Kullankaivajat ja indiaanit: Kertomus Pohjois-Meksikosta

Seitsemäs luku.
El Cascabel

Solatien äärimmäisessä osassa tapasi Henry isänsä ja don Estevanin, joka johti puolustustoimia. Miehet kokoilivat niitä mahdottoman suuria kivilohkareita, jotka peittivät tien, ja hinasivat niitä ylös kullankaivajille, jotka olivat jääneet ylätasangolle. Että työ sujuisi nopeammin, asettuivat he jonoon. Kivilohkareita ei tarkoitettu barrikaadeiksi eikä niitä semmoisiksi tarvittukaan, kun vuori melkein puolusti itseänsä. Ei, niitä arveltiin käyttää puolustustarpeeksi siinä tapauksessa, että punanahkaiset tekisivät hyökkäyksen.

Muut kullankaivajat auttoivat vaimoineen, lapsineen asettamaan metsän aukeamassa Ojo de Aguan vieressä järjestykseen kaiken sen, mikä oli voitu kulettaa pois leiristä. Muutamat vielä ymmällään olijat kulkivat edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti asemasta. Toiset, jotka olivat urhokkaampia ja rauhallisempia, järjestivät järjestettäviään pakkilaatikkojen ja myttyjen keskellä, jotka makasivat maassa hujan hajan sekä odottivat mitä tapahtuman piti.

Sennor Villanneva ja hänen tyttärensä, palvelijoitten ympäröiminä, muodostivat erityisen ryhmän. Nuori Gertrudes piti silmänsä käännettyinä metsänaukeaman äärimmäiseen osaan ja tarkasteli katseillaan kaikkia tulijoita. Hän näytti levottomalta. Hänelle oli sanottu, että Henry Tresillian ei ollut jättänyt korralia vielä silloin kuin hänen muut toverinsa, ja Gertrudes oikein vapisi pelosta, että tämä myöhästyisi ja joutuisi jonkun vaaran alaiseksi.

Vielä ei kukaan ajatellutkaan pystyttää majoja ja asettaa asuntoansa reilaan, sillä vielähän toivottiin, että kaikki voi olla tyhjää hälytystä vaan. Don Estevan lähetti gambusinon vielä kerran tähystykselle. Tällä kertaa jätti hän tälle kiikarinsa ja suostuttiin, että gambusino antaisi merkkejä. Yksi laukaus merkitseisi, ettei vihollinen enää ohjannut kulkuansa vuorta kohden; kaksi laukausta, että ne olivat läheisyydessä; kolme laukausta, ettei tarvinnut pelätä mitään, mutta neljä sitä vastoin, että vihollismielinen ryövärijoukkio marssi leiriä kohden. Pedrolla oli ainoastaan kaksi pistoolia, mutta Henry, joka vihdoinkin oli tullut ylös solatieltä, liittyi hänelle kumppaliksi ja oli valmis lisäämään ne kaksi laukausta, jos niin tarvittiin.

Kun Pedro ja Henry kulkivat sen paikan ohitse, jossa Gertrudes ja hänen äitinsä olivat, seisattui nuori mies vaihtamaan paria sanaa naisien kanssa.

»Rauhoittukaa,« sanoi hän, »täällä olemme aivan täydessä turvassa; meillä ei ole mitään todellista vaaraa pelättävänä.«

Sen perästä hän kiiruhti Gambusinon jälkeen.

Gertrudes ihaili teeskentelemättä ystävänsä rohkeutta. Hänen mielestään oli tämä osoittanut urhoollisuutta, kun viimeiseksi jäi leiriin ja Krusaderin käytös oli hänen arvelunsa mukaan aivan luonnollinen. Hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon nuorukainen rakasti hevostansa ja mitenkä hellästi tämä oli siitä huolta pitänyt. Itsekin oli hän kovasti mieltynyt kauniiseen Krusaderiin, joka niin soreasti tuli syömään sokeria hänen kädestään, ja joka tanssi yhtä ylpeänä aavalla llanolla kuin Arispen kaduillakin. Ja hän olisi mielellään antanut kaiken mitä hänellä oli. jos olisi voinut estää sitä joutumasta punanahkaisten käsiin.

Pedro ja Henry tulivat muutamien minuuttien perästä sille paikalle, joka tulisi olemaan heillä tähystyspaikkana. He näkivät heti, että indiaanit olivat jo hyvin lähellä.

»Lauaiskaa kumpainenkin latinkinne, sennorito,« sanoi gambusino nostaen kaukoputken silmiensä eteen. »Jättäkää loma-aikaa kumpaisenkin laukauksen väliin, niin ettei niistä voi erehtyä.«

Kai'ut Henryn laukauksista olivat tuskin haihtuneet, ennenkuin Pedro hyvin painavalla äänellä huudahti:

»Caramba! Enpä erehtynytkään! He ovat apakeja … ja mikä vielä pahempaa on: kojoteeroja, jotka ovat hirveimmät ja verenhimoisimmat kaikista indiaaneista! Vilkkaat liikkeet, muchacho,« lisäsi hän ottamatta kaukoputkea silmiensä edestä, »ota minun pistoolini ja laukase toisetkin kaksi laukausta!»

Kaksi uutta pamausta paukahti toinen toisensa perästä.

Villit seisahtuivat, kohottivat silmänsä Pedroa ja Henryä kohti ja näkyivät ryhtyvän neuvotteluun. Heidän liikkeitänsä voitiin jo nähdä aseettomalla silmällä, mutta kiittäen kaukoputkeaan keksi Pedro jotakin, mikä saattoi hänet päästämään huudahduksen vihan raivossa.

»Kaikkien manalan mahtien kautta! Se on Cascabel!«

»El Cascabel!« toisti Henry, hämmästyksissään gambusinon kauhistuneesta katseesta. »Tunnetteko häntä, Pedro?«

Tämä, jolla edelleenkin oli kaukoputki silmiensä edessä, virkkoi:

»Niin, kyllä se on hän! Minä huomaan selvästi hänen rinnassansa tuon kauhean pääkallon, jonka hän on antanut piirtää minuunkin! Kauhistus meille, jos joudumme hänen käsiinsä! Me olemme vihityt hirmuisimpaan kuolemaan. El Cascabel piirittää meitä väsymättä, hän saattaa meidät nälkään kuolemaan, jos niikseen on.«

»Jos antautuisimme heti,« sanoi Henry hieman leikillisesti, »ehkä hän silloin olisi lempeämpi.«

»Lempeä hän!.. Te ette tarkoittane totta, sennorito? Oletteko unhoittaneet Gil Perez'in verilöylyä?«

»En suinkaan!«

»No, kuulkaa, nuo kojoteerot, jotka katteini Gil Perez niin petollisesti surmasi – se on myönnettävä – olivat juuri osa tästä joukkiosta, joka meillä nyt on edessämme. El Cascabelilla on hyvä muisti, olkaa siitä huoleti, ja jos se ainoastaan on hänen vallassaan, niin saamme kärsiä syyllisten edestä.«

Gambusino vaikeni. Hän jätti kaukoputken Henrylle ja seisoi muutamia hetkiä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän mietti kaikkia niitä mahdollisia keinoja, millä voisi päästä näin vaikeasta asemasta, jonka moni muu olisi pitänyt aivan toivottomana. Mutta yhtä hyvin kuin Pedro Vicenten raivo oli tunnettu, yhtä hyvin myöskin tunnettiin, ettei hän antanut rohkeutensakaan masentua.

Cascabelin johtamat indiaanit jatkoivat marssiansa koillista kohden. Toinen lauma villejä ohjasi tiensä luodetta kohden.

»Apakeja näyttää olevan vähintäänkin viisi sataa,« sanoi Henry.

»Se käy melkein yhteen minunkin laskuni kanssa,« vastasi Pedro. »Mitä voimme tehdä sellaista hyökkäystä vastaan?«

»Odottaa yötä, käydä äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa ja lyöttäytyä läpi,« sanoi Henry nuoruuden koko innostuksella.

»Se olisi mielettömyyttä, sennor. Ensiksi koska indiaanit eivät niinkään helposti anna itseänsä yllättää. Ja sitten sentähden, että meitä, joitten täytyy puolustaa vaimoja ja lapsia, ei likimäärinkään ole niin monta, että voisimme koettaa taistelua.«

»Neuvotteko meitä ehkä pakenemaan?«

»Miksi en, jos pako olisi mahdollista! Ei ole mikään häpeä paeta niin ylivoimaisen vihollisen tieltä. Kumminkin on pako yhtä mahdoton kuin taistelu.«

»Mahdotonko? Miksi?»

»Sennor«, vastasi Pedro ärtyisän tuulen ilmeellä, »unhotatteko siis, että olemme päästäneet hevosemme irralleen ja ettei jalkasin voi pelastua erämaassa?«

»Silloin,« sanoi Henry, »ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme täällä ylätasangolla!«

»Aivan niin. Ja se täytyy noitten tuolla alhaalla saada tietää niin pian kuin suinkin.«

Kahdeksas luku.
Indiaanit leirin ulkopuolella

Don Estevan ei ollut pysynyt toimettomana. Tuo vanha sotilas oli ilman vastaväitettä ottanut päällikkyyden ja hänen tunnustettu arvonsa ei voinut nykyisessä asemassa muuta kuin vaikuttaa hyvää.

Määrättyänsä vaimoille ja lapsille enin suojatun paikan, oli hän suurella kylmäverisyydellä järjestänyt puolustuspalveluksen, antanut ladata ampuma-aseet, jaellut ampumavaroja ja perustanut jonkinmoisen arsenaalin, jossa ruudit ja luodit säilytettiin niin, etteivät ne kostuneet eivätkä olleet tuhlattavina. Sen perästä määräsi hän toimimiehet ja toimitukset älyllä ja viisaudella.

Hänen mielipiteensä mukaan ei indiaanein monilukuisuus tarvinnut herättää varsinaista levottomuutta, jos kohta odotettiinkin hyökkäystä heidän puoleltaan. Kahdeksalla kymmenellä hyvillä aseilla varustetulla ja rohkealla miehellä, – ja niin monta heitä likimäärin oli – ei ollut mitään peljättävää tässä luonnollisessa linnoituksessa, joka oli aivan luokse pääsemätön ja helppo puolustaa suurempaakin mieslukua vastaan kuin kojoteerorojen oli.

Seikkailijamme, suurimmaksi osaksi tottuneet vaaroihin kaikissa muodoissa, olivat itse tunteneet tarvetta uskoa kohtalonsa yhden ainoan miehen käsiin, jolla oli selvä ajatuksen juoksu, kokemusta ja älyä. He tunnustivat että sotakuri oli välttämätön, kun vihollisena oli sellainen joukko, jolla oli samallaiset aseet ja asetelmataito kuin järjestetyllä armeijalla. Ja don Estevanin päällikkyyteen oli suostuttu ikäänkuin vastustamattomaan välttämättömyyteen.

Kullankaivajat olivat täydellisesti valmistaneet sen vankan kivibarrikaadin, joka oli oleva samalla suojelusmuurina ja varastopaikkana heidän heittokoneillensa. Siis ei heillä olisi pitänyt olla muuta tehtävää kuin kärsivällisesti odottaa gambusinon merkin antoja, mutta kärsivällisyys oli vaikea sellaisessa tilaisuudessa.

Hetket, jotka kuluivat kahden viimeisen pamauksen välillä, olivat täynnänsä levottomuutta. Olivatko indiaanit ystäviä vai vihollisia?.. Silloin neljäs laukaus poisti kaiken epävarmuuden. Kysymys oli ratkaistu.

»Mikä kovan onnen kohtalo! Ne ovat apakeja,« sanoi don Estevan asioimiskumppanilleen. Vaara oli vielä suurempi kuin aavistinkaan. Sen hän heti saisi tietää gambusinolta.

»Kojoteerot!« huusi tämä hänelle niin pian kuin toinen läheni kuuluville. »El Cascabelin joukkio!« lisäsi hän hiljemmin tultuaan lähemmäksi.

Mutta huonoja uutisia tajutaan aina. Läsnäolijat katselivat häntä hämmästyksellä. Nämä sanat eivät selitystä kaivanneet.

Todellisuudessa ei voitu mitään armahtamista odottaa katteini Perezin uhrien sukulaisilta ja ystäviltä. Mitäpä arvoa panivat kojoteerot sille, että Arispen asukkaat, vieläpä kullankaivajatkin mitä kiivaimmin olivat moittineet maamiestensä julmuutta. Aina tästä ilkityöstä asti olivat kaikki kalpeakasvoiset kirotuita vihollisia, joita piti ilman armotta hävittää viimeiseen asti.

Don Estevanin katse synkistyi, vaikka hän lujana pysyikin.

»Te olette siis vakuutettu siitä, don Pedro, että meillä on El Cascabelin joukkio edessämme?« sanoi hän.

»Olen,« vastasi tämä, »minä olen nähnyt tuon konnan liika läheltä, etten häntä tuntisi tuhansien joukosta ja kaukoputken avulla eroitin myöskin hänen toteminsa, tuon kauniin kuvan, jota kantaa rinnassaan ja jonka on kuvannut minunkin rintaani.«

Pedro avasi paitansa ja antoi kaikkien kumppalien nähdä sen taideteoksen, jonka jo oli näyttänyt Henry Tresillianille. Nyt ei kukaan enää epäillyt, että El Cascabel oli läheisyydessä.

Kun kullankaivajat olivat ennättäneet tointua aivan luonnollisesta hämmästyksestään, selitti don Estevan heille asioitten tilan tavallisella levollisuudellaan. Päällikkö ymmärsi, että ennen kaikkea oli välttämätöntä estää kaikkea hätäilevää pelkoa. Sentähden hän oli olevinaan järkähtämättömästi levollinen, vaikkei hän tahtonut salata piirityksen mahdollista, jopa luultavaakin pituutta sekä sen kanssa yhdistyneitä vaaroja.

Sanoaksemme totuuden, oli se luonnollinen linnoitus, jonka he omasivat, niin luja, että voitiin luulla, jopa uskoakin, ettei El Cascabel, otettuansa selkoa asemasta, koettaisi tehdä hyökkäystä asevoimalla. Jos hän hyökkäykseen kumminkin ryhtyisi, kyllä valmistettaisiin hänelle »lämpimät tervetuliaiset.«

Heittäytymättä turhiin haaveiluihin, toivottiin kumminkin piiritettyjen kesken, että jos kohta heidän lukunsa oli vähäisempi, joku onnellinen sattuma sallisi heidän yllättää villit tai oikeammin sanoen pelastua näiden kynsistä.

Toivo on niin lujasti juurtunut ihmissydämmeen, vieläpä arveluttavimmissakin tuokioissa, että useammat kullankaivajista jo odottivat pelastusta. Vaikkeivät käsittäneetkään asemansa vaaranalaisuutta, olivat he kumminkin kaikki vakavasti päättäneet asettua vastarintaan ja toivoivat saavuttavansa voiton.

Tarkastaakseen vihollisen liikkeitä, mutta pysyen itse salassa, kätkeytyivät rotkotien puolustajat rintavarustuksen taakse.

Heillä oli silmiensä edessä osa llanoa, kolmion muodossa, sillä heidän näköalaansa rajoitti kummaltakin puolelta ne esiinpistävät kalliot, jotka olivat rotkotien seinänä. Mutta melkein koko leiri oli tämän näköpiirin sisällä.

Vieläkin kului tunti ennenkuin indiaaneja näkyi.

Hevoset ja muulit, jotka olivat jätetyt irralleen vuoren juurelle, eivät tehneetkään lähtöä. Tietämättä mikä niitä odotti, kävelivät ne levollisina laitumella tai uiskentelivat joessa.

Vähän etemmäksi oli lauma antiloopeja asettunut juomaan ja kylpemään. Peljästyneinä nähdessään vaunuja paikalla, jossa edellisenä päivänä ei ollut löytynyt mitään, pysyttelivät ne liikkumattomina, valmiina vähimmänkin metelin havaittuaan lähtemään pakosalle.

Korppikotkat eivät olleet yhtä varovaisia. Päinvastoin vaikuttivat niihin suuret, valkeat vaunut jonkinmoisella vetovoimalla, ja kokoontuneina suureksi parveksi olivat ne sijoittuneet vaunuaitauksen sisälle. Muutamat tappelivat aamupuolella teurastetun härän jäännöksistä. Toiset hyppivät suuren teltan ympärillä, tarkastivat uteliaasti maahan heitettyjä tavaroita ja näyttivät ikäänkuin olisivat olleet leirin varsinaiset omistajat.

Äkkiä ja yht'aikaa tapahtui muutos kaikissa eläimissä, sekä siivellisissä että nelijalkaisissa, sekä kesyissä että kesyttämättömissä. Antiloopit vetivät ilmaa sieramiinsa ja pakenivat kuin nuolituisku. Korppikotkat lensivät, mutta eivät poistuneet; ne kohosivat ainoastaan määrättyyn korkeuteen, jossa liitelivät leirin ympäri laajoissa kiehkuroissa. Hevoset, muulit ja sarvikarja raivostuivat äkkiä, syöksyivät sinne tänne, hirnuivat, ammuivat, kiljuivat jokainen omalla tavallaan, ikäänkuin olisivat aikoneet alkaa eilispäivän estampedan uudelleen.

»Mikä niitä vaivaa?« kysyi Henry.

»Niille käy vainu punanahkoista,» vastasi gambusino. »Nyt ei enää kauvan viivy, ennenkuin saamme nähdä nuo kirotut sikiöt.«

Ratsastava indiaani, monen muun seuraamana, seuraajat tällä kertaa indiaanein käyttämässä jonossa, ilmestyikin sen kolmion toisessa reunassa, joka voitiin suojelusmuurilta nähdä, ja heti sen perästä nähtiin toinen jono vastakkaisella puolella. Nuo kaksi joukkoa hajaantuivat hyvän matkan päässä vuoresta, ikäänkuin heillä ei olisikaan ollut aikomusta seisattua vuoren kohdalle. Mutta meksikolaiset tiesivät, että tämä vaan oli temppu näiden puolelta, että siten voisivat helpommin tarkastaa leiriä.

»Jos aavistaisivat missä olemme,« mumisi Pedro, »he eivät itseään niin paljoa vaivaisi. Luulevat varmaankin, että voimme vastustaa heitä avonaisella kentällä ja tahtovat sentähden kiertää meidät sotataidon kaikkien sääntöjen mukaan.«

Kukaan ei vastannut hänelle. Tekeillä olevat tapahtumat vetivät puoleensa kaiken hänen kumppaliensa huomion. Nämät eivät kadottaneet huomiostansa ainoatakaan vihollisen liikettä. Ääretön jono ratsastajia asettui verkalleen Salaperäisen vuoren ympärille. Saaliinsa ei voinut päästä heidän käsistään, kojoteerot eivät siis osoittaneet mitään kiirettä.

Kojoteerot muodostivat rintaman samalla tarkkuudella kuin rykmentti kenraalinsa edessä. Sen perästä he tekivät seisahdustempun, ja viisi tai kuusi indiaania, jotka ratsastivat ulos rintamasta, alkoivat keskustella ja viittailla.

»El Cascabel neuvottelee luutnanttiensa kanssa,« sanoi gambusino, joka oli saanut lainata don Estevanin kaukoputken. »Meidän vaunumme ovat luultavasti panneet heidät miettimään. Luulevat aivan varmaan, että ovat tekemisissä sotamiehien kanssa.«

Gambusino oli oikeassa. Nämä erämaan herrat eivät aina vaella rajojensa kautta vaaroitta ja vaikeuksitta ja heidän rotunsa kavaluus on tullutkin sananparreksi. He toimivat aina suurimmalla varovaisuudella. Nämä vaunut, joitten läsnäolo niin suuresti hämmästytti heitä, voisivat olla tavallisten matkustajien, kauppamiesten tai siirtolaisten omia, mutta myöskin sotilaitten ja onhan epäiltävissä tapauksissa aina parasta olla varoillansa.

El Cascabel antoi joukkonsa tehdä pysähdyksen ja kutsui kokoon alapäällikkönsä neuvotellakseen heidän kanssaan paraimmasta keinosta millä käydä kalpeakasvoisten kimppuun. Kojoteerot ratkaisivat helposti kysymyksen, joka koski meksikolaisten sotamiesten läsnäoloa. He lausuivat ajatuksensa julki ilman epäilystä: ei nähty missään vahtimiehiä eikä huomattu missään sotilaspukujakaan. Sotilaat olisivat vahtineet paremmin. Tosituumassa näytti kaikki niin hyljätyltä, ja hevoset, muulit ja sarvikarja kuljeksivat itseksensä ympärinsä mielivalloin niinkuin karkuriraavaat.

Tämä viimeinen asianhaara olisi ollut jotakin tavatonta kaikille muille paitsi kojoteeroille, jotka hyvin tiesivät että heidän lähestymisensä säikyttää valkoisten eläimiä, niin että katkovat kaiken, joka pitää niitä paikkaansa sidottuina. Miksi he kummeksuisivat jotain niin tavallista seikkaa. He tulivatkin siitä ainoastaan sitä varmemmin vakuutetuiksi etteivät erehtyneet, kun luulivat tavallisten ihmisten olevan leirin omistajia, sillä vastaisessa tapauksessa olisivat eläimet olleet paremmin totutetuita järjestykseen ja sotamiehet jo aseissa.

Ei ollut siis muuta tarvis kuin käydä vihollisen kimppuun.

Merkin annettua jatkoivat punanahkaiset marssiaan. Heidän rivinsä taajenivat sitä myöten kuin ympyränsä supistui, mutta he eivät vauhtiaan lisänneet enemmän kuin ennenkään, tarkoitus kun oli siten sulkea kaikki eläimet piirinsä sisälle. Siinä oli liian kaunis saalis heidän päästää käsistään.

Käydä leirin kimppuun selkeällä päivällä, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kalpeakasvoiset olivat jo aikoja sitten huomanneet heidät ja odottivat heitä aivan varmaan vakavalla aikomuksella ryhtyä vastarintaan. Ei havaittu tosin jälkeäkään heistä, mutta oliko tämä niin kummallista. He kätkeytyivät vaunujen taakse ja eläinten juokseminen edes ja takaisin esti heitä näkymästä.

Tämä valkoihoisten asema osoitti heidän aijettansa puolustaa itseään. Siis syy muiden lisäksi, miksi piti edistyä hyvin varovasti. Oli ehkä parasta luopua koko varsinaisesta hyökkäyksestä! Pimeässä, yön hiljaisuudessa oli helpompi voittaa vihollinen, jonka lukua ei tunnettu.

Mutta kun indiaanit vielä olivat samonneet jonkun matkaa eteenpäin ja terävillä silmillään eivät onnistuneet havaitsemaan vihollisia ei vaunujen takana, eikä muualla leirissä, kävi tämä heille selittämättömäksi. Oliko heillä siis tekemistä näkymättömien vihollisten kanssa?

Nauchampa-Tepetlistä oli puhe useimmassakin indiaanein tarussa. Oliko kaikki vaan loihdittua?

Tuokion he näkyivät olevan valmiina peräytymään tämän hiljaisuuden takia. Mutta päällikkö ei kauvan yhtynyt heidän pelkoonsa. Hän ei ollut taikauskoinen, hän. Jos valkoisia ei näkynyt, niin tuli se siitä, että jossain olivat väijyksissä ja sitä vastaan piti oltaman varoillaan.

Hän kokosi sotilaansa, puhui heille muutamia rohkaisevia sanoja, käski heidän astumaan muutamia askelia eteenpäin ja ampumaan yhden laukauksen leiriä vastaan. He tottelivat. Mutta ei laukaustakaan, ei ainoatakaan huutoa! Ei vähintäkään ääntä he vastaukseksi saaneet.

Ja ikäänkuin pilalla vastasi vuoren seinien kaiku pamauksiin.

Yhdeksäs luku.
Kiihko-ajo

Kojoteerot olisivat luulleet itseänsä puijatuiksi, elleivät vihdoinkin olisi tulleet ajatelleeksi, että kalpeakasvoiset, saatuansa jollain heille tuntemattomalla tavalla vihiä heidän tulostaan, olivat kiivenneet Nauchampa-Tepetlin lakeudelle turviin. Muutamat indiaanit, jotka tunsivat paikan, huusivat heti, ettei se suinkaan ollut mahdotonta, että kalpeakasvoisten oli onnistunut kiivetä vuoren huipulle. Muulla tavalla ei voinut tätä täydellistä katoamista selittää.

Löydettyänsä ratkaisun tälle ongelmalle, joka oli heitä niin vaivannut, käänsivät kojoteerot katseensa vuoren lakeutta kohden. Mutta eivät sittekään tulleet viisaammaksi. Siellä eivät nähneet ainoatakaan ihmistä. Don Estevan oli kieltänyt kullankaivajia näyttäytymästä. El Cascabel, joka oli liian viekas joutuakseen satimeen, pysyi sitä enemmän varuillansa. Mitä olisikaan tointanut alkaa taistelua? Valkoiset, jotka olivat suljetut tuonne ylös, eivät voineet päästä hänen käsistään.

Kaikessa tapauksessa oli punaihoisten päällikkö kauneimmassa vihanvimmassa itseään kohtaan, omaa hitauttaan, tarpeetonta varovaisuuttaan ja edellä kaikkea niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat tehneet hänen aikeensa mitättömiksi. Hänen piti panna toimeen piiritys, retkensä Horcasitaalle lykkäytyisi, ehkäpä piti hänen luopua koko tuumastaan. Mutta leirin ryöstö tarjosi hänelle runsaan korvauksen. Matkustajilla, joilla oli mukanaan kuusi suurta vaunua, litera, suuri teltta ja niin monta eläintä, piti arvatenkin oleman joukko kallisarvoistakin tavaraa!

Mutta Cascabel ei käskenyt anastamaan saalista, vaan toimi sitä vastoin yhä suuremmalla viisaudella ja maltilla. Hänellä ei ollut enää mitään pelkäämistä, jos ryöstö lykkäytyikin tuonnemmaksi, ja liiallinen kiire voisi olla vahingollinen, kun eläimetkin olivat ensin saatavat kiinni. Nämä, jotka olivat vetäytyneet alueelle kahden kallion väliin ja olivat valmiit lähtemään pakosalle ensimmäisen vaaran uhatessa, hirnuivat, mylvivät ja kirkuivat kilvan.

»Pitäkää ainoastaan lassonne!« huusi El Cascabel sotilailleen.

Kojoteerot tottelivat tätä käskyä. Ne, joilla oli peitset, sysäsivät ne maahan kiinni; ne, joilla oli pyssyt, panivat ne heinikkoon ja niin he irroittivat itsensä ja hevosensa kaikesta, joka oli heille esteeksi. Kun jälleen istuivat satulassa, oli heillä ainoastaan vasemman käsivarren ympärille kääritty nuora, jota käyttivät supunkina eli lämsänä. Peljäten ylläkköä, jäi toinen puoli indiaaneja toistaiseksi vartioimaan riisuttuja aseita.

Toiset liittivät yhteen rivinsä, mutta hirveästi peläten töytäsi kullankaivajain kaikki eläimet yht'aikaa samaa suuntaa kohden ja kaiku kajahti ikäänkuin ukkosen jyrinänä satojen kavioiden ja sorkkien töminästä. Punaihoisten hevoset säikähtivät puolestaan ja nousivat pystyyn. Kiittäen tätä onnellista sattumaa syöksyi joukko ahdistetuita eläimiä, Krusader etunenässä, indiaanein edelle ja pakenivat raivoisasti ulos aavikolle.

Kojoteerot olivat jo huomanneet tämän komean hevosen. He heittivät sen perästä monta lämsää, mutta kaikki menivät ne harhaan ja Krusader, joka näki edessään kentän vapaana, kiiti ulos preriille päästäen rajun hirnunnan voiton merkiksi. Pettyneitten toiveitten huudahtuksia seurasi sitä pakomatkalle.

Indiaanein temput olivat kumminkin ainoastaan osaksi menneet myttyyn. Heidän onnistui vihdoin taivuttaa mustanginsa ja ottivat ilman vaikeutta kiinni ne eläimet, jotka olivat heidän piirinsä sisällä. Kun tämä oli tehty, ajoivat he toisia takaa ja koska ne jo olivat väsyneitä, ei vaiva tullut suureksi. Kaikki eläimet saatiin kiinni, paitsi yhtä – Krusaderia. Villit ajoivat sitä kauvan, mutta Henryn hevonen ennemmin lensi kuin nelisti, pää ylpeästi pystyssä, häntä ja harja tuulessa. Jokainen sen hyppäys lisäsi matkaa, joka eroitti sen vihollisista ja Krusaderin herra, joka ei kadottanut hevostansa silmistään, alkoi jo toivoa, että se pääsisi punaihoisten kynsistä.

Tuo jalo eläin ei kumminkaan vielä ollut voittanut tarkoitustaan. Kojoteerot eivät millään muotoa tahtoneet luopua kauniista arapialaisesta, joka niin selvästi osoitti kuntoansa. He kiirehtivät mustangiansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, potkivat niitä ja pieksivät lassoilla, mutta turhaan. Krusaderia ei voitu saavuttaa, ja kohta häämöitti se ainoastaan mustana pilkkuna taivaan rannalla.

Villit väsyivät toinen toisensa perästä tähän turhaan ajoon. El Cascabel oli viimeinen, joka luopui koetuksesta ja teki täyden käännöksen harmi kuvattuna kasvoihinsa.

Henry Tresillian, yhtä onnellinen kuin ylpeä tästä odottamattomasta tuloksesta, päästi riemuten ilohuudon.

»Voi kuin olen tyytyväinen!« sanoi hän Pedrolle. »Nyt on Krusaderia aivan mahdoton saada kiinni. Minä en pyydäkään enempää, mitä ikinä tapahtuneekin. Oi, uljas Krusaderini, sinulla on enemmän älyä kuin kaikilla vainoojillasi!«

»Se on uskomatonta!« vastasi Gambusino, joka yhtyi nuoren englantilaisen ihmettelyyn. »Minä en ole elämässäni nähnyt moista. Krusader ei ole hevonen, vaan lintu, henki olento.«

Indiaanit ottivat jälleen aseensa valloittaakseen leirin. Mikä pettymys! Se oli tyhjä kaikesta omaisuudesta, niinkuin asukkaistakin, läpeensä ryöstetty! Puoleksi avatut laatikot, levälleen jätetyt vaatepankot ja kaikellaiset muut merkit osoittivat, että kaikki kallisarvoisin tavara oli viety pois. Jälellä oli ainoastaan koneita, kaivostyöaseita ynnä muita, jota he syvästi halveksivat.

He katuivat enemmän kuin koskaan onnetonta hitaisuuttaan ja vannoivat kostoa vihollisilleen. Heidän kostotuumansa uhkasi kumminkin lykkäytyä tuonnemmaksi, sillä tapa, jolla valkoiset olivat ryhtyneet pelastusmatkallensa, osoitti että matka oli tehty tarkasti punniten ja että he aikoivat urhokkaasti pysyä valloittamattomassa linnoituksessaan, mutta ne aarteet, joita tuonne ylös oli koottu, eivät voineet sieltä kadota, vaan oli niitten ennemmin tai myöhemmin joutuminen piirittäjien käsiin.

Tällä lohduttavalla vakaumuksella asettuivat punaihoiset leiriin. Hevoset, jotka olivat anastaneet, panivat he liekaan omiensa kanssa. He kokoilivat uutta sytykettä tuliin, jotka vielä hehkuivat ja laativat sanalla sanoen kaiken niin mukavasti kuin ihmiset ainakin, jotka olivat päättäneet sitkeästi jatkaa piiritystä, kestipä se kuinka kauvan tahansa.

Sinä päivänä he saivat härän lihaa iltaseksi, heille harvinaista herkkua, minkä heidän eläimellinen ahneutensa selvästi osoittikin. Nuuskittuaan vaunuissa he löysivät ankkurin chingaritaa, jonkunlaista väkijuomaa, jota destiloidaan juuri niistä metskaleista, joihin he ovat niin mieltyneet. Väkijuoma-astia vyörytettiin nyt leirin keskelle, ja villit rupesivat mitä kauheimmissa määrin viinaa nauttimaan.