä. Siinä maassa on kahden laatuisia ihmisiä, jotka asuvat vieretysten. Noin tuhat vuotta sitten toinen kansa voitti toisen ja siitä lähtien ne ovat asuneet yhdessä. Nyt tahtoo toinen kansa ajaa pois voittajansa. Ovatko he myöskin kapinallisia?”
”Hm,” sanoi Peter tyytyväisenä, kun vieras vetosi häneen, ”se riippuu vallan kokonaan siitä, keitä ne ovat. Ymmärrättehän.”
”Toista kansaa sanotaan turkkilaisiksi, toista armenialaisiksi,” sanoi vieras.
”Jaa,” sanoi Peter, ”armenialaiset eivät ole kapinallisia. He ovat meidän puolellamme! Sanomalehdet ovat vallan täynnä noita asioita,” lisäsi Peter ylpeänä, kun sai näyttää tietojaan. ”Ne peijakkaan turkkilaiset! Mikä oikeus heillä oli voittaa armenialaiset? Kuka antoi heille heidän maansa? Tekisi mieleni mennä itse heitä ampumaan!”
”Miksi armenialaiset eivät ole kapinallisia?” kysyi vieras lempeästi.
”Oh, te kysytte niin kummallisia kysymyksiä,” sanoi Peter. ”Elleivät he pidä turkkilaisista, miksi heidän pitäisi sietää heitä? Jos ranskalaiset nyt tulisivat ja voittaisivat meidät ja me käyttäisimme ensimäistä tilaisuutta ajaaksemme heidät tiehensä, ette kai sanoisi meitä kapinallisiksi! Miksi armenialaiset eivät saisi ajaa pois noita kirotuita turkkilaisia? Paitsi sitä,” lisäsi Peter kumartuen eteenpäin ja puhuen aivan kuin semmoinen henkilö, joka on aikeessa sanoa tärkeän salaisuuden, ”ymmärrättehän, että ellemme me auta armenialaisia, tulevat venäläiset apuun, ja meidän täytyy” – Peter näytti tavattoman viisaalta – ”meidän täytyy estää se. He ottaisivat maan, ja se on aivan tiellä Indiaan. Ja sitä me emme voi sallia. Arvaan että te ette tiedä paljon politiikasta siellä Palestinassa?” sanoi Peter, katsoen ystävällisesti ja suojelevasti vieraaseen.
”Jos nämät ihmiset”, sanoi vieras, ”tahtovat ennemmin olla vapaina tai brittiläisen vallan alla kuin Chartered Companyn alamaisina, miksi he vastustaessaan Chartered Companya ovat enemmän kapinallisia kuin armenialaiset vastustaessaan turkkilaisia? Onko Chartered Company Jumala, että jokaisen polven tulee notkistua sen edessä ja jokaisen pään kumartua? Alistuisitteko te Englannin valkoiset miehet päiväksikään sen komennon alle?”
”Ah,” sanoi Peter, ”tietysti emme, mutta me olemme valkoihoisia ja samoin ovat armenialaisetkin – melkein –”. Hän katsahti vieraan tummiin kasvoihin ja lisäsi nopeasti: ”Tietysti se ei riipu väristä, senhän ymmärrätte. Minä pidän tummista kasvoista, äidillä on ruskeat silmät – mutta armenialaiset ne ovat pitkätukkaisia aivan niinkuin mekin.”
”Vai niin, se riippuu siis tukasta,” sanoi vieras lempeästi.
”E–ei,” sanoi Peter, ”eihän se nyt tietysti riipu aivan siitäkään. Mutta se on kumminkin vallan eri asia se, että armenialaiset tahtovat vapautua turkkilaisista, kuin se, että nämä peijakkaan neekerit tahtovat vapautua Chartered Companysta. Paitsi sitä armenialaiset ovat kristityitä niinkuin mekin!”
”Oletteko te kristityitä?” Omituinen väre kävi vieraan kasvojen yli. Hän nousi seisaalleen.
”Tietysti olemme,” sanoi Peter. ”Me olemme kaikki kristityitä, me englantilaiset. Ehkä te ette pidä kristityistä? Tiedän että muutamat juutalaiset eivät pidä kristityistä,” sanoi Peter, katsoen tyynnyttävästi vieraaseen.
”Minä en rakasta enkä vihaa ketään ihmistä hänen nimensä tähden,” sanoi vieras. ”Nimi ei merkitse mitään.”
Vieras istautui taas tulen ääreen ja pani kätensä ristiin.
”Onko Chartered Company myöskin kristitty?” kysyi hän.
”Tietysti, tietysti,” sanoi Peter.
”Mikä on kristitty?” kysyi vieras.
”Hm – niin – te kysytte todellakin niin kummallisia kysymyksiä. Kristitty on sellainen ihminen, joka uskoo taivaaseen ja helvettiin ja Jumalaan ja Raamattuun ja Jesukseen Kristukseen, että Kristus vapahtaa hänet menemästä helvettiin; ja jos hän uskoo, hän vapahdetaan, hän varmasti vapahdetaan.”
