Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке

»Mitä hän sanoi?» keskeytti Palmu.

»Hän tuli aivan väkisin, vaikka insinööri tahtoi estää häntä. Hän oli tavattoman järkyttynyt, niin, luulen, että hän oli kaikkein kauhistunein tapaturman johdosta. ’Se ei ole totta, se ei voi olla totta’, hän huusi. Insinööri Vaara – niin, luulen, että insinööri melkein läimäytti häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Ja samaan sohinaan tulivat muut naiset, vanhaneiti Rygseck kompastui heti ensimmäiseksi ja kiljahti ja tarrautui insinööriin, jottei olisi kaatunut, ja käski minun viedä saippuan pois ja rouva Rygseck – luulen, että hän oli vähän hysteerinen, sillä hän nauroi!»

»Nauroi?» toisti Palmu kysyvästi ja Kokki hätkähti moista naisellista tunteettomuutta.

»Niin, hän todella nauroi», vahvisti Batler. »Vanhaneiti oli hyvin – tjaa – huvittavan näköinen liukastuessaan ja tarrautuessaan insinöörin kaulaan. Mutta hän suuttui tästä, niin että vapisi.»

»Ja sitten?» kiirehti Palmu.

»Sitten oli sellaista mylläkkää ja naiset palasivat saliin insinöörin selitettyä, miten kaikki oli tapahtunut. Insinööri jatkoi tekohengityksen antamista ja minä jäin hiiliin odottamaan ambulanssia opastaakseni paarinkantajat aikaa hukkaamatta kylpyhuoneeseen. Heidän vietyään ruumiin pois menivät kaikki muut saliin odottamaan – hm – herra komisarion saapumista. Siistin kylpyhuoneen, niinkuin jo aikaisemmin olen selittänyt, ja menin sitten omaan huoneeseeni ja viivyin siellä komisarion tuloon asti?»

»Miksi niin?» kysyi Palmu valpastuen.

»Minun oli vaihdettava housuja», kertoi Batler yksinkertaisesti. »Kastuin pahasti puuhaillessamme, sillä jouduin suorittamaan niin sanoakseni – hm – karkeimman työn.»

Hän vaikeni ja seurasi tuokion vaitiolo. Palmu tuijotti tuumivasti eteensä ja sanoi sitten: »Siinä oli siis kaikki!»

»Siinä oli kaikki», vahvisti Batler.

»Ja te olette selostanut ruumiin löytämisen ja sitä seuranneet tapaukset lisäämättä mitään ja salaamatta mi-tään?» kysyi Palmu tuijottaen hajamielisesti, melkein uneksivasti häneen.

Batler kohtasi tyynesti ja horjumattomasti hänen katseensa. »Aivan niin, herra komisario!» hän sanoi kohteliaasti.

»Siinä tapauksessa juttu on selvä», sanoi Palmu ja huokasi hiukan. Mieleni valtasi eräänlainen alakuloinen ma-sennus. Mutta Palmun seuraavat sanat saivat minut ällistyksestä säikähtämään. Sillä ilmettäkään muuttamatta Palmu jatkoi:

»Ja tämäkin tapaus todistaa jälleen, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen. Se voi olla hyvin pie-ni, hyvin mitätön erehdys, mutta siihen sortuvat virheettömimmätkin laskelmat.»

Batler astahti askelen taaksepäin ja hänen kätensäkohosi hitaasti kurkulle, kun komisarion sanojen tarkoi-tus selvisi hänelle. Hänen kasvonsa kävivät harmaiksi, mutta hän yritti ryhdistäytyä ja hymyillä.

»Komisario suvaitsee laskea leikkiä», hän sanoi avuttomasti. »Sehän oli tapaturma. Minun selitykseni kai sen parhaiten todistaa.»

»Ettekö tosiaankaan käsitä, Batler, että jos kaikki, mitä olette kertonut, on totta, niin sen perusteella voi tehdä yhden ainoan johtopäätöksen.» Palmu puhui hyvin rauhallisesti.

»Että se oli tapaturma!» sanoi Batler itsepintaisesti.

»Päinvastoin, hyvä Batler, päinvastoin! Teidän todistuksenne mukaan se oli murha!»

Katsoimme kaikki yhtä hölmistyneinä toisiimme. »E-en voi ymmärtää!» änkytti Batler.

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä en minäkään voinut ymmärtää.

Ja Kokki – ilmeestä päätellen hänkin oli jäänyt kärryiltä pois^[30]. Se oli minulle ainoa lohdutus.

Kolmas luku

Miksi kellarin ovi oli lukitsematta? – Kirjailija Laihonen etsii käsikirjoitustaan ja neiti Vanteella on linna Espanjassa. – Kirjailija Laihonen ei tunne neiti Vannetta, mutta antaa siitä huolimatta hänelle anteeksi. – Komisario Palmu luulee loppua aluksi ja kirjailija Laihonen vetoaa taivaan tuomioon. – Batler puhuu kuin Dickens ja komisario Palmu vetoaa hitaaseen käsityskykyynsä. – Insinööri Vaara kieltää olevansa komediantti.

