Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä

V

Katajapehkon takana piilossa ollut nainen nousi seisovalleen, josta seurauksena oli, että pehkon takana syntyi hiljainen rytinä ja veti rakastavaisten huomion puoleensa. Klaara ja Julle säpsähtivät tästä heille odottamattomasta kuulosta.

"Mitähän se on? Kukahan on uskaltanut puheitamme salaa kuunnella," kuiskasi Klaara Jullen korvaan, mutta samassa esiintyi pehkon takana ollut nainen vakavilla askeleilla, ilo kasvoilla kuvattuna, rakastavaisten eteen ja sanoi, syvään kumartaen: "hyvää iltaa!"

"Äitini, äitini!" huudahti Klaara, lisäten: "mikä on ohjannut tienne tänne? Kenties tulitte levottomaksi minun pitkäisestä poissa olostani ja tulitte minua etsimään?"

"Missä niin kauvan olet viipynyt? Kenen kanssa olet seurustellut?" kysäsi äiti, muuttaen äänensä tuimaksi.

"Älkää äitini panko pahaksi. Minä tapasin tässä istuessani monivuotisen tuttavani, jota te ette ehken nyt enää tunne, vaikka juuri sama henkilö, ollessaan kotiseuduillaan kävi meillä hyvin usein ja oli isävainajani lemmikki."

Julle, joka oli sillä välillä ottanut muutamia askeleita takaperin, läheni Klaaraa, kumarsi äitiä ja sanoi: "antakaa anteeksi, että olen viivyttänyt tytärtänne. Kuten hän mainitsi, olemme olleet tuttavat monta vuotta. Siinä syy Klaaran viipymiseen. Nimeni – kenties olette sen tätä ennen kuulleet, – on Julius Lilja.

"Oikein. Nyt muistan tarkasti. Kävithän mies-vainajani eläessä usein talossamme ja eikö mies-vainajani ollut sinun kummisi?

"Niin oli."

"Enpä olisi sinua enää tuntenutkaan; muutamat vuodet tekevät kasvavassa nuorisossa sellaisen muutoksen, ettei vanhat ota sitten tarkoin tunteakseen. Minusta ei ole ihme, että te – lapsuudenleikki-kumppanit – tuntisitte toisenne pitkien aikojen perästä. Klaara täyttää kohta kah-seitse-kuitenkin tuota kahdeksantoista vuotta, tulevan joulun tienoilla. Ikä tyttö! Eikö hän ole kasvanut oikeen suureksi?"

"Varmaankin."

"Niin ne ajat muuttuu, ja me muutumme niiden kanssa. Miksi, Klaarani, et tuonut Jullea mukanasi kotiisi? Sinäpä oikein tuhma."

"Siihen en olisi suostunutkaan," kiiruhti Julle vastaamaan. "Minulla oli tyttärenne kanssa kertomista, salaisia asioita ratkaistavana ja olen kokonaan syypää hänen viipymiseensä."

"Salaisia asioita ja syypää Klaaran viipymiseen?" kertoi äiti. "En ymmärrä sinua. Selitä paremmin," lisäsi hän samalla, luoden Klaaraan katseen, joka tahtoi sanoa: 'olen olevinani tuomari ja tahdon päästä salaisuutenne perille.' "Jos olisitte toisianne useammin tavanneet, niin luulisin voivani, sanomattannekin, tunkeutua salaisimmankin salaisuutenne perille, vaan kun tuttavuutenne on vasta-alkuinen, en voikaan sitä nyt edes aavistaa."

"Tahdotte päästä salaisten asioidemme perille? Olkoon menneeksi. Lapsuudesta asti tyttärenne Klaaran kanssa ollut tuttavuus on ajan verkkaan muodostunut ystävyydeksi ja vihdoinkin totiseksi rakkaudeksi. Rakkauteni olen ei kauvan aikaa sitten Klaaralle tunnustanut ja saanut vastauksen 'minä rakastan,' ja sillä perusteella olemme päättäneet rakentaa pysyväisen toisiemme omistamisliiton. Tässä lyhykäisesti kerrottuna salaisuutemme. Siinä sydämmemme toivo. Äiti, varmaankin rakastatte lastanne ja varmaankin tahdotte heidän tulevaa etua, siinä määrässä kuin suinkin voitte, kaikessa valvoa; antakaa meille teidän äidillinen siuuauksenne!"

