KAHDESKOLMATTA LUKU
Petoksen uhri.
Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa – aina ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille – sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä; mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä, tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.
Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla, erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva – hän kieltäytyi pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta osallinen heidän asioissaan.
Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.
Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi hänen kärsimystään herätessä – niin että kiusat kunakin aamuna, joka meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.
Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle mielelleen ja "luulo" – kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen. Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.
Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin" kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään almuja.
"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.12
Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin lujasti ja pitävästi pojan sääreen.
Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan, eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.
Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia – jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla; silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle. Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan – jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten ammatista varkaiden virkaan!
Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.
No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.
Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.
Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin saada hänet sotketuksi tähän, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen kuningas!" Hän odotti ja vartoi – näköänsä levollisena, mutta tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa – kunnes vaimo oli käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi —
"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa perästä.
Kuninkaan sydän sykähti iloa – hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.
Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti, jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen – "Juokse perästäni kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet heidät harhaan."
Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle takakadulle – ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.
Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen, tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen vaimon puserruksista.
Hugo oli nähnyt kylliksi – hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.
Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja huudahti tämän tästäkin harmissaan —
"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"
Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen omistaja hauskasti haastoi —
"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset, älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu. Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".
Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin, palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen —
"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"
KOLMASKOLMATTA LUKU
Prinssi vankina.
Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan korvaan —
"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti – eli oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun – lopussa kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "Sir Miles! Olinhan, Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan tuota hullunkurista aatosta! – Tyhjä ja höperö titteli on minun, ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa kuningaskunnissa."
Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon keskeytti —
"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi – hän tulee kyllä mukaan. Minä takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."
Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä —
"Malttakaa mielenne, sire – teidän lakinne ovat teidän oman kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa? Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä, antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain valtaan?"
"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".
Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi, näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen —
"Minkä arvon panette tälle omallenne?"
Vaimo niiasi vastaten —
"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus – minä en voi helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".
Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten konstaapelille ja sanoi —
"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"
Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet, syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin —
"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa, sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin – vaimo hyvä! tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen pennyn arvon, laki määrää, että hän on hirtettävä siitä?"13
Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi —
"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!
Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!
Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä – mitä pitää minun tehä, mitä voin minä tehä?"
Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi —
"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole pöytäkirjassa ".
"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"
Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa. Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan keskustelun —
"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.
Täss' on kaheksan penceä".
"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"
"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! – ja silloin poika on kieppuroiva hirressä".
"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään enään".
Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan. Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan, mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti. Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan. Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija, tempaisi kätensä irti ja huudahti —
"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan elävänä?"
Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti —
"Tahdotteko luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Pako.
Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla äänellä —
"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä tahtoisin sanoa pari sanaa teille".
"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö pakkaa päälle".
"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: antakaa tämän poika paran juosta tiehensä."
"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät – "
"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa – " sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan – "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa niskanne, mies".
Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän —
"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni – jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa, sanasta sanaan ja päätti tällä lailla —
"Kas nyt – enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"
Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin oli teeskennelty —
"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".
"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"
Mies vastasi jotenkin terävästi —
"Ei mitään muuta, herra hyvä – minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki tyyni".
"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella, puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen, sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään – sillä hän on nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän ymmärtää lakiakin".
Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta ja huudahti sitten – "Älkää menkö, hyvä herra – vartokaa vähä – tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla leikkiä enemmän kuin kuollut raato! – Tulkaa, niin saamme jutella asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa – ja ainoastaan viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat – Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"
"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan sataan tuhanteen – hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.
"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa – niinkuin se selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin huulilta".
Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään konstaapelin ympärillä —
"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa – ettekö tunne sitä?"
"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi. Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys – oi, pyhä Jumala, minä luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".
"Ei – sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta Non compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi."
"Oi, herra Jumala!"
"Ja rangaistus siitä on kuolema!"
"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"
"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa ad hominem expurgatis in statu quo – ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".
"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät! Olkaa armollinen – säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".
"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"
"Jätän, totta tosiaan jätänkin – enkä koskaan koske toiseen, vaikka se tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain – en näe mitään, olen supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen rikki keskiyön ja aamun välillä".
"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on päässyt pakoon".