”Mutta täällä, tässä maailmassa, kuka täällä on kristitty?”
”Hm,” sanoi Peter, ”minä olen kristitty – me olemme kaikki kristityitä.”
Vieras katsoi tuleen, ja Peter tahtoi mielellään vaihtaa keskusteluainetta. ”Se on vallan omituista kuinka te olette äitini näköinen – tarkoitan käytöstänne. Hän sanoi aina minulle: ’Elä välitä rahansaaliista, Peter. Liian suuri rikkaus on yhtä paha kuin liian suuri köyhyys’. Te muistutatte niin paljon häntä.”
Vähän ajan perästä Peter sanoi, kumartuen hiukan vieraaseen päin: ”Mistä syystä tulitte tähän maahan, ellette tahdo ansaita rahaa? Ei kukaan tule tänne muusta syystä. Oletteko portugalilaisten puolella?”
”En ole enemmän toisen kansan puolella kuin toisenkaan,” sanoi vieras. ”Ranskalainen ei ole minusta parempi kuin englantilainen, eikä englantilainen parempi kuin kafferilainen tai kiinalainen. Olen kuullut,” lisäsi vieras, ”mustan lapsen itkevän, kun se ryömi äitinsä ruumiilla hakien rintaa, kun äiti makasi kuolleena tien vieressä. Olen myöskin kuullut rikkaan miehen lapsen valittavan palatsissa. Minä kuulen kaikki itkut.”
Peter katsoi häneen tarkasti. ”Kuka te oikeastaan olette?” sanoi hän, ja kumartuen lähemmäksi vierasta hän lisäsi: ”Mitä te täällä teette?”
”Minä kuulun?” sanoi vieras, ”maailman voimakkaimpaan yhtiöön.”
”Oh,” sanoi Peter, istuen suorana, ja kasvoihin tuli ihmettelyn ilme. ”Vai niin, vai niin. Onko se timantti-, vai kulta-, vai maayhtiö?”
”Se on kaiken maailman laajin yhtiö,” sanoi vieras, ”ja se kasvaa kasvamistaan. Siihen kuuluu kaiken rotuista väkeä kaikista maista. Siinä on eskimolaisia, kiinalaisia, turkkilaisia, englantilaisia, kaikkia. Siinä on kaiken uskoista väkeä, buddhalaisia, mahomettilaisia, konfusiolaisia, vapaa-ajattelijoita, ateisteja, kristittyjä, juutalaisia. Se on meille sama, miksi ihmistä sanotaan, kun hän vain kuuluu meihin.”
Peter sanoi: ”Mahtaa olla vaikeata teidän ymmärtää toisianne, jos teitä on niin monta laatua?” Vieras vastasi: ”On merkki, josta me kaikki tunnemme toisemme ja josta koko maailma meidät tuntee1.”
Ja Peter sanoi: ”Mikä merkki se on?”
Mutta vieras oli vaiti.
”Ahaa, jonkunmoinen vapaamuurari yhdistys!” sanoi Peter, nojautuen kyynäsvarteensa ja katsoen vieraaseen lakkinsa alta. ”Onko täällä paljon teikäläisiä tässä maassa?”
”On,” sanoi vieras. Sitten hän ojensi kättään pimeään. ”Tuolla eräässä luolassa oli kaksi naista. Kun räjähdytitte luolan, jäivät he vahingoittumatta kivilohkareen taakse. Kun te veitte pois kaikki jyvät ja poltitte ne, mitä ette jaksaneet kantaa, oli siellä vakallinen, jota ette huomanneet. Naiset jäivät sinne, sillä toinen oli kahdeksankymmentä vuotta ja toisen piti kohta synnyttää, ja he eivät uskaltaneet lähteä seuraamaan heimonsa jäännöksiä, sillä te olitte heidän kentillään. Joka päivä vanha vaimo jakoi jyviä vakasta ja he keittivät ne yöllä rotkossaan, josta te ette voineet huomata savua. Ja joka päivä vanha vaimo antoi nuorelle kaksi kourallista ja otti itselleen yhden kourallisen sanoen: ’Lapsen tähden sinun kohdussasi’. Ja kun lapsi oli syntynyt ja nuori vaimo parantunut, otti vanha vaimo vaatteen ja kaasi siihen kaikki jyvät vakasta. Ja hän pani jyvät nuoren vaimon pään päälle ja lapsen hänen selkäänsä sanoen: ’Mene pitkin virran rantaa, kunnes tulet pohjoiseen siihen maahan, jonne heimomme läksi. Jonakin päivänä voit sitten lähettää minua noutamaan’. Ja nuori vaimo kysyi: ’Onko sinulla kyllin jyviä vakassa, kunnes tullaan sinua noutamaan?’ Vanha vaimo vastasi: ’Minulla on kyllin.’ Ja hän istui luolan murretulle ovelle ja katseli kuinka nuori vaimo astui alas kukkulata ja ylös virran äyrästä sekä katosi pensaikon taakse. Vanha vaimo katseli tasankoa ja näki sen paikan, jossa neekerikylä oli ollut ja jossa hän oli nuorena tyttönä istuttanut maissia –”