"Mitä, Klaarani? Onko tämä totta? Oletko tarkoin miettinyt kohtaloa, johon olet antautunut? Oletko jo jättänyt Edv – millä tavalla aijot nyt oikeastaan tehdä? Olipa miten tahansa. Minä näen, että kumpikin rakastatten toisianne, että puolin ja toisin olette luvanneet uskollisuutta. Lapsukaiset! Minä siunaan teitä, pitäkää se lupaus, jonka vapaehtoisesti olette toisillenne vakuuttaneet pyhänä ja niinkuin tehdyksi Kaikkivaltiaan näkevän silmän edessä." Hän otti viimeisiä sanoja sanoessaan rakastavaisten käsistä kiinni ja asetti käden kätehen. Äidin kasvot osoittivat sisällistä tyytymystä ja kauvan kaivattua iloa, vaikka kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

Näin voipi nainen heltyä, vaikka hän päinvastaista ajattelee!

"Ennen tänne saapumistanne päätimme, että häämme vietettäisiin ensi tulevan Elokuun 27 päivänä. Se on oleva kallein päivä elämässämme. Silloin on rakkautemme ikuisesti solmittava ja sielu yhdistettävä sieluun. Sittekun se on tehty," jatkoi Julle, "saatte te, äiti, Klaarani kanssa muuttaa meidän kotiimme viettämään rauhaista elämää."

"Tulevaisuus ratkaiskoon kohtalomme, Klaarani! Ehken jo olisi aika kotia menemiseen." Tämän sanottuansa äiti tyttärineen jättivät Jullelle jäähyväiset sydämellisellä käden puristuksella ja erosivat kukin näkemältä tyytyväisinä.

VI

"Minua suuresti kummastuttaa sinun käytöstapasi," lausui äiti tyttärellensä. "Tiedätkö miten oikein olet menetellyt? Sinun sijassasi olisin ensin määrännyt Edvardille sellaisen ehdon, että, ennenkuin teidän tulisi astua vihittäviksi, Edvardin tulisi jotain täyttää, jota hän ei millään tavalla voisi, taikka yksinkertaisimmasti: olisit koetellut tehdä vihan välillänne, jolla syyllä sinun olisi ollut minun mielestäni kaikkein helpompi päästä hänestä erilleen. Mitä luulet, että Edvard nyt, jos hän tietäisi, mitä olet tehnyt, tekisi? Varmaankin kutsut Edvardin häihisi? Joko olet aprikoinut, minkälaisen morsiuspuvun laitat?" tiedusteli äiti suurella uteliaisuudella heidän kotio mennessänsä.

"Äitini, älkää vaivatko minua moisilla kysymyksillä. Kaikki, mitä nyt on tapahtunut, on minusta kuin unennäköä. Minun täytyy saada lähemmin ajatella. Sydämeni tykyttää rajummasti kuin milloinkaan muulloin. Äitini," rukoili Klaara. "sallikaa minun rauhassa ajatella. Minua tuntuu pyörryttävän. Oi, Edvard!"

"Lapseni," lohdutteli häntä äiti vuorostaan, "älä ensinkään enää ajattele Edvardia. Mikä on tehty, se on tehty. Julle on uusi sulhosi – miehesi nimi. Toivoni on kuitenkin joka tapauksessa täytetty, tahtoni tyydytetty. Minulla on syytä iloon."

Muusta ei äiti tyttärineen pakinoinut kotimatkallaan. Pitkät, kiiruiset askeleet jouduttivat matkaa, ja tuokion kuluttua olivat he kotinsa kynnyksellä.

Klaara sulkeutui porstuan perällä olevaan kamariinsa. Heti aukasi hän pöytä-laatikon ja otti siitä kynän, kirjoitusmustetta, paperia ja kirjekotelon. Sen tehtyä hän hermottomasti heittäytyi pöydän vieressä olevalle istuimelle, tempasi kynän pöydältä, kastoi sen musteesen ja kirjoitti kirjeen, seuraavaa sisältöä:

"Oma, lemmitty Edvardini!

