Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Kuudes luku

No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä, ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten, ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme. Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan, – ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja nenän alla – ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella, että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan nuuskinut jok'ainoan nurkan, – eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä. Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön. Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana, jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä. Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen. Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa; mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea. Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas, kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi, vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin, ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, – ja sillä viisin tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis, eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia, ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla, kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle. Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen. Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On sekin mukamas olevinaan hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani. Kaunis hallitus! Kaunis laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja sitä nimittävät he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä – ja sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin, voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä. Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas tätä hattua, sanoin mä, – jos sitä ees hatuks sanotta – sen koppa on irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks, kernaasti minun puolestani, minusta vain tuntuu kuin pistäisin pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja – ja uskoisko sen? – kiiltävä knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! – totta maarian muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä! Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa äänestää, tuommonen neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en äänestä ikipäivinä, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään, sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka suoraa päätä h – ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. – Ja uskoisko sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla? miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? – No, mitä vastaavat he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut vielä venynyt siellä. No, voi sun s – keli! On olevinaan hallitus sekin – ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste olevinaan hallituksen kengissä – ja istuu sitteki käet ristissä kuus kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan, valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja – ."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä, milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan. Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun, ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan; mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään. Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli purrut häntä poskeen – mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä. Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon; mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja, jotka tahtoivat lennättää hänet h – vettiin. Sitten näkyi hän vähän tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua noutamaan; mutta minä en lähe, en, en – Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s – tanan olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni, hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin, nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka vitkalleen siinä aika kului.

Seitsemäs luku

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin. Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin, että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat, jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia. Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin, ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa. S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän saaliin – se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin että se näytti pieneltä luolalta, – silloin pisti päähäni toinen tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua. Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös – mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia, jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin. No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan, niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti, kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui – mutta mitä hän oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen. Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää, aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos. Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin; sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat; otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja koukkuja ja tulitikkuja otin myös – niin, otimmahan ylimalkain kaikki tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi sen alle, että se pysyisi paikoillaan – koko hirsi kun siltä kohdalta ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään, ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian; tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja annoin veren vuotaa maahan – sanon tahallani: maahan, sillä eihän, Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin ja täytin sen suurilla kivillä – niin suurilla kuin jaksoin kantaa – ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen, ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni; sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan. Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani, sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin. Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä, niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta. Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani, aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää. Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin, ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja haisi niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, – ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas tämä yö ainakaan tuntunut lyhyeltä – ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h – ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.