KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Uhraus.
Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa, kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka ensinkään ansaitsemattomana.
Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta käytöksestään.
Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen pilkaksi ja puskuksi – hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa ja miten rutistui Hendonin posken muna, – ja hänen kuullessaan miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo huutaen —
"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani – päästäkää hänet! Minä olen – "
"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa, "johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä päästään."
"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä, mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."
"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen näytelmää.
Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi, – olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat ehdot; hän päätti ottaa iskut – kuningas sen tehköön, mutta kuningas älköön rukoilko.
Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä – minä otan hänen lyöntinsä."
"S'oli todellakin hyvä tuuma – kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan – kunnon tusina, oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella: "Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks – mutta muista vain, että joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."
Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi, sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä nuo ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta – ja sen on hän tehnyt – suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä – se on tyhjää! – siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa häpeästä!"
Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait' läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen. Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa —
"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi; mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"
Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi, puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon – se näytti hänestä naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi – todellakin huimaava lento näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa, niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni – puhtaasta kädestä ja hellästä sydämmestä – kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."
Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa matkoihinsa, – ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi. Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista "petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään häneen kuolleen kissan, – hänet heitettiin tuossa paikassa maahan ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden vallitessa vieläkin.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Londoniin.
Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja hajaantuen sitten, heidän mentyään.
Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen – hyvin heikkoon mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden? Mutta toiselta puolen – kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija, päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan. Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa. Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi häntä – "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli jonkun muun laitoksen päämies" – Miles ei oikein muistanut minkä. No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa, jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin, jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui —
"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette, herra?"
"Londoniin!"
Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen – vaikka hämmästyneenä myös.
Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat tuhansien tulisoittoin valossa – ja sillä hetkellä juuri eräs muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! – kuningas vainaja hyvä oli ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan, ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää – kruunauspäivää – varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.
KOLMASKYMMENES LUKU
Tom'in edistyminen.
Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi kaikkialla, – sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan toisenlaista elämää.
Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän lypsämään päivä päivältä paremmin.
Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin. Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.
Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi. Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"
Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta, jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!
Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen, joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen "sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa, sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi15 – silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja antamaan hänelle ihmisen sydämmen.
Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle vartiomiehelle palatsin portilla?
Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan. Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.
Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään. Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän kuin mateleva mato.
Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, – onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard, todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena, väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin – tämä kaikki seurauksena metelistä – tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan kruunaukseen.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Uskollisuuden juhlakulku.
Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.
Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.
Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta savustaan, – kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania – laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".
Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:
"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa —
Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."
Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista – toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.
Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.
Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."
Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.
Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut – todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."
"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten – minua!" mumisi Tom Canty.
Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin – tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.
Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"
Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.
Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.
"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, – äänen, joka alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä, vaimo!"
Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä hän kuuli.
Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle. Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi —
"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee. Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."
Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset, alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat, jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.
Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi —
"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena: "Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt teidän korkeutenne."
Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi raukealla äänellä —
"Hän oli mun äitini!"
"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen mielipuoli!"