"Tuhansia sydämellisiä kiitoksia tervetulleesta kirjeestäsi, jonka tänään aamupäivällä sain vastaanottaa. Minä olen suuressa epäröisyydessä syystä, että minä olen neuvotoin. En tiedä mitä minun pitää tehdä ja tekemättä jättää. Toissa päivänä, se tahtoo sanoa viime pyhänä, oli Kallelassa tanssiaiset, joihin minäkin useampain pyynnöstä – menin. Siellä tapasin pehtoori Julle Liljan, jonka olen tuntenut ensimäisistä lapsuuteni vuosista asti. Hän on kaiken sen aikaa, jo lapsenakin, kunnioittanut minua ja juuri silloin, noissa onnettomissa tanssiaisissa, hän tunnusti, lyhyesti sanottuna, minua lempivänsä. Enempää ajattelematta minä vastaan otin hänen sydämensä. Oma, kallis Edvardini, pelasta minut! Minä en rakasta pehtooria. Häät ovat määrätty vietettäväksi Elokuun 27 päivän iltana. Jos samana päivänä, jos minun seisoessani Julle Liljan vieressä papin edessä, olet läsnä, jos tahdot, niin silloin paljas läsnäolosi antaisi minulle rohkeutta, tarpeeksi voimaa, kieltämään vihkimisen, sanomaan Julle Liljalle 'en rakasta sinua.' Suo anteeksi rikokseni. Joudu! Silmän räpäykset ovat kalliit. Ilman sinua on elämäni arvoton. Minä odotan viimeiseen asti. Klaara."

Kun kirje oli varustettu päällekirjoituksella ja sinetillä lukittu, pani Klaara sen ynnä kirjoitustarpeet laatikkoon, sekä kierrettyään lukon kiinni, kätki hän avaimen ikkunan kamanan taakse. "Nyt olen täydellisesti rauhoitettu. Nyt olen sanonut mitä minun vielä oli Edvardille sanottavaa. Minä olen oikeastaan kaksi valaa rikkonut. Miksi niin olen tehnyt? Miksi olen ollut huikentelevainen." Näin katui Klaara, vuodattaen kyyneleitä, tehtyjä rikoksiansa. Taaskin lienee tuo kalvava omatunto soimannut.

VII

Päivä tuli, toinen meni ja viikot vierivät vierimistään. Hääpäivä läheni. Usein oli pehtoori käynyt sillä välillä Klaaraa tervehtimässä. Asiat olivat entisellään. Pirttiahon talossa oli hääpäiväksi määrätyn päivän edellisinä päivinä hääritty ja pyöritty, keitetty, paistettu, ommeltu ja leikattu. Kaikki häätarpeet olivat hankitut ja valmistetut. Vihdoinkin koitti Elokuun 27 päivä. Kello rapsutteli edestakasin ja sen viisarit edistyivät edistymistänsä. Jo oli kello kuusi iltaa. Häävieraita tulvaili Pirttiahon taloon oikealta ja vasemmalta.

Vieraiden kestitsemisen perästä puuhattiin vihkimistä. Julle meni morsiantansa noutamaan, vaan ei löytänyt häntä kamaristaan, jonka tähden hän palasi takasin ilmoittaen, ett'ei morsian vielä ollut pukeutunut. Vieraiden ko'olla ollessa oli Klaaran käytös tullut ihmeelliseksi. Hän käveli rauhattomasti korvan aikaa kamarinsa laattialla sanaakaan sanomatta edestakaisin, väliin luoden katseen maantielle. Väliin hän juoksi ulos ja taasen sisälle. Hänen kasvonsa osoittivat sydämessään riehuvaa kovaa taisteloa, vaan kohta olisi se loppuva. Silmänräpäykset olivatkin todella Klaaralle kalliit. Hän, näet, odotti Edvardia, vaan turhaan. Siinä syy hänen rauhattomuuteensa. Kumminkin hän rauhottui ja puki päällensä hienosta pilkko mustasta kankaasta tehdyn hääpukunsa. Vielä kerran hän katsahti maantielle, vielä kerran hän juoksi ulos. Juuri sillä aikaa oli Julle häntä käynyt tapaamassa.

Klaara huomasi odottamisensa turhaksi ja astui äitinsä seuraamana saliin, jossa vihkimys piti toimitettaman. Klaaran sisään tultua, tekivät etenkin naiset, muistutuksen Klaaran mustan puvun suhteen ja muutamat taasen hänen itkun paljoudesta punottavista silmistänsä sekä keltasen vaaleista kasvoistansa.

Pappi alkoi vihkimisen.