Palmu katsoi vuorotellen meihin kolmeen. »Samantekevää», hän sanoi ja ravisti päätään. »Sehän on vain loogillinen johtopäätös ja meidän on vielä uudelleen tar-kistettava se, kunhan kerkiämme. Oletetaan siis toistaiseksi, että laskin vain leikkiä. – Minne tuo ovi vie?»

Vastausta odottamatta hän astui käytävää pitkin väliköstä takaovelle ja avasi sen. Kokki, Batler ja minä seurasimme häntä yhä hämmentyneinä. Ovessa oli tavallinen patenttilukko ja sisäpuolella varmuusketju. Ketju ei ollut päällä komisarion avatessa oven. Oven luota vei hiekkakäytävä talon takana olevassa muurissa sijaitsevalle, köynnösten reunustamalle pikkuportille.

»Ketkä tätä ovea käyttävät?» kysyi Palmu.

»Siitä minulla ei ole aavistustakaan», vastasi Batler yllättävästi.

Palmun ilme pakotti hänet jatkamaan:

»Tarkoitan, tämä on isännän yksityisovi. Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään käyttävän tätä ovea. Mutta tiedän, että isäntäni luona toisinaan kävi vieraita, joita hän ei halunnut kenenkään näkevän. Silloin hän kehoitti heitä tulemaan takakautta, ja niinkuin olette huomannut, yläkertaan pääsee täältä suoraan kylpyhuoneen ovelle vieviä portaita. Vieraan tullessa isäntäni päästi itse hänet sisään. Tällöin oli säännöllisesti kysymyksessä – hm – myöhäinen vierailu, joten pimeän takia ei voinut tuntea tulijaa, vaikka olisi ikkunasta koettanut katsoa.»

»Hienotunteisesti järjestetty», arveli Palmu persoonattomasta

Batler katsoi häneen vähän epäluuloisesti. »Minulla on syytä olettaa, että isäntäni joskus antoi avaimenkin jollekin luotetulle – hm – vieraalle. Sama avain avaa sekä takaportin että tämän oven. Siten hänen ei tarvinnut vahtia portin luona vieraan tuloa. Toista avainta ei tietääkseni ole lainkaan.»

»Ja jos tällaisen hm-vieraan vierailut alkoivat kyllästyttää, niin isäntänne saattoi aina sisäpuolelta sulkea oven varmuusketjulla ja siten välttyä epämiellyttävistä yllätyksistä, eikö niin?» täydensi Palmu. »Oliko varmuusketju päällä tänä aamuna?»

»Luullakseni ei», arveli Batler. »Se ei yleensä ollut käytännössä. Mutta aivan varmasti en voi sitä vakuuttaa.»

»Entä kävikö tuollaisia hm-vieraita usein talossa?» kysyi Palmu yrittämättäkään enää salata ivallisuuttaan.

»Siitä asiasta minulla ei ole mitään varmaa mielipidettä», torjui Batler jyrkästi.

Palmu nykäisi oven kiinni ja palasimme käytävään. »Kun nyt tarkasti vielä kerran ajattelette tämän aamun ta-pauksia», hän aloitti painokkaasti, »eikö mieleenne muistu mitään omituista, sellaista, jonka olette unohtanut kertoa ja joka teissä herättää ihmetystä. Koettakaa ajatella tarkasti!»

Batler ajatteli tarkasti. Sitten hän kohautti alistuvasti olkapäitään. »Ei, herra komisario!» hän sanoi sitten, »tämän aamun tapauksissa ei mikään herätä minussa ihmetystä.» Palmu teki kiivaan eleen ja hän kiirehti nöyrästi lisäämään: »Olenhan ollut kaksi vuotta herra Rygseckin palveluksessa.» Hänen sävynsä sanoi vakuuttavasti, että tuo aika oli ehtinyt kuluttaa hänessä kyvyn tuntea ihmetystä mistään asiasta.

»Entä tämä ovi?» Palmu vaihtoi puheenaihetta ja osoitti käytävän seinään upotettua rautaovea. Se oli päinvastaisella seinustalla kuin kylpyhuoneen ovi ja melkein takaoven vieressä. Asemastaan päätellen se johti talon kellariosiin.

Batler vahvisti tämän arvaukseni oikeaksi. »Se vie pannuhuoneeseen, pesutupaan ja hiilikomeroihin», hän selitti. »Se on aina lukossa.»

Kuin vaistomaisesti todetakseen, että Batler puhui totta, painoi komisario kädensijaa – ja ovi avautui aivan kevyesti ja äänettömästi kääntyen voidelluilla saranoillaan. Se ei ollut lukossa!

Palmu ei astunut ovesta, kääntyi vain katsomaan Bat-leriin sanaton moite ilmeessään. Batler hämmentyi kokonaan.

»Oh, anteeksi, komisario!» hän huudahti ja läimäytti kädellä otsaansa. »Unohdin kokonaan. Koksimiehet tulivat varhain tänä aamuna.»

