Vesuviolle nousua jatketaan.
Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen kirjoitan.
XXX LUKU
Vesuviolle nousua jatketaan.
Vesuviolle nousua jatketaan – Kaunis näköala auringon noustessa – Ei aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla – Vesuviolle nousua jatketaan – Sadan jalan korkuisia taloja – Kirjava kulkue – Kaupustelijain ruokaseteli – Ruhtinaallisia palkkoja – Vesuviolle nousua jatketaan – Hintamietelmiä – Ihmeteltävä "Sininen luola" – Käynti Napolin lahden kuuluilla paikoilla – Myrkyllinen "Koiraluola" – Kivettynyt laavavirta – Nousua jatketaan – Saavutaan kukkulalle – Kraaterin kuvaus – Vesuviolta laskeudutaan.
"Nähdä Napoli ja kuolla". No niin, enpä kuitenkaan tiedä, tarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman toiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan. Nähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten me sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä nähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta – ja niin ne rivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä merestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon valtavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna antoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä. Ja kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi – kun se auringon ensi suutelosta punastui – oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin sangen hyvin olisi saattanut sanoa "nähdä Napoli ja kuolla". Taulun kehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri – suunnattoman laajana monivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat haaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme Vesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja saumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti – vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä ja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten kylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä epämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee "Napoli nähdä ja kuolla".
Mutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se hieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja siitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä ja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen määrään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt. Kolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään, sillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua tautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran päivässä ja ovat melko siistit.
Katujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä kuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla, joka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset vilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa! Jalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein niin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä vastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla – ja missä kadut ovat kyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne. Kuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy raajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt selvittämään.
Mutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia kuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että runsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden jykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta yhdeksät portaat, ennenkuin on ensi "kerroksessa". Ei, ei yhdeksiä, mutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen linnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka, jossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos – tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä kerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka näyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta – ja siitä ylöspäin ne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin mitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen pesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka etäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee kadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään alla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita kyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan taivaaseen – tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella kannattaa lähteä Napoliin katsomaan.
Vesuviolle nousua jatketaan.
Napolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa kaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei se alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan kaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle kuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus. Tahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden, loiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät kuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos mieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein komeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta, kurjuutta, repaleita ja likaa – mutta Napolin valtakaduilla on tämä kaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten korupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja, aasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja tyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta lähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee) ja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa, joka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat milloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin poliiseja – niitä on vaivaksi asti) – prinssit, jotka asuvat kahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia, pitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat, mekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä syömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin hunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille retkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa suurempi, ja hekin ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet upeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät niinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari tuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes takaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia tyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.
Katselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista porraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa, ja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa. Minusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa mukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata. Ja sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään tyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä – leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa olikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa kanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen kotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani Italian elämän silkkisyyteen nähden.
Tämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä palkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä, tavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin – hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja puoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs työnjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen on tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen suhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.
Ja palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa saatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria tusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella tai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa viisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään kahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria ensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta Livornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä saatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä kahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista dollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa seitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan dollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan Amerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä silkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten viety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten viety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa niin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa viisisataa dollaria – niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat luonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni —
Vesuviolle nousua jatketaan.
Ja siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on Caprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme pienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan ja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta kannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten hyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman naurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä silmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme. Luulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se kyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn nousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä ja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä. Kunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka on noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä ja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei kukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen maanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä ajatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri saattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan kaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella. Kun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet ilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin siniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa uhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä veteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa ei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.
Sitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin nyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä "levätä" pari päivää ja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan hotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä Pozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui maihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali oli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli merkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille seitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.
Neron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa Cumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa syvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki – näitä ja useita muita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä, mutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä kuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin ovat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva se matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa jaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista minuutissa – kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka ryömivät siihen nukkumaan, herää, ennenkuin heitä kutsutaan. Eivätkä he herää sittenkään. Vieras, joka panee sinne maata, aikoo jäädä vakinaiseksi asukkaaksi. Minua halutti nähdä tämä luola. Päätin ottaa mukaan koiran ja antaa sen hiukan tukehtua ja katsoa ajan, antaa sen tukehtua enemmän ja sitten lopettaa sen. Saavuimme luolaan kolmen aikaan iltapäivällä ja ryhdyimme paikalla kokeita tekemään. Mutta nyt esiintyi huomattava vaikeus. Meillä ei ollut koiraa.
Vesuviolle nousua jatketaan.
Erakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli merenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään. Seuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista – toisin paikoin nousu oli jyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken aikaa, erehtymättä – ilman muunteluita – se oli hellittämättömän ja sanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki vanhan laavavirran yli – yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt tuhansiin haaveellisiin muotoihin – hurja kaaos raunioita, autiutta ja karuutta – erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia, rikkirevenneitä pienoisvuoria – pahkaista, solmuista, ryppyistä ja kiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria köynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut yhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä melskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva musta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen ja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! – kaikki kuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä! – kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi tuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!
Vihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen kohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle meidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin kahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian pystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi sitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa kyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta otaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte – onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa ainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme kyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut, kahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi suoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme kaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin ylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen askeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme toverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan suoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin. Vihdoin seisoimme huipulla – tunti ja viisitoista minuuttia oli kulunut tähän kapuamiseen.
Siellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin – ympyriäisen kuopan, jos haluatte – joka oli noin kaksisataa jalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä oli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon keskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö, kauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja kauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin vallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta, jos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli äärettömän väriloistava – siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa punaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en tiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai väriyhdistelmän vivahdusta – ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut ja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen Vesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!
Kraateri itse – kuoppa – ei ollut väritykseltään niin vaihteleva, mutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan se oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja jaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään "huutavaa". Kysytte oliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka viikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja samettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus asteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä edelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä kirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen ruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja toisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten rotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat hentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat, ja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja kuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.
Kuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja monenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt missään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista kohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus toi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan vain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.
Kumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja, joten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset keittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.
Kukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin harvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita näimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi oikullisia ja epätyydyttäviä.
Vesuviolta lasku.
Vuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan että olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme nousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä tuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka melkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.
Meidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston mahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että kävin sillä.
Sanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen tonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja sen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti kolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana ja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin päässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella alennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia savua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää mielenkiintoa.
XXXI LUKU
Pompejin haudattu kaupunki.
Pompejin haudattu kaupunki – Asuntoja, joissa ei tuhanteen kahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita – Tuomioistuin – Autiutta – Menneitten jalanjäljet – "Naisilta pääsy kielletty" – Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. – Tuhkan säilyttämiä luurankoja – Urhea velvollisuutensa marttyyri – Maineen katoavaisuutta.
Minulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen valossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja että siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona laavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita vankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut sinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on täydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja siellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä riveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin, hehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot puhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä tai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin eläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme nopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset ja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat ja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja jalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla lasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja jalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat. Siellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät, teatterit – kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään tavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta. Murtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja seinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti meidän kaupunkiemme "palanutta kaupunginosaa", ja jos täällä olisi ollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain kaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta, olisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei – aurinko paistaa vanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi Kristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa puhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä kaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon – sillä enkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen kadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu ainakaan kahteen sataan vuoteen! – kuinka petetyt veronmaksajat kautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja kymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö näistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan hoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet kivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä paitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä velvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa Pompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä asiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän kouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen onnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja laavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo sama olikin katukomisarjus.
Ei – Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan katottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta helposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa ei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.
Kuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin "Merikaduksi") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka vielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta turvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä Oikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin puolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja korintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat tuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan, jossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat tavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi. Kuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten raivotessa heidän ympärillään!
Kuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi ennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä latinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua – jota kutsua me arvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa koko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä marmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia sommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus latinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi "Varo koiraa", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut minkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen, jossa oli tapana pitää hattutelinettä – luultavasti. Seuraava järjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja suihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen takana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin yhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla verhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut ja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä kala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat pihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät kukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat maultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset, mitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin ja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin hienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän maalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan iästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa takaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He olivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan teoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä sanottavasti olleen olemassakaan – ei siitä ainakaan ole mitään säilynyt – ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan ajan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset mestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys kuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja "Kuoleva gladiaattori", jotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin esiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida muuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä on. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään luvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat kaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.
Kummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa hiljaisessa kaupungissa – vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja, joissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet, käyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja ilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin aikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä kulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle tämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri – ja katso! aikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet rakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa kiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.
Kaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja nämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli – ja nämäkin seikat palauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat ne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden jalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta ja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille riveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat pojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa kiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet tomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä, jotka me voimme tänä päivänä lukea.
Käännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän toisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme mielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat menneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin särkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja öljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla kuin omistajatkin.
Eräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän leipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista uuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri ei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti puodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella kiireellä.
Eräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta on pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta kivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli kuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen maalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä oli latinalaisia kirjoituksia – ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä samain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin apua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.
Eräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen juoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin oli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa suihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä leveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet olivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan kovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!
Pompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin – paikka johon kiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja muista sen tapaisista asioista – ei nopeaan turmeltuvaa paperia, vaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka nähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi asumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine parannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei asumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista ovitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan nimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla näkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun väestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori amerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja tuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin selville saada.