Vihkimisen puolivälissä kuului ulkoa kärrien kolinaa. Kärrien edessä valjaissa olevat vaahtoiset hevoiset seisahdutti niiden ajaja pihaan. Sukkelana kuin orava, viskautti nuori, pitkän solakka mies itsensä kärryistä alas ja astui kiireillä askeleilta porstuaan, jossa seisovalta pojalta hän kysäsi, missä Klaara on tavattavana. Vastaukseksi tuo pienokainen sanoi:

"Pehtoori vei Laalan suureen saliin ja Laala seisoo pehtoorin linnalla papin edessä ja pappi on jo kauvan aikaa heille lukenut ja antanut Laalan sormeen suulen kulta solmuksen,"

"Vai niin," jupisi nuorukainen ja hänen huulensa vapisivat. "Minä kuulen pojan puheista, että olen myöhästynyt. Hevois-konit olivat laiskat. Se viivytti tuloani. Mitä on nyt tehtävä? Ei mitään. Oi, sydäntäni! Oi, lemmitty Klaarani! Jo olet toisen vaimo. Jo olet sille, jota et rakasta, vannonut ijäistä uskollisuutta." Hänen kasvonsa vetäytyivät hirmuun ja hänen kätensä haparoivat jotakin hänen yllänsä olevasta takin lakkarista. "Kestoa!" sanoi nuorukainen, kiristäen hampaansa yhteen. "Minun täytyy tavata Klaara. Täytyy vaikka se maksaisi henkeni." Sen sanottua nuorukainen pani pienen paperiliuskan polvellensa ja kirjoitettuaan lyijykynällä muutamia riviä, jätti sen kolmikolkkaiseksi käärittynä pojalle, annettavaksi Klaaralle. "Muista," vakuutti nuorukainen, "että jätät tämän paperin Klaaralle paikalla, kun vihkiminen on päättynyt."

Nuorukainen nousi sen jälkeen taasen rattaille ja meni menojaan, niinkuin oli tullutkin. Heti olivat he näkymättömissä. Äänetöinnä istui nuorukainen kärryissä nojaten päänsä vasten oikeaa kättänsä ikäänkuin lapsi, joka vaivoistaan väsyneenä istuvillaan nukkuu.

Hevoset juoksivat kovaa vauhtia.

"Minne asti ajetaan? Hevosten pitäisi saada ruokaa", kysäsi vihdoin kyytimies.

"Missä asti jo ollaan?"

"Puolamäen rinteellä".

"Anna hevoisten seisahtua, laske minut tähän ja aja tästä vähän matkan päässä olevaan torppaan, jossa saat syöttää hevoisia, ja odota siellä tuloani! Jos joku kysyisi: minne menet, niin vastaa 'Oinolaan'. Ja jos tiedusteleisivat, miksi hevoset ovat märkänä ja ketä olet kyydinnyt, niin sano, että kuljetat erästä kirjettä Oinolan herralle. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän," kuului kyytimiehen kuiva vastaus.

"Hyvä! Te'e niinkuin olen käskenyt!"

Jättäkäämme nuorukainen hetkiseksi aikaa Puolamäen rinteelle ja palatkaamme päätaloon tietääksemme, mitä siellä tapahtuu ja seuratkaamme Klaaran toimia.

VIII

Vihkimisen päätettyä toivotettiin onnea vasta-vihityille, ja maljoja tyhjennettiin heidän muistoksensa, ja yleinen tanssiminen alkoi, mutta Klaara kenenkään huomaamatta sulkeutui kamariinsa ja hän katseli kuten mielipuoli ympärillään olevia esineitä. "Voi," vaikeroi hän. "Nyt olen taaskin väärin vannonut." Hän laskeutui polvilleen ja pannen kätensä ristiin lisäsi: "kaikki ilveilyni ovat päättyneet; ja nyt olen Jullen vaimo – vaimo! Oi, jos voisin täyttää lupaamani velvollisuudet. Minä tunnen, että päivä päivältä heikkonen: olen heikko nainen, kykenemätöin kaikkeen, mikä olisi hyvä. En voi! Mahdototnta! Anteeksi antamatointa! Miksi olen antautunut himojani palvelevaksi orjaksi? Jospa voisin kaikki sanani ja lupaukseni peruuttaa; mutta se on jo myöhäistä!"

Taasen omatunto soimasi. Taasen asetettiin hänen erehdyksensä, suuri, anteeksi antamatoin, hänen sielunsa näköpiirin keskustaan.

Eräs nuori poika astui kamariin Klaaran vielä polvillaan ollessa ja jätti Klaaralle pienen rutistuneen paperilipun, sanoen, "nuori hella käski minun antamaan tämän paperin Laalalle ja varoitti minua kenellenkään puhumasta hänen täällä käymisestään."

Klaaran kasvoille kohosi ruskottava puna. Hänen kysyessään, "onko pitkä aika sitten, kun tämän kirjeen sinulle antaja oli täällä?"

"Ainoastaan vähän aikaa," änkytti poika poismennessään.

Silmänräpäyksessä oli kirje auki ja melkein yhtä vähäisessä ajassa olivat siihen piirretyt muutamat rivit läpiluetut. Klaara ummisti silmänsä ja laskeusi uudestaan polvilleen, sanoen epätoivosta vapisevalla äänellä. "Tämä tieto on myöhäinen. Kuule Edvard, – myöhäinen! Minun on syyni, lemmitty Edvardini! anna minulle anteeksi, että olen halveksinut, hyljännyt ja ajattelemattomasti polkenut vilpittömän rakkautesi jalkaini alle. Minä menehdyn epätoivosta. Minä tahdon kuolla. Ei! minä tahdon vielä elää parantaakseni, sovittaakseni tehdyt rikokseni."

Vaikea oli nyt Klaaran enää hillitä kyyneleittensä vuotamista, jotka väkisin tunkeutuivat hänen ummistuneista silmistään. "Oi!" vaikeroi hän vieläkin hetken aikaa. "Puolamäen rinteellä Edvard – minun oma Edvardini – minua odottaa. Sinne tahdon rientää, eikä helvetinkään voimat voi minua siitä estää," Hän pyhki kyyneleet silmistänsä, viskasi suuren päähineen ympärillensä ja astui kenenkään huomaamatta kartanolle. Mutta hän seisattui. Epäilikö Klaara? Luulikohan hän tekevänsä väärin? Ei, sitä ei hän luullut. Hän katseli ympärillensä vakuuttaaksensa, ettei kukaan huomaisi hänen lähtöänsä. Onni oli myötäinen. Kukaan ei sattunut olemaan pihalla. Klaara nyykäytti päätänsä ja riensi kiireillä askeleilla metsikköön kertaakaan taaksensa katsomatta.

Puolamäen rinteelle, tuohon matkansa päämaaliin, hän seisattui. Hän nojasi selkänsä vasten tuuheaa koivua. Kauvan ei Klaara vielä liene seisonut, kun hänen selkänsä takana seisoi tuo vihkimisaikana porstuassa käynyt nuorukainen, Edvard Taltta.

Varovasti läheni nuorukainen sitä paikkaa, jossa pelosta ja sydämen rauhattomuudesta vapiseva Klaara seisoi ja, kun hän oli aivan Klaaraa lähellä, kuiskasi "valasi rikkoja! Petturi!"

Klaara säpsähti ja kirkasi. "Edvard! sinä olet vallan oikeassa. Kosta minulle! Minä olen kuuliainen uhrisi, kuitenkin säästä vähäpätöinen, arvoton henkeni. Minä kiroan sitä kesäistä iltaa, sitä hetkeä, jolloin vannoin Julle Liljalle uskollisuutta. Julle Lilja, aviomieheni, hän on syytöin. Hän tahtoi itselleen minun kauttani rakentaa onnelan siinä viettääkseen rauhallista elämää. Minä kammoksun tekojani. Oih! auta Edvard, minä pyörryn, kuolen, sinun nähdessäsi." Tämän sanottua Klaaran pää vaipui hermottomasti Edvardin rintaa vastaan. Hänen jalkansa notkuivat, eivätkä voineet ruumista enään kannattaa.

"Hän on pyörtynyt", kuiskasi Edvard, laskiessaan Klaaran pitkälleen. "Nyt olet jäänyt uhrikseni ja voisin viedä sinut kanssani. Ei ole lääkkeitä, ei ole vettä virvoitukseksi. Oikein, että saat tuta heikkoutesi. Oikein, että kalvava omatuntosi on sinusta saanut täydellisen voiton. Minä nautin tässä silmänräpäyksessä. Muuta kostoa hän ei tarvitse. Julle Liljan vaimona et tule olemaan. Kuolemme yhdessä kurja, kurja petturi, kyykäärme!"

Edvard keskeytyi puheissaan Klaaran ra'ottaessa silmiään. Hiljainen hengähdys kuului Klaaran huulilta, ja hän sopotti epäselviä katkennaisia sanoja. "Paetkaamme yhdessä kauvas – kauvas tuntemattomiin maailman ääriin" oli Klaaran ensimäiset, selvät sanat. Kotvan ajan perästä oli Klaara tointunut entiselleen. Hän nousi ylös ja puhui hiljaa: "Edvard, ole elämäni turva; minä sinut uskollisuudellani palkitsen. Siitä asti kun erosimme olen nähnyt ja kärsinyt paljon. Minä olen ollut himojeni orja, tottelematon lapsi, mutta anna anteeksi kaikki. Nyt saat luottaa minuun. Olen voittanut itseni."

"Teemme kaikki voittaaksemme kovan onnen, paetkaamme. Suostutko siihen?"

"Suostun. Te'e kanssani mitä tahdot. Milloin lähdetään?"

"Heti. Hevoiseni ovat jo kylliksi levänneet ja odottavat meitä tuolla rinteen takana olevassa torpassa."

"Ennenkuin lähdemme, pitäisin velvollisuutenamme, että jollakin tavalla antaisimme miehelleni viittauksen, että olemme yhdessä paenneet."

"Turhaa, Klaarani! Mitä pikemmin joudumme matkaan, sitä parempi."

"Ken tuo puiden varjossa tännepäin hiljaa hiipivä henkilö lienee?" kuiskutti Klaara Edvardin korvaan samalla, kun hän vetäytyi likemmäksi Edvardia.

"Missä? En minä näe mitään."

"Katso tarkasti. Ensin suoraan noiden kahden koivun välistä ja sitte vasemmanpuolisen petäjän syrjään, maantieltä noin neljä- tahi viisikymmentä kyynärää."

"Silmäsi eksyttävät sinua. Ei siinä ole mitään, ja vakuuttaakseni sinua tahdon mennä katsomaan."

"Jumalan tähden! Älkäämme menkö!"

"Älä pelkää," lohdutti Edvard. "Tartu käteeni! Voinhan minä tarpeen vaatiessa torjua yhden miehen hyökkäyksen."

Klaara tarttui kahden käden Edvardin kainaloon ja seurasi häntä.

IX

Tunti sen jälkeen kun Klaara oli Jullen kanssa vihitty, rupesi yksi ja toinen tiedustelemaan, minne Klaara oli joutunut. Kaikkialla huoneista etsittyä rupesi jokainen ihmettelemään Klaaran katoamista. Kukaan ei nähnyt häntä vihkimisen jälkeen. Kukaan ei huomannut hänen poislähtöänsä. Pian oli aseilla varustettuja miehiä laitettu läheisiin metsiin. Itse Jullekin oli revolveri taskussa lähtenyt kadonnutta vaimoansa haeskelemaan. Häätalossa oli kaikki mullin mallin. Kukaan ei voinut antaa minkäänlaista neuvoa.

Seuratkaamme Julle Liljaa.

Ensin hän käveli läheisessä metsässä sinne tänne, tietämättä, mistä hän oikeastaan alkaisi ja mihin hän seisahtuisi lausuen: "vaimoni katoaminen on kieltämättä joku salaisuus tai muu ilveilys. Päästyäni asiani perille niin varmaankin nuhtelen Klaaraa ja kostan sille, joka hänelle on neuvon antanut." Näin puheli Julle yksinään ja naksutteli kädessään olevaa revolverin liipasinta, lisäten: "kenties Klaara kuitenkin on mennyt kävelemään pitkin maantietä. Minä lähden myöskin. Taitaa olla parasta, että ensin kuljen Puolamäen rinteen takana olevaan torppaan ja tiedustelen torpanväeltä, jos he olisivat nähneet yksinäisen naishenkilön siitä kulkevan sivuitse."

Hiljaisilla askeleilla ohjasi Julle kulkuansa Puolamäen rinteelle. Taaskin hän seisahtui ja hänen silmänsä etsi kaikkialla. "Mitä näenkään? Naisen ja mieshenkilön istuvan mättäällä. Malta, jo taidan olla jäljillä. Mitähän jos pistäydyn tuohon kiven taakse vahtiin? Ei, vielä olen liian kaukana heistä. Jos voisin heidän huomaamattansa päästä niin lähelle, että voisin kuulla edes pienen osan heidän puheistansa." Näin päätettyään, Julle hiipi kuten kyttä päästäkseen aran ja varovaisen eläimen laukausmatkalle. Hän tulikin jokseenkin lähelle, vaan ei voinut lähemmä tunkeutua syystä, että hän kuuli hiljaisen naisäänen lausuvan; "ken tuolla puiden varjossa hiljaa tännepäin hiipivä lienee?" ja samassa kumpaisetkin mättäällä istujat nousivat ylös ja lähtivät kulkemaan maantielle.

"Tässä on sopiva väijyinpaikka. Tästä, jos he kulkevat pitkin maantietä tännepäin, voin heidät ehken tuntea, vieläpä kuulla heidän puhettansakin. Juuri tässä on kaikin puolin mukava paikka. Oi, jos en tarvitseisi tämän enempää itseäni vaivata. Mitähän tekisin? minun täytyy valmiiksi päättää, mitä minun ymmärtäväisenä miehenä olisi tehtävä siinä tapauksessa, että tuo nainen, joka seurustelee tuon miehen kanssa, olisi vaimoni. Taitaisi olla parhain, että ampuisin ensin heidät ja viimeiseksi itseni. Mutta se on kovin hirveätä, raakaa. Sitä en kumminkaan tekisi. Melkein olisi parasta, että ainoastaan heidän sivukulkiessaan lopettaisin elämäni, varoitukseksi muille samanlaisille huikentelevaisille naisille kuin Klaara on. Ei: en sitäkään tekisi. Syntiä ajattelen. Miten voisi Klaara, hän joka rajattomasti koko kokemattoman sydämensä ensi lemmellä minua lempii, juuri ilomme ensi hetkenä muuttaa luontonsa? Mahdotointa!" Vieläkin lisäsi Julle: "Olisiko mahdollista, että toivoni tähti muuttui myrkylliseksi käärmeeksi. Pois sellaiset ajatukset! Tuossa he jo tulevat. Oi, kuinka he ovat rakkaat. Näyttää siltä, kun tuo nainen olisi riipuksissa miehen käsivarressa. Klaara se ei ole. Mistä hänet löydän?"

Maantiellä kulkijat seisattuvat juuri sille kohdalle, jossa Julle lymysi.

"En minä näe tässä ketään," sanoi Edvard, tarkastettuaan ympärillensä.

"En minäkään," kuului Klaaran vastaus; "vaan tuolla istuessamme minä varmaan näin jotakin. Se ei voinut olla mielikuvitusta."

"Se on Klaarani. Tuo hänen seurassaan, on Edvard Taltta. Kummankin heistä tunnen. Ei ole epäilemistä. Petturi!" supisi Julle piilopaikastansa ja kohotti kädessänsä olevaa revolveria. "Silmänräpäyksessä voisin tuolla aseellani antaa teille kummallenkin kuoleman. Riettaat, katalat ihmiset, minne menette? Klaarani, armas Klaarani, tule luokseni! Palaa miehesi turviin!" huusi Julle kaikin voimin vihan ja rakkauden vimmassa kömpien näkösälle piilopaikastaan.

Kamala kirkahdus kaikui läpi synkän metsän ja sanat, mieshenkilön lausumat, kuuluivat sydäntä särkevältä tuon kirkahduksen ohella: "perkele sinun vie! Kuolemaan olet tuomittu," ja samassa kuului perättäin viisi eli kuusi laukausta.

"Jumalan kaikkivaltiaan käsi on minua varjellut kuolemasta," kuului Jullen sanat hänen juostessaan metsikköön.

"Jumalaan hän turvautui. Tämä lohdutus ei häntä toista kertaa auta, jos vielä toisen kerran olisin tilaisuudessa saada pitää häntä revolverini maalina!" kiljasi Edvard, pannessaan uusia latinkia revolveriinsa.

Klaara makasi tainnoksissa hänen vieressänsä, mutta pian hän taasen toipui.

"Paikalla, silmänräpäyksessä, pois tästä kammottavasta seudusta.

Muutoin tulemme tekemisiin viattomain ihmisten kanssa," lausui Edvard.

"Lähtekäämme!" oli Klaaran vastaus.

Heti sen jälkeen nähtiin Edvard Klaaran kanssa istuutuvan rattaille ja ajavan kovaa laukkaa suurta valtamaantietä myöten Mattilaan päin.