»Koksimiehet?»

»Niin, tänään tuli kaksi kuormaa koksia. Miehet tulivat, kun siivosin salia. Minun piti mennä näyttämään heille, missä järjestyksessä heidän piti täyttää säiliöt. Olin päästänyt jo veden juoksemaan kylpyhuoneen altaaseen. Keittiön puolelta vievät toiset portaat kellariin ja näytettyäni miehille säiliöt tulin tästä ovesta suoraan kylpyhuoneeseen, kun pelkäsin vettä tulevan liikaa altaaseen enkä viitsinyt kiertää keittiön ja hallin kautta. Silloin ovi tie-tenkin jäi lukitsematta. Olisin lukinnut sen, jos olisin pa-lannut samaa tietä kellariin, mutta kuulin ovikellon soiton pääovelta ja nousin suoraan halliin ja päästin neiti Rygseckin ja rouvan sisään. Siitä kaikki alkoikin.»

»Monimutkainen selitys!» arveli Palmu kuivasti. Myös minusta Batler hätääntyi suotta pikkuasiasta.

Samassa Palmu kohotti kättään kehoittaen hiljaisuuteen ja kumartui avoimesta ovesta kuuntelemaan. »Hssh!» hän sanoi ja hänen kasvoihinsa kohosi kerrankin täydellisen hölmistymisen ilme. Myös Batlerin kulmat kohosivat ja silmät laajenivat hämmästyksestä.

Sillä kellarista kuului vilkasta ja iloista keskustelun sorinaa!

Komisario Palmu etumaisena laskeuduimme hiljaa hiipien pari askelmaa ja jouduimme pölyiseen kellariin. Puolipimeässä tunsin sieraimissani kuivien muuriseinien lemun ja katseeni erotti loitompana pannuhuoneen kattilan suuren kuvun. Sivullemme jäi oveton komero, jonka laari oli täynnä koksia. Toisella sivulla oli samoin oveton komero, johon katonrajassa oleva ristikkoikkuna loi pölyistä valoa.

Ja siellä – kumoon käännetyllä pakkilaatikolla – is-tui vieretysten innokkaaseen keskusteluun kokonaan syventyneinä kaksi ihmistä. Miehen tunsin heti valokuvien perusteella, vaikka ensi hetkellä en uskonut silmiäni, niin mahdottomalta tuntui hänen persoonansa odottamaton yhdistyminen Bruno Rygseckin talon pölyiseen kellariin. Ja tyttö, joka istui hänen vieressään katse suorastaan imeytyneenä hänen hajamielisiin tutkijankasvoihinsa ja kultasankaisiin silmälaseihinsa, oli kauneimpia tyttöjä, mitä ikänä olen nähnyt.

»Lisää seuraa!» huomautti Palmu kuivakiskoisen katkerasti. »Pian täällä on väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa.»^[31]

Likinäköinen mies havahtui ja kohotti kummeksivan katseensa hänen puoleensa. Tyttö säpsähti ja nousi seisomaan. Eikä Palmu voinut enää hillitä tunteitaan.

»Keitä te sitten olette ja hittoako te täällä teette?» hän kivahti tylysti.

Kosketin varoittavasti hänen hihaansa. »Hssh!» sanoin hiljaa. »Eikö komisario tunne? Sehän on K. V. Laihonen, kirjailija ja kulttuurikriitikko!»

Palmu säpsähti, katsoi tarkemmin lyhyen miehen laihoja, älykkään hajamielisiä kasvoja ja rykäisi jo an-teeksipyytävästi. Mutta tyttö oli kiivastunut. Hän astui torjuvan suojelevasti askelen eteenpäin ja tiuskaisi silmät todellista vihaa kimmeltäen:

»Älkää karjuko, hölmö! Pelästytitte hänet. Ja mitä te täällä teette?»

Kokki henkäisi kiivaasti, sillä tuolla tavoin ei kukaan ollut ennen hänen kuultensa uskaltanut komisario Palmua puhutella. Palmu punehtui hiukan, mutta pa-kottautui nielaisemaan kiukkuisen sanan kieleltään. Vastaamatta mitään tytölle hän kääntyi miehen puoleen.

Tämä aukoi änkyttävästi suutaan ja haroi toisella kädellä tukkaansa. Toisessa poskessa oli nokinen täplä.

»Kirjailija Laihonen, niin, tunnen nyt teidät valokuvista», sanoi Palmu huomattavan kohteliaasti: »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

Kirjailija Laihonen käsitti kysymyksen sananmukaisesti. »Olen hakemassa käsikirjoitustani!» hän sanoi suoristaen ylpeästi niskaansa.

»Mitä?» hätkähti Palmu ja astui askelen taaksepäin. Saatoin arvata hänen vaistomaisen ajatuksensa, sillä hän on usein sanonut minulle, että hänen käsityksensä mu-kaan kaikki, jotka kirjoittavat kirjoja, ovat enemmän tai vähemmän löylynlyömiä kukin omalla tavallaan^[32]. Ei silti, monet kustantajatkin ovat samaa mieltä.

»Niin, olen hakemassa käsikirjoitustani!» vahvisti kirjailija Laihonen ja tuijotti puolestaan oudoksuvasti Palmuun paksujen silmälasiensa lävitse. »Sen nimi on ’Linna Espanjassa’^[33]», hän lisäsi katsoen nähtävästi tar-kemman selityksen välttämättömäksi.

»Älkäähän nyt, älkäähän nyt!» sanoi Palmu rauhoittavasti. »En pääse oikein juonesta kiinni. Mitä tekemistä Espanjalla on hiilikellarin kanssa?»

Kirjailija Laihonen kiivastui hieman. »Miksi kirjassa pitäisi olla juoni?» hän kysyi taistelunhaluisesti. »Ja nimi on vain vertauskuvallinen. Linna Espanjassa, tiedättehän, mitä se tarkoittaa?»

»En, sitä en tiedä», hölmistyi Palmu vastaamaan.

»Se on sanontatapa», selitti kirjailija Laihonen. »Jokaisella ihmisellä on oma ’linnansa Espanjassa’.» Tartuin Palmun hihaan, ennen kuin hän ehti kieltää sen omalta kohdaltaan. »Se tarkoittaa jotakin sellaista, mitä todellisuudessa ei ole.»

»Niin juuri», sanoi kaunis tyttö ihailevasti, »eikö se ole hieno ajatus? Linna Espanjassa on jokaisen ihmisen toiveuni, salainen haave, unelma maasta, jota ei ole.»

»Se on totta», vakuutin hiljaa ja kosketin vielä kerran Palmun hihaa. Mutta hän nykäisi käsivartensa pois.

»Jätetään se!» hän sanoi pingoittuneesti. Hänen silmänsä olivat hiukan pullistuneet ja äänensävy kieli, että hän kärsi sisimmässään. »Te siis haette käsikirjoitustanne. Oletan, että se joka tapauksessa todellisuudessa on olemassa. Miksi luulette löytävänne sen juuri täältä?»

Komisario Palmun etusormi teki laajan kaaren kellaria ja hiililaareja osoittaen. Tytön vuoro oli nyt hämmentyä, hän huomasi nokiset kätensä ja punastui tulipunaiseksi.

»Minä —», hän sanoi.

»Me —», sanoi kirjailija Laihonen.

Molemmat vaikenivat samalla kertaa, vilkaisivat toisiinsa ja alkoivat hilpeästi nauraa. Palmu antoi heidän nauraa, mutta hänen synkkä katseensa muutti pian naurun väkinäiseksi. Tyttö kävi äkkiä vakavaksi. Ja Laihonen katsoi välttämättömäksi selittää:

»Juuri täältä en hae käsikirjoitustani. Mutta neiti Vanteella oli minulle tärkeää asiaa ja siksi tulimme tänne kellariin, koska meillä ei ollut muutakaan paikkaa, missä olisimme voineet rauhassa keskustella.»

»Kuinka kauan olette istuneet täällä kellarissa?» kysyi Palmu rauhalliseksi pakottautuen.

Mutta kysymyksen sävy loukkasi neitiä. »Mitä se teihin kuuluu?» hän huomautti tylysti ja kääntyi taammak-si jääneen Batlerin puoleen. »Batler, mitä nämä herrat oi-keastaan täällä tekevät?»

Batler aikoi vastata, mutta Palmu vaiensi hänet kädenliikkeellä. Synkän totisesti hän katsoi noihin molempiin. »Ettekö tosiaan tiedä, mitä talossa on tapahtunut?» hän kysyi epäuskoisesti.

Kirjailija Laihonenkin kävi vakavaksi ja pudisti kummeksien päätään. Tytön kauniit silmät laajenivat hiukan. »Mitä sitten on tapahtunut?» hän kysyi ja hänen äänessään oli vaistomaista pelkoa ja pahan aavistusta.

Palmu vilkaisi kelloaan. »Sen saatte aivan kohta tie-tää», hän sanoi suostuttelevasti, »mutta aika rientää ja minun täytyy sitä ennen tehdä pari kysymystä teille. Olen komisario Palmu poliisilaitoksen rikososastosta ja—»

Palmu vaikeni yllättyen. Sillä tyttö kalpeni hitaasti huulia myöten ja painautui kuin tukea etsien kirjailija Laihosta vasten. Hänen silmänsä kävivät suuriksi ja tuijottaviksi. »En – en ymmärrä», hän sopersi heikosti.

»Toivon, ettei teillä ole mitään salattavaa?» sanoi Palmu viekkaasti. Ja sillä hän saikin yliotteen^[34]. Sillä nyt tyttö punastui hitaasti ja hämmentyi.

»Ei, meillä ei ole mitään salattavaa», hän sanoi mahdollisimman vakuuttavasti ja koetti katsoa Palmua suoraan silmiin.

»No, hyvä! Kirjailija Laihonen! Miten jouduitte tänne?»

»Tulin hakemaan käsikirjoitustani», toisti Laihonen itsepintaisesti. Nyt Palmu hermostui:

»Minähän sanoin jo, että jätetään se kirottu käsikirjoitus toistaiseksi! Tarkoitan, miten on mahdollista, että oleilette talossa kuin kotonanne. Oletteko herra Rygseckin ystäviä?»

»Olen ensimmäistä kertaa tässä talossa», huomautti kirjailija Laihonen jäykästi ja loukkaantuneena. »Ja toistaiseksi tunnen talosta vain kellarin. Herra Rygseckin ystävä en ole enkä haluakaan olla sen perusteella, mitä olen tänään saanut kuulla hänestä. Sitä paitsi en edes tunne häntä.» Laihonen epäröi ja hermostui hiukan. »Tarkoitan, mahdollista on, että olen joskus tavannut hänet, mutta yleensä en koskaan tunne ketään uudelleen. Minulla on kovin huono ihmismuisti.»

»Entä neiti – hm —?» kysyi Palmu tytön puoleen kääntyen.

Nyt Batler sekaantui keskusteluun kuin ajatellen esittelyn tarpeelliseksi. »Neiti Vanne! Hän on usein ollut vieraana talossa. Hän on vuorineuvos^[35] Vanteen tytär!» Lopun hän sanoi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken ja taannut tytön persoonan^[36].

Palmu kumarsi kömpelösti ja katsoi odottavasti tyttöön.

»Minä – minä kyllä olin Brunon ystäviä —», hän aloitti.

Säpsähdimme kaikki. »Tiedätte siis —», aloitti Palmu ripeästi.

Tyttö hämmentyi yhä enemmän ja kalpeni uudelleen. Hän katsoi anovasti vuorotellen meihin jokaiseen. »Miksi katsotte minuun noin kummallisesti», hän sanoi, »tarkoitan, että olin Brunon ystäviä eilisiltaan asti. Mutta eilisen jälkeen en halua enää olla hänen ystävänsä. Juuri siksi tapasin kirjailija Laihosen täällä. Mutta ensin mi-nun oli selitettävä tilanne hänelle ja siksi toin hänet tänne kellariin. Hän onkin jo antanut minulle anteeksi.»

»Niin, tietysti olen antanut teille anteeksi», vakuutti kirjailija Laihonen lämpimästi ja nyökäytti päätään kuin ystävällinen pöllö.

Palmu levitti käsiään, katsoi epätoivoisesti minuun ja ravisti päätään. »Hyvä on!» hän sanoi. »Mutta te siis ainakin olette vanhoja tuttavia?»

»Ei suinkaan!» torjui kirjailija Laihonen kummastuneena. »Mistä te sellaista päättelette? Päinvastoin tapaan neiti Vanteen nyt oikeastaan ensimmäisen kerran. Tarkoitan, että tapasin tosin hänet jo viime lauantaina, mutta silloin en edes tiennyt, että hän oli neiti Vanne.

Tarkoitan, että oikeastaan —»

Häneltä jäi selittämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, sillä Palmu keskeytti päätään ravistaen hedelmättömän keskustelun. »Jätetään sekin tuonnemmaksi», hän sanoi alistuvasti. »Pääasia on joka tapauksessa, miten kauan olette istuneet täällä. Se riittää aluksi.»

Kirjailija Laihonen vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. »Kas vain, miten aika on kulunut», hän huudahti. »Ajatelkaahan, neiti Vanne, kello on kohta kaksitoista. Tarkoitan, minun kelloni on kaksitoista, mutta se on neljännestunnin edellä, jotten aina myöhästyisi joka paikasta.»

Neiti Vanne huomasi Palmun kärsimättömän ilmeen ja kiirehti selittämään:

»Meidän piti tavata toisemme kello kymmenen ka-dulla talon edessä. Mutta kirjailija Laihonen oli tullut jo ennen määräaikaa.»

»Olin niin hermostunut käsikirj —», aloitti onneton kirjailija, mutta Palmun surmaava katse tapasi hänet ja hän vaikeni äkkiä alkaen pelokkaasti hypistellä silmälasejaan.

»Näin hänet hiilikellarin luona puhelemassa hiiliauton kuljettajan kanssa», jatkoi neiti Vanne. »Kellarin ovi oli auki ja hiilimiehet lähtivät hakemaan uutta kuormaa.

Puikahdimme tänne sisään ja selitin kirjailija Laihoselle kaiken ja aika kului aivan huomaamatta ja hiilimiehet palasivat ja toivat toisen kuorman emmekä viitsineet näyttäytyä heille päästäksemme ulos, vaan jatkoimme keskusteluamme. He alkoivat tyhjentää säkkejään huomaamatta meitä, niin, ja nyt kai he ovat jo menneet, mutta meillä oli niin hauska keskustelu, että aivan hämmästyimme teidän tullessanne.»

»Meillä oli tosiaan harvinaisen mielenkiintoinen keskustelu», vahvisti kirjailija Laihonen ihastuneesti.

Katsoin solakkaa neiti Vannetta, hänen tummia, säteileviä silmiään ja soikeita kasvojaan, suuta, joka oli kuin punainen kukka, ja silkkiverhoisia sääriä. Ja sitten katsoin pientä kirjailijaa, hänen hajamielisiä kasvojaan ja viisaita pöllönsilmiään, hänen rypistynyttä pukuaan ja solmiota, joka oli luisunut vinoon. Enkä kuolemaksenikaan voinut käsittää, mitä hengenheimolaisuutta nuo kaksi olivat saattaneet keksiä toisissaan^[37]. Mutta eihän se minuun kuulunut.

»Olisittehan päässeet sisään tuosta ovesta!» Palmu näytti kylpyhuonekäytävään vievää rautaovea, joka oli jäänyt auki takanamme.

»Mutta – se oli kai lukossa», aloitti neiti Vanne epäröivästi.

»Ei se ollut lukossa», ehätti kirjailija Laihonen auliisti vakuuttamaan. »Raotin ohimennen sitä tullessamme, kun hain rauhallista paikkaa keskusteluamme varten. Mutta näin heti, että se vei talon asuttuun osaan, siellä oli vain tyhjä käytävä ja matto ja portaat, eikä mieleeni juolahtaisikaan tunkeutua vieraaseen taloon kuin – kuin murtovaras, vaikka herra Rygseckin menettely mi-nua kohtaan oikeuttaisikin sellaiseen.»

Tyttö punastui hitaasti. »Minä luulin sen olevan lukossa», hän toisti epäilyttävän itsepintaisesti.

»Tiedätte siis, minne ovi vie?» kysyi Palmu välinpitämättömään sävyyn.

Tyttö epäröi jostakin syystä aivan ilmeisesti. »Ti-tiedän kyllä», hän sopersi. »Siellä on käytävä ja ovi, josta pääsee talon taakse, ja – ja – Brunon kylpyhuone ja yläkertaan ja halliin vievät portaat. Mutta —»

Komisario Palmu ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota tähän paljastukseen, joka osoitti, miten perusteellisesti tyttö oli selvillä talon yksityiskohdista. »Joka tapauksessa», hän sanoi rauhoittavasti, »tahtoisin lähinnä päästä selville, käyttikö kukaan tätä ovea täällä istu-essanne. Tarkoitan, tuliko sieltä ketään – tai saattoiko joku – esimerkiksi toinen koksimiehistä – mennä sisään siitä?»

Laihonen ja tyttö katsoivat epäröivästi toisiinsa. »Tjaa – tuskin – luulisin melkein, ettei —», arveli kirjailija kaikkea muuta kuin varmana asiastaan.

»Minun käsittääkseni joku olisi aivan hyvin voinut hiipiä ohitsemme», huomautti tyttö yllättävän innokkaasti. »Mehän olimme niin syventyneet keskusteluumme, ettemme huomanneet edes teidän tuloanne, ennen kuin puhuttelitte meitä. Ja teitä on neljä.»

Palmu nyökkäsi, se oli totta, hän nyökkäsi toisenkin kerran ja vajosi mietteihinsä. Seurasi kiristyvä äänettömyys. Tyttö avasi jo suunsa koko ajan häneen katsoen, mutta ei rohjennutkaan kysyä mitään. Kirjailija Laihonen yskähti anteeksipyytävästi.

»Jos vielä saan palata äskeiseen», hän aloitti ujosti. »Sanoitte, herra Palmu, olevanne komisario poliisilaitoksen rikososastosta. Se on hyvin kummallinen – tar-koitan, mielenkiintoinen sattuma, sillä neiti Vanne ja minä keskustelimme juuri rikoksesta!»

Säpsähdin. Mutta kirjailija Laihonen siveli hajamielisesti leukaansa ja jatkoi kuin omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:

»Mutta kuka heistä kutsui poliisin? Sitä en käsitä. Rikoksenhan piti olla niin täydellinen, ettei asianomainen voisi vedota poliisiin.»^[38]

Olin niin tyrmistynyt näistä sanoista, että minut olisi voinut iskeä ruohonkorrella kumoon. Palmukin yllättyi. »Asianomainen?» hän toisti kysyvästi. »Asianomainen ei tosiaankaan voi hälyttää poliisia, sillä hän makaa nyt ruumishuoneessa.»

»Ruu-ruumishuoneessa!» kertasi neiti Vanne. Hänen molemmat kätensä kohosivat suulle, kasvot kiristyivät pelosta rumiksi ja hän horjui askelen taaksepäin. Kirjailija Laihonen kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi vihaisesti komisario Palmuun:

»Mitä – mitä huonoa pilaa tämä on?»

Palmu suuttui. »Bruno Rygseck on kuollut», hän sanoi tylysti. »Hän makaa nyt ruumishuoneessa. Hän hukkui omaan kylpyammeeseensa teidän täällä jutellessanne.»

Tyttö änkytti: »Si-siinä tapauksessa Bruno ei siis voittanutkaan. Siinä tapauksessa siis —»

»Sepä oli kummallinen loppu koko tuolle mielettömälle rikossarjalle!» sanoi kirjailija Laihonen hämmästyksestä lamautuneena.

»Loppu?» toisti Palmu kysyvästi. »Minusta olemme vasta alussa!»

Mutta hänen ivansa meni hukkaan, sillä kirjailija Laihonen oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei edes kuullut hänen sanojaan. »En voi mitään sille», hän sanoi hyvin vakavasti, »että tämä on minun mielestäni ikään kuin taivaan tuomio leikittelystä ihmissielun pahoilla voimilla.»

»Ta-taivaan tuomio!» en voinut olla sanomatta ääneen, sillä vanhaneiti Rygseck oli sanonut aivan samat sanat ensimmäiseksi salissa kuullessaan Brunon heittäneen henkensä.

Mutta komisario Palmu palasi tarmokkaasti pääasiaan. »Te siis väitätte», hän sanoi epäilevästi, »ettette muka tienneet sitä? Ettekä ole koko aikana kuulleet tai nähneet mitään erikoista?»

»Se on hirveätä, se on kammottavaa!» sanoi tyttö. »Me istuimme tässä melkein vieressä.»

»Ja meidän vieressämme surmattiin ihminen, hänen ruumiinsa vietiin pois, emmekä me kuulleet mitään, me vain juttelimme», sanoi kirjailija Laihonen kammoksuen. »Se on – se on anteeksiantamatonta.»

»Surmattiin?» toisti Palmu kysyvästi.

»Surmattiin?» kirjailija Laihonen hämmentyi. »Niinpä tietenkin. Niinhän juuri äsken sanoitte. Sehän on vain johdonmukainen tulos hänen kammottavasta leikistään. Joku oli ovelampi häntä.»

»En suinkaan sanonut, että hänet olisi surmattu», vastusti Palmu. »Sanoin vain, että hän hukkui omaan kylpyaltaaseensa.»

Batler yskähti hiukan ja astui esiin vinosti kumartaen. »Herra Rygseck nautti eilen illalla – hm – melko runsaasti väkijuomia, niinkuin neiti Vanne hyvin tietää. On syytä olettaa, että hänen jalkansa olivat epävarmat vielä tänä aamuna. Kylpyhuoneessa hän liukastui saippuaan, putosi altaaseen ja löi pudotessaan päänsä niin pahasti, että hukkui, ennenkuin osattiin ajatella onnettomuuden tapahtuneen ja päästiin auttamaan häntä.»

»Ah, niinkö?» sanoi tyttö ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja olivat jälleen kauniit. Ei ollut epäilystäkään, että hän tunsi sanomatonta helpotusta. »Olin – olin hupsu, kun pelästyin!»

»Batler puhuu kuin Dickens», huomautti Palmu ja katsoi tarkkaavasti tyttöön.

Kirjailija Laihonen tuijotti hämähäkinverkkoon muuratussa kellarinnurkassa. »Omituista», hän sanoi hajamielisesti, »omituista juuri eilisillan jälkeen. Taivaan tuomio, niinkuin sanoin!»

»Eilisilta mahtoi tosiaan olla iltojen ilta^[39]», arveli komisario Palmu ivallisesti. »Minun täytyy nähtävästi saada siitä hieman enemmän tietoja. Tiedän, että talossa oli illalla myöhäisiä vieraita, väkijuomia nautittiin runsaanpuoleisesti ja leikiteltiin, niinkuin kirjailija osuvasti sanoi, ihmissielun pahoilla voimilla. Ketkä kaikki olivat läsnä – hm – kutsuissa?»

Batler rykäisi hienovaraisesti. »Kaikki muut, paitsi eronnut rouva Rygseck», hän sanoi yllättävästi.

»Kaikki?» Komisario Palmu perääntyi askelen.

»Aivan niin», vakuutti Batler järkähtämättömästi. »Vanhaneiti Rygseck tosin saapui muita myöhemmin ja viipyi vain tuokion, mutta hänet voi silti laskea – hm – huomattavassa määrässä läsnäolleeksi.»

Neiti Vanne tirskahti hiukan, ikään kuin olisi muistanut jotakin huvittavaa, mutta hillitsi heti itsensä.

»Kirjailija Laihonen sanoi juuri, ettei hän koskaan aikaisemmin ole käynyt talossa!» huomautti Palmu katsoen rankaisevasti pieneen kirjailijaan.

Mutta Batler yskähti jälleen hienovaraisesti, ennen kuin kirjailija ehti vastata. »Minulla on syytä olettaa», hän huomautti, »että kirjailija Laihonen oli niin sanoakseni henkisesti läsnä. Hänen käsikirjoituksellaan oli tietty osuutensa illan – hm – ohjelmassa.»

Palmu ravisti päätään kuin ärtynyt härkä. »Vanhaneiti Rygseck, insinööri Vaara», hän laski sormillaan, »neiti Rykämö, nuoriherra Rykämö ja neiti Vanne siis vierailivat eilen illalla talossa.»

»Juuri niin», myönsi Batler. »He kaikki olivat ruumiillisesti läsnä.»

»Eikä muita?»

»Ei, ei muita.» Batlerin ilme osoitti, että hän piti lueteltuja vieraita täysin riittävänä määränä.

»Eilen illalla leikittiin ja tänä aamuna selvitetään yksityisasioita», tuumi Palmu. »Niin, neiti Vanne, sattuu niin kummallisesti, että eilisillan muut vieraat jo istuvat salissa ja te vain enää puututte. Minun täytynee nyt kehoittaa teitä molempia siirtymään sinne mukavammille istuimille, kunnes —»

»Mutta käsikirjoituk —», aloitti kirjailija Laihonen.

Ja hänet keskeytti vuorostaan nuoriherra Rykämö, joka loikkasi alas kellariin käytävän portailta ja tervehti ilahtuneena neiti Vannetta osoittamatta pienintäkään yllättymisen merkkiä.

»Hei, Irma!» hän ulvahti. »Tule saliin ottamaan ryyppy. Tämä on jännittävämpää kuin pokeri värisarjalla^[40]. Kai kuulit jo, että Bruno on heittänyt veivit?^[41]»

Insinööri Vaara vaiensi hänet ja tuuppasi hänet tieltään astuessaan komisarion luokse. »Hyvä komisario», hän sanoi Palmulle, »tämä on sentään vähän liikaa. Kuolemantapaus aiheuttaa koko joukon toimenpiteitä ja naiset käyvät kärsimättömiksi. Minunkin olisi jo aikaa pi-tänyt olla konttorissani. Ettekö voisi hiukan kiirehtiä!»

Hän pakottautui puhumaan verraten kohteliaasti, vaikka näki, että hänen mielessään kuohui. Neiti Vanteeseen hän vilkaisi jäykästi, kuin tämä olisi ollut ilmaa, ja kirjailija Laihoseen hän ei suvainnut kiinnittää pienintäkään huomiota.

»Tiedän, tiedän», sanoi Palmu nöyrästi. »Minä olen vain tällainen vanha köntys ja käsityskykyni on hidas. Mutta jos insinööri voi malttaa mielensä vielä muutamaksi minuutiksi, niin menemme yhdessä kylpyhuoneeseen, jotta saamme asian aivan selväksi.»

Mutta Palmu ei mennyt kylpyhuoneeseen. Noustuamme kellarista käytävään hän pysähtyi välikköön kylpyhuoneen ovelle ja kääntyi jälleen selittävästi insinööri Vaaran puoleen:

»Batler tosin selitti minulle jo, miten mursitte oven, mutta muuan seikka jäi minulle vielä epäselväksi. Ettekö tahtoisi, kun kerran kaikki kolme satumme olemaan tässä, asettua juuri samoihin asentoihin ja toimia samalla tavoin kuin teitte aamulla. Tarkoitan, että koettaisitte niin tarkasti kuin mahdollista jäljitellä liikkeitänne ja tehdä kaiken samalla tavoin kuin silloin.»

»Mitä se hyödyttää», sanoi insinööri Vaara ja työnsi mielenosoituksellisesti kätensä housuntaskuihin. »Typerää! En ole mikään komediantti.»

Mutta nuoriherra Rykämö tuli avuksemme, hänestä ilmeisesti kaikki oli hyvin hauskaa ja jännittävää ja mi-nussa heräsi epäilys, että hän oli ohimennen tullut nauttineeksi toisenkin ryypyn salissa. »Älä rähjää, Erik!» hän sanoi ja nykäisi innostavasti insinööriä hihasta. »Se on kaikki aivan ool’rait! Kaikissa salapoliisiromaaneissa tehdään niin. Se kuuluu asiaan. Se on sitä, mitä tarkoitetaan sanalla alibil»

Komisario Palmu hymähti, hän oli jo aikaisemmin muodostanut käsityksensä Aimo Rykämön järjenlahjoista, sillä niistä ei voinut erehtyä. Hän työnsi kirjailija Laihosen ja neiti Vanteen sivummaksi, mutta ei – kumma kyllä – käskenyt heitä poistumaan saliin. Itsekin hän väistyi syrjemmäksi, niin että kylpyhuoneen ovi jäi esille toimintaa varten.

»Typerää!» toisti insinööri Vaara vielä kerran, mutta nousi kuitenkin vastahakoisesti halliin vieville portaille Aimo Rykämön ja Batlerin jäljessä. Siellä he järjestyivät vaihtaen muutaman sanan keskenään puoliääneen ja as-tuivat sitten alas kylpyhuoneen ovelle kiirehtivänä jonona. Insinööri Vaara koputti oveen ja kumartui kuuntelemaan, Aimo Rykämö tunki hänen rinnalleen ja yritti hänkin koputtaa, mutta insinööri työnsi hänet sivuun ja markkeerasi hartiallaan oven sysäämistä auki. Sitten hän peräytyi, otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki. Batler kiersi samassa hetkessä sähkönappulaa ja yhtenä rykelmänä he törmäsivät sisään kylpyhuoneen huikaisevaan valoon.