Olen taas ajattanut partani. Kirjoittelin nyt iltapäivällä etuhuoneessamme ja ponnistin kovasti mieltäni kiinnittääkseni sen työhön, jotten katselisi kanavaa. Vastustin ilmaston veltostuttavia vaikutuksia niin hyvin kuin taisin ja koetin voittaa haluni laiskotella ja olla iloinen. Toverit lähettivät hakemaan parturia. Kysyivät minulta tahdoinko minäkin ajattaa partani. Muistutin heille, miten minua oli kidutettu Genovassa, Milanossa ja Comossa; ja että valani velvoitti minua olemaan kärsimättä Italian maassa enempää. Sanoin siis: "Ei kiitoksia, en minä."
Jatkoin kirjoitusta. Parturi alkoi tohtorista. Kuulin tämän sanovan:
"Dan, näin kepeästi minua ei ole ajeltu siitä kuin laivasta lähdin."
Ja vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:
"Dan, kuulitko, sitä melkein voisi nukahtaa tämän ajellessa."
Dan asettui vuorostaan tuoliin. Sitten hän sanoi:
"Kah, tämähän on itse Tizian. Yksi niistä vanhoista mestareista."
Minä jatkoin kirjoitustani. Vähän päästä Dan sanoi:
"Tohtori, tämä on todellista nautintoa. Laivan parturi ei ole mitään tähän verraten."
Karkea parransänkeni vaivasi minua sietämättömiin. Parturi paraillaan kokoili kapineitaan. Viettelys oli liian voimallinen. Sanoin:
"Seis, ajelkaa minunkin partani."
Istuin nojatuoliin ja suljin silmäni. Parturi saippuoi kasvoni, otti partaveitsensä ja raapaisi sillä vedon, joka oli vähältä, saada minut kouristuksiin. Hypähdin ylös tuolista: Dan ja tohtori molemmat pyyhkielivät kasvoistaan verta ja nauroivat.
Minä sanoin, että tämä oli kehno, häpeällinen petos.
He sanoivat, että tämän ajelun kurjuus oli siihen määrään voittanut kaikki, mitä he olivat ennen kokeneet, että heidän täytyi ottaa vaari tilaisuudesta kuullakseen asiasta minunkin vilpitön mielipiteeni.
Tämä oli häpeällistä. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Nylkeminen oli alettu ja se oli loppuun saatettava. Kyyneleeni virtasivat joka vedolla ja sama oli hehkuvain sadatustenkin laita. Parturi hämmästyi ja vuodatti verta joka vetäisyllä. Tovereitani tämä näytti huvittavan enemmän kuin mikään muu mitä he olivat nähneet tai kuulleet siitä kuin kotoa lähdimme.
Olemme käyneet katsomassa Campanilea, Byronin kotia ja maantieteilijä Balbin asuntoa ja Venezian kaikkien entisten herttuain ja doogien palatseja ja olemme nähneet heidän veltostuneitten jälkeläistensä tuulettavan jalosukuisuuttaan muodin mukaisessa ranskalaisessa puvussa San Marcon suurella torilla ja syövän jäätelöä ja juovan halpoja viinejä, sen sijaan että kävisivät upeissa rautapaidoissa ja hävittäisivät laivastolta ja armeijoja, kuten heidän suuret esivanhempansa tekivät Venezian kunnian aikoina. Emme ole nähneet salamurhaajia myrkkystiletteineen, emme naamareita, emme hurjaa karnevaalia. Mutta me olemme nähneet Venezian muinaisen ylpeyden, tuimat pronssihevoset, joista tuhannet legendat kertovat. Venezialla on täysi syy suosia niitä, sillä ne ovat ainoat hevoset, mitä sillä on koskaan ollut. Tässä kummassa kaupungissa sanotaan olevan sadoittain ihmisiä, jotka eivät ole eläissään elävää hevosta nähneet. Se kai on totta, epäilemättä.
Ja täten kylliksi katseltuamme lähdemme huomenna matkoihimme ja jätämme tasavaltain ikäarvoisen kuningattaren kutsumaan aseihin kadonneita laivojaan ja johtamaan haamuarmeijojaan ja jälleen unessa tuntemaan muinaisen kunnian ylpeyttä.
XXIV LUKU,
Halki Italian junalla – Laiskottelua Firenzessä – Dante ja Galilei – Kiittämätön kaupunki – Häikäisevää jalomielisyyttä – Ihmeteltäviä mosaikkeja – Historiallinen Arno – Jälleen kadotettuna – Taas löydettynä, mutta syöttövasikkaa ei varalla – Pisan vino torni – Vanha duomo – Vanhin heiluri, mikä on koskaan heilunut – Lumoava kaiku – Uusi pyhä hauta – Muinaismuisto – Kukistunut tasavalta – Livornossa – Jälleen kotona ja laivalla, kylläisinä – Laivamme vakavain epäluulojen alaisena – Käynti kenraali Garibaldin luona – Karanteeniuhkauksia.
Jotkut "Quaker Cityn" matkustajista olivat tulleet Veneziaan Sveitsistä ja muista maista ennen poistumistamme ja toisia odotettiin joka päivä. Emme kuulleet, että olisi sattunut tapaturmia tai sairastumisia.
Olimme kiertokatselusta hieman väsyneet ja kulkea retuutimme junalla paljon matkaa yhteenmittaan, viitsimättä pysähtyä. En kirjoittanut montakaan muistiinpanoa. Bolognasta en taskukirjassani ole maininnut muuta kuin että saavuimme sinne oikeaan aikaan emmekä nähneet ainoatakaan niistä makkaroista, joista paikka on niin hyvällä syyllä kuulu.
Pistoia vain ohimennen herätti huomiotamme.
Firenze miellytti meitä jonkun aikaa. Hyväksyimme muistaakseni Davidin suuren kuvapatsaan, joka on suurella torilla, ja veistosryhmän, jota sanotaan "Sabiinitarten ryöstöksi". Tietysti vaelsimme Pittin ja Uffizzin taulugalleriain päättömän pitkäin taulu- ja veistoskokoelmani läpi. Totean tämän itsepuolustukseksi; mutta siihen jääköönkin. En voinut jäädä sille moitteelle alttiiksi, että olin käynyt Firenzessä, mutta jättänyt käymättä sen väsyttävät virstat taulukokoelmia. Koetimme välinpitämättömästi johtaa mieleemme jotain Gelfeistä ja Gibelliineistä ja muista historiallisista puukkojunkkareista, joiden riidat ja salamurhat täyttävät niin suuren osan Firenzen historiasta, mutta aineelta puuttui viehätystä. Pienellä matkallamme oli meiltä riistänyt kaikki kauniit vuoristomaisemat rautatien rakennusmalli, johon kuuluu aina kolme mailia tunnelia ja sata askelta päivänvaloa, eivätkä tunteemme Firenzeä kohtaan olleet ystävälliset. Olimme nähneet sen paikan, se oli jossain kaupungin ulkopuolella, jossa nämä ihmiset olivat antaneet Galilein luitten levätä pyhittämättömässä maassa monet ajat sen hänen suuren löytönsä johdosta, että maailma pyörii ympäri, jota oppia kirkko piti rangaistavana harhaoppina. Ja me tiedämme, että vielä kauan sen jälkeenkin, kun maailma oli tämän käsityksen hyväksynytkin ja kohottanut hänen nimensä korkealle suurmiestensä luettelossa, antoivat he hänen edelleenkin siinä levätä. Se että olemme saaneet nähdä hänen tomunsa kunniallisesti haudattuna Santa Crocen kirkkoon, on erään kirjallisen yhdistyksen ansio, eikä Firenzen eikä sen vallanpitäjäin. Näimme Dantenkin haudan samassa kirkossa, mutta olimme hyvillämme siitä, ettei hänen ruumiinsa ollut siinä ja että vaikka tämä kiittämätön kaupunki, joka oli hänet karkoittanut ja häntä vainonnut, antaisikin paljon saadakseen hänet takaisin, on sen suotta toivoa itselleen koskaan niin suurta kunniaa. Medicit saavat kelvata Firenzelle. Viljelköön se Medicejä vaan ja rakentakoon suuria muistomerkkejä heidän päälleen todistamaan maailmalle, kuinka kiitollisena Firenzen oli tapa nuolla kättä, joka sitä kuritti.
Jalomielinen Firenze! Sen jalokivimarkkinat ovat täynnään mosaiikkiteoksia. Firenzen mosaiikit ovat maailman valioimmat. Firenze sallii mielellään näin sanottavan. Firenze on siitä ylpeä. Firenze tahtoisi edistää tätä erikoisuuttaan. Se on kiitollinen taiteilijoille, jotka sille tuottavat tämän suuren maineen ja täyttävät sen raha-arkut ulkomaalaisilla kolikoilla, ja se sen vuoksi antaa heille kehoitukseksi eläkkeitä. Eläkkeitä! Kuulkaahan, kuinka anteliasta. Se tietää, että ne ihmiset, jotka sommittelevat kokoon näitä kauniita pikkukoruja, aikaisin kuolevat, työ kun on niin alallista, niin kättä ja aivoja uuvuttavaa, ja sen vuoksi se on päättänyt, että kaikki nämä taiturit kuusikymmentä vuotta täytettyään saavat loppuiäkseen eläkkeen. En ole kuullut kenenkään heistä vielä käyneen osinkoaan perimässä. Muuan ponnisteli, kunnes täytti kuusikymmentä vuotta, ja lähti eläkettään nostamaan, mutta hänen syntymäkirjassaan näyttää olleenkin vuoden erehdys, jonka vuoksi hän luopui koko yrityksestä ja kuoli.
Nämä taiteilijat ottavat kiven ja lasin siruja, jotka eivät ole sinapinsiementä suuremmat, ja sommittelevat ne paidan nappiin tai kalvosimennappiin niin tarkkaan ja sulattelemalla niin täsmälleen yhteen sirujen hienot värivivahdukset, että siitä syntyy pienoinen ruusu varsineen, okineen, lehtineen ja terineen, ja kaikki on niin täydellistä, niin pehmeästi ja todesti väritetty, kuin olisi sen luonto itse rakentanut. He jäljentävät kärpäsen tai kirkkaanvärisen kovakuoriaisen tai Colosseumin rauniot rintaneulan ahtaaseen kantaan ja tekevät sen niin sirosti ja taitavasti, että sitä voisi luulla suuren mestarin maalaukseksi.
Näin Firenzen suuressa mosaiikkikoulussa pienen pöydän – vähäpätöisen yksijalkaisen sohvapöydän – jonka levy oli tehty jonkinlaisesta kalliista kiilloitetusta kivestä, ja kiveen oli upotettu huilun kuva, jolla oli kellomaisesti laajeneva suu ja monimutkainen läppäjärjestelmä. Ei mikään maalaus maailmassa olisi voinut olla pehmeämpi ja rikkaampi, vivahduksia ei olisi ollut mahdollinen saada täydellisemmin toista toiseensa sulamaan, taideteos ei olisi voinut olla täydellisempi kuin tämä huilu. Mutta jos olisi pitänyt laskea ne lukemattomat pienet kivensiruset, joista tämän kuvan vakuutettiin olevan kootun, olisi vaikka kenen laskutaito siinä tehnyt vararikon. En luule, että kukaan tavallisen tarkoilla silmillä olisi voinut erottaa, missä kaksi sirua liittyi toisiinsa. Emme ainakaan me olisi voineet semmoista vikaa huomata. Tämä pöytälevy oli maksanut yhden miehen kymmenen pitkän vuoden työn, niin sanottiin, ja siitä tahdottiin kolmekymmentäviisituhatta dollaria.
Kävimme Firenzessä ollessamme tuon tuostakin Santa Crocen kirkossa itkemässä Michel Angelon, Rafaelin ja. Machiavellin haudoilla (otaksun heidän olevan sinne haudatut, mutta onhan mahdollista sekin, että he asustavat muualla ja ovat jollekulle toiselle hautansa vuokranneet – Italiassa tämä on muotina), ja aika ajoin meidän oli tapana käydä silloilla seisoskelemassa ja ihailla Arnoa. Arnon ihaileminen on suuressa suosiossa. Se on suuri historiallinen oja, jonka uomassa on neljä jalkaa vettä ja jonka pinnalla uiskentelee jokunen lautta. Se olisi varsin mukiinmenevä joki, jos siihen pumputtaisiin jonkun verran vettä. Kaikki sitä sanovat joeksi ja rehellisesti luulevat, että se onkin joki … nämä tummat ja veriset firenzeläiset. Paremmin itseään pettääkseen he rakentavat sen poikki siltojakin. En ymmärrä, miksi he olisivat liian hyvät kahlaamaan.
Kuinka matkan rasitukset ja harmit toisinaan täyttävät mielen katkerilla ennakkoluuloilla! Voisin kuukauden päästä ehkä tulla Firenzeen paremmilla edellytyksillä ja silloin pitää sitä kauniina ja kerrassaan viehättävänä. Mutta nyt minua ei haluta ajatella sitä, ei vähääkään, eikä sen tilavia myymälöitä, jotka ovat kattoa myöden täynnään lumivalkoisia marmori- ja alabasterijäljennöksiä kaikista veistokuvista, mitä Euroopassa on kuuluisia – jäljennöksiä, jotka siihen määrään lumoavat silmän, että minua ihmetyttää, ovatko ne todella samoja kuin ne ryöttyneet kivettyneet yöpainajaiset, joista ne on jäljennetty. Eksyin Firenzessä eräänä iltana yhdeksän aikaan ja kuljin eksyksissä sen kapeitten katujen ja laajain talojen pitkäin rivien sokkelikossa … talot ovat kaikki toistensa näköisiä… aina kello kolmen aikaan aamulla. Se oli miellyttävä yö ja aluksi oli koko paljon ihmisiä liikkeellä, ja paljon kirkkaita tulia paloi. Myöhemmin totuin hiiviskelemään salaperäisissä rotkoissa ja komeroissa ja ihmettelemään ja utelemaan, kun kadunkulmain ympäri pujahtaen aina odotin äkkiä hotellin ilmestyvän ja mulkoilevan minua vasten naamaa, eikä tapahtunutkaan mitään sinnepäinkään. Yhä myöhemmin aloin väsyä. Aloin pian olla aivan huomattavan väsyksissäni. Mutta nyt ei enää ollut ketään liikkeellä – ei edes poliisia. Kävelin, kunnes olin menettänyt kaiken kärsivällisyyteni ja minun tuli sangen kuuma ja jano. Vihdoin, mihin aikaan lienee ollut kello yhden jälkeen, tulin odottamatta eräälle kaupungin porteista. Tiesin silloin olevani sangen kaukana hotellista. Sotamiehet luulivat minun aikovan poistua kaupungista, hyppäsivät ylös ja salpasivat tieni musketeillaan. Minä sanoin:
"Hotel d'Europe!"
Siinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma siitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät tyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja ottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia. He eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja kopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita. Löysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua matkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän pitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel d'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin eräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain. Hän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska vahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan tai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes hän eksyi. Hän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko etsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää löytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski, että vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se olikin hotelli!
Se oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi edes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen noudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee sotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet tutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan ja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni Firenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.
Pisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on – Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen jalan vaiheille korkea – ja minä pyydän saada huomauttaa, että satakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä tavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen huomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa se seisoo aivan pystyssäkin – mutta tämä kun on enemmän kuin kolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan vuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan kerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko yksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se koskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava ja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta ympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista. Niiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on kellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto. Tornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva kuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin kulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta puolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset porraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain toisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo alas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan olevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä, koskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin ei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta kun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa kaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se nahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen filosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte itseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman lumoissa, että vaikkei se kaatuisikaan, niin riittää teidän hiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso, miten liikutte.
Duomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja. Se on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt kauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen mahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin mahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se kouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan muinaisesta suuruudesta.
Kastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon vanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus. Siinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai aatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä siihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan aloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä olin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän alallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin älyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se ollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen pendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä tarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan vanha alkuperäinen heiluripatriarkka – maailman Aatami heiluri.
Battisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista, mistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä, joiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä lumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen sekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä akordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa liioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani – ei kynäni. Kuvaan muistoa – ja muistoa, jonka säilytän kauan.
Vanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti uskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen vartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen syntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin ominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin esineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota herättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen vanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät hautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona kuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä Neitsyelle.
Pisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan Etrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka on erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä ja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan muinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun, jonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se oli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen sanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty niinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria, Damasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta ei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan kyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen haudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella kuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta vuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä istuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä, miellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt, hävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin hämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso, kuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia olisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja ihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä yhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli keskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja laivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa ikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan. Sanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta ihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja armeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja peittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut syvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on vähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt kuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan toinen kaupunki.
Saavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä halusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja lähdimme sitten laivaan.
Meistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen aikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen miellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka hupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa salongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla kielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan, mitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana niinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta kuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa puhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme lähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista kaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme tutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.
Tämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka niin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman mitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän huviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään antaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon kaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan paperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me olemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia garibaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet tykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä heti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista liikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken aikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita päälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa tuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta laivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen hämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän ala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja kiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä eilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon vahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä vastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton verhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä laivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin konnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.
Kuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni. Pari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme sen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä Roomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa ne saaneet matkustajansa mistä tahansa.