VANHUUDESTA
Titus Pomponius Atticukselle.
1. "Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää, nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa, paljonko palkkaa saan?"
Sallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä, joilla Flamininusta puhuttelee:
"mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa".
Kuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,
"öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä".
Tunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että olet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa sivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat, jotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti huolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi liian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä. Nyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain vanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä itsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi varmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen. Tiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea, maltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani kirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan tätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.
Minulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä, että se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt sen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan kiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava henkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista filosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä useinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.
En ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten keolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan olen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi suurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion lausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan, sekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan oppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa se Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on, hartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan enempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko käsityksemme vanhuudesta.
2. Scipio: Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa sinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä kaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan ole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille vanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa raskaampaa taakkaa kuin Aetna on.
Cato: Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka ei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen ikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja onnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää omasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön luonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki toivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen tilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja nurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät pikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut heidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa nuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus olisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin jos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi kulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää houkkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani – kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni —, niin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan parasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä; eihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut ikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan tavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain lopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden hedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen jälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen luontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien tavalla?
Laelius: Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille molemmille – vakuutan sen myös Scipion puolesta —, jos me toivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme jo aikoja ennen saamme oppia sinulta, millä tavoin helpoimmin voimme kestää iän rasitusta.
Cato: Tahdon sen tehdä mielelläni, Laelius, varsinkin, koska se teille molemmille sanojesi mukaan on mieleistä.
Laelius: Haluamme todellakin, ellei se sinulle. Cato, tuota vaivaa, saada nähdä, millainen saavuttamasi päämäärä on, koska jo olet kulkenut tuon pitkän matkan, jota meidänkin on astuttava.
3. Cato: Sen teen niin hyvin kuin voin, Laelius. Usein olen läsnäolevana kuunnellut ikätoverieni valituksia – vanhan sananlaskunkin mukaan yhtäläiset helpoimmin yhtyvät. Niinpä suunnilleen minun ikäisteni entisten konsulien Gaius Salinatorin ja Spurius Albinuksen oli tapana päivitellä toisinaan, että heillä ei ollut tarjona aistillisia huvituksia, joiden puuttuessa he pitivät elämää arvottomana, ja toisinaan taas, että saivat osakseen ylenkatsetta niiden puolelta, jotka tavallisesti olivat kunnioittaneet heitä. Mutta minusta nämä eivät näyttäneet syyttävän sitä, mitä oikeastaan piti syyttää. Sillä jos tuo tapahtuisi vanhuuden vaikutuksesta, tulisi sama kohtaamaan minua ja kaikkia muita vanhanpuoleisia miehiä. Mutta olen huomannut, että useiden vanhuus ei ole antanut aihetta valituksiin, koska nämä eivät ole pahoitelleet vapautumistaan himojen kahleista eivätkä ole liioin kärsineet omaistensa puolelta ylenkatsetta. Syy kaikkiin tuonlaisiin valituksiin johtuu luonteesta eikä iästä. Tasaiset vanhukset, jotka eivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja vanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastukseksi joka ikäkaudelle.
Laelius: Kyllä niin on, kuin sanot, Cato; mutta ehkäpä joku voi sanoa, että vanhuus näyttää sinusta siedettävämmältä vaikutusvaltasi, varallisuutesi ja arvokkaan asemasi takia, mitkä sentään eivät saata tulla monenkaan osalle.
Cato: Tuo todella kuulostaa joltain, Laelius, mutta eihän kaikki millään muotoa ole niistä riippuvaa. Niinpä esimerkiksi kerrotaan Themistokleen vastanneen riidan aikana eräälle seripholaiselle, joka oli sanonut, ettei Themistokles ollut saavuttanut loistavuutta oman kunniansa, vaan isänmaansa kunnian nojalla: "Totta tosiaan, minä en olisi milloinkaan tullut kuuluisaksi, jos olisin seripholainen, etkä sinä, vaikka olisitkin ateenalainen." Samaan tapaan voidaan sanoa vanhuudestakin. Vanhuus ei saata olla keveä viisaallekaan suurimmassa köyhyydessä eikä helppo houkkiolle suurimmassa varallisuudessakaan. Tieteet ja harjoitukset hyvissä avuissa ovat joka tapauksessa, Scipio ja Laelius, vanhuuden parhaimpia puolustuskeinoja vaivoja vastaan. Kun niitä joka ikäkausi harrastetaan, kantavat ne ihmeteltäviä hedelmiä pitkän ja toimekkaan elämän jälkeen sekä sentähden, etteivät ne milloinkaan meitä petä, eivät edes elämän viime hetkenäkään – mikä kuitenkin on mitä tärkeintä —, että sentähden, että tietoisuus hyvin vietetystä elämästä ja monen hyvän työn muisto ovat perin suloisia.
4. Olen nuorukaisena rakastanut Qvintus Fabius Maximusta, Tarentumin valloittajaa, aivan kuin ikätoveriani, vaikka hän olikin vanhus. Siinä miehessä näet oli ystävällisyyden lieventämää arvokkuutta, eikä vanhuus muuttanut hänen luonnettaan. Kuitenkin aloin pitää häntä kunniassa, kun hän ei vielä ollut kovin vanha, mutta silti iäkäs. Sillä vuoden kuluttua syntymästäni oli hän ensi kerran konsulina, ja kun hän oli sinä neljättä kertaa, lähdin ihan nuorena hänen seurassaan sotamiehenä Capuan edustalle ja viisi vuotta senjälkeen Tarentumia vastaan. Sitten tulin neljä vuotta myöhemmin kvestoriksi. Tätä virkaa hoidin Tuditanuksen ja Cetheguksen ollessa konsuleina, silloin kuin Fabius vanhanpuoleisena miehenä puolusti Cinciuksen lahjuksia ja lahjoja koskevaa lakiehdotusta. Hän kävi sotia aivan kuin nuorukainen, vaikka hän oli peräti vanha, sekä hillitsi tyynellä kestävyydellään Hannibalia, joka riehui eteenpäin nuorukaisen lailla. Hänestä lausui ystävämme Ennius:
"Yks on vankaks valtamme viipymisellähän saanut. Juoruja halpoen valtion vain hän onnea valvoi, siksipä miehen maine on kirkas nyt kuni ennen."
Millä valppaudella, millä neuvokkuudella hän saikin Tarentumin valtaansa! Kun Salinator paettuaan linnaan, sittenkuin oli menettänyt kaupungin, kerskaili sanoen: "Minun avullani Sinä, Qvintus Fabius, olet valloittanut takaisin Tarentumin", virkkoi Fabius hymyillen hänelle minun kuullessani: "Totta kyllä, sillä, jollet Sinä olisi menettänyt sitä, en olisi koskaan valloittanut sitä." Hän oli yhtä etevä rauhan töissä kuin sodassa. Hän vastusti toisena konsulikautenaan niin kauan, kuin hän jaksoi, virkaveljensä Spurius Carviliuksen pysyessä toimettomana, kansantribuuni Gaius Flaminiusta, kun tämä vastoin senaatin mielipidettä tahtoi jakaa Picenumin ja Gallia cisalpinan alueen kansalle miesluvun mukaan. Vaikka hän olikin augurina, rohkeni hän väittää, että se tapahtui parhaiden ennusmerkkien mukaan, mikä tapahtui valtion hyväksi; se taas, mitä ehdotettiin valtion vahingoksi, ehdotettiin vastoin ennusmerkkejä. Olen oppinut tuntemaan paljon eteviä ominaisuuksia tässä miehessä; kuitenkaan ei mikään ole enemmän ihmeteltävää kuin se tapa, millä hän kesti mainion poikansa, entisen konsulin, kuoleman. Hänen ruumispuheensa on vielä saatavissamme. Emmekö pidä jokaista filosofia köykäisenä hänen rinnallaan lukiessamme sitä? Hän oli suuri julkisuudessa ja kansalaistensa silmien edessä, mutta vielä etevämpi perheensä keskuudessa. Millainen puhelahja, millainen opetuskyky ja millainen muinaisuuden tuntemus hänellä olikaan ja kuinka syvät tiedot augurioikeudessa! Hänellä oli paljon kirjallista sivistystä, ollakseen roomalainen. Hän muisti sekä kotimaan että myös ulkomaiden historian. Nautin silloin niin halukkaasti hänen keskustelustaan, ikäänkuin olisin aavistanut sitä, mikä todella tapahtui, nimittäin, ettei minulla hänen kuoltuaan enää olisi ketään, jolta voisin oppia.
5. Miksi nyt näin paljon puhetta Maximuksesta? Siksi, itse asiassa, että huomaisitte olevan väärin sanoa sellaista vanhuutta kurjaksi. Tosin eivät kaikki saata olla semmoisia miehiä kuin Scipio ja Maximus, jotka voivat muistella kaupunkien valloituksia, maa- ja meritaisteluja, käymiänsä sotia sekä voittokulkuja. Myöskin rauhallisesti ja lisäksi nuhteettomasti ja sivistyneesti vietettyä elämää seuraa suloinen ja tyyni vanhuus. Semmoinen oli tietääksemme Platonin, joka kuoli 81 vuoden vanhana kirjoittaessaan paraikaