NELJÄS LUKU
Prinssin vastukset alkavat.
Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja, jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän oli jossakin Londonin cityssä – siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi; viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon. Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa; kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta sydämmelleen – hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas, isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt niin jalomielisen työn – ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään tai milloin hyvänsä."
Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät, löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi palvelijoissa ja oppipojissa – se on: jokaisella oli päälaellaan pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan; kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli kylliksi ruma puku.
Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi —
"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi haluaa häntä puhutella."
Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari sanoi —
"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun myrsky, ja eräs poika sanoi —
"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka – kenties on hän prinssi itse?"
Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja sanoi —
"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies, joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen —
"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"
Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa jalallansa ja sanoi ylpeästi:
"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle raketuksi!"
Tämä ei ollut enään leikintekoa – se oli enemmän kuin pilaa. Nauru taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia huusi —
"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion, se se! Fangs, se se!"
Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen – sen valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja revittiin koiran hampaissa.
Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa. Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä, sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän mutisi itsekseen: "Offal Court – se on sen paikan nimi; jos mä voin sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut – sillä väki siellä on vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,2 ja hän sanoi: "Kun minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."
Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.
Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi
"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."
Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja sanoi malttamattomasti.
"Sinäkö todellakin olet hänen isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi – silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut kotiin."
"Hänen isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä oon sinun isäs, ja sen sä pian saat syytä – "
"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! – Olen väsynyt, olen haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko minua, mies, usko minua! – Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan totta! – auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in prinssi!"
Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja mutisi —
"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!" – Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole rehellinen mies!"
Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi inhimillisiä syöpäläisiä.
VIIDES LUKU
Tom korkeudessaan.
Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin, matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia. Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä, noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa, joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi, jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin, taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.
Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista. Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä. Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:
"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne hukkaamaan elämäni?"
Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen hovipoika ilmoitti —
"Lady Jane Grey!"
Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla äänellä —
"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"
Tomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi —
"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi, vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias ja pelastakaa minut!"
Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan kauhun vallassa. Hän huudahti —
"Te, my lord, polvillanne? – ja minun edessäni!"
Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa vaipui alas huoaten —
"Ei apua, ei toivoa. – Nyt tulevat he kai ja vievät minut".
Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät huhut läpi palatsin. Kuiskaukset – sillä kuiskauksia olivat ne aina – lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin: "Prinssi on menettänyt järkensä!"
Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen —
"Kuninkaan nimessä!"
"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla, eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"
Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet kuuromykiksi yhtäkkiä.
Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas, prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.
Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista, ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui – ja hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua —
"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta, joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"
Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän —
"Teitäkö, kuningasta? Sitten olen minä todellakin hukassa!"
Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan pettymyksen äänellä —
"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."
Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän —
"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"
"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala varjelkoon!"
"Totta, totta – hyvä on – ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään – eikös niin? Ja tiedäthän myös kuka olet – eikös niin? Ethän enää anna itsellesi väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"
"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen. Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"
"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas – rauhoita, rauhoita levotonta sydäntäsi – sinä et tule kuolemaan!"
Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen —
"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti: "Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!" Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä mennä nyt?"
"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä tahdot mennä?"
Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi —
"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon en ole tottunut – oi, sir, antakaa mun mennä!"
Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä, jossa oli vähän toivoa —
"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."
Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi —
"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"
Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi —
"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet oikein."
Kuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin mainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla —
"Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän."
Hän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa, aivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten sanoi hän arasti —
"Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella."
Kuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä avustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen —
"Älkää häiritkö minua – se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa minut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä häirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet pian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä". Sen perästä kääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset salamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi —
"Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän ei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen tehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa ja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa hänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä palajaa." Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: "Hän on mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen; ja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa nyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän kapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on vedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda – minä palan: tämä suru kalvaa voimaani… Kas niin, ottakaa pikari pois… Tukekaa minua. Kas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat kertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas, olen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen arvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla tarpeellisiin toimiin, my lord Hertford."
Yksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä ja sanoi —
"Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin perintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein sopivaa, että syytetty – "
"Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko tämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa? Onko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden, että valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa – joka on vapaa petturin tahrasta – vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan kautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in tuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava uppiniskaisuudestaan!"
Lordi Hertford vastasi —
"Kuninkaan tahto on laki", ja nousten seisaalle meni hän entiselle paikalleen.
Vähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi —
"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin … mitä sä pelkäät? Enkö mä ole sun rakas isäsi?"
"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta – mutta – se surettaa minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja – "
"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt, sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt, prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."
"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"
"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on siksi palannut."
Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen. Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi tulee!"
Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.
Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta silmät tuijottivat nuhdellen häneen.
Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus oli niin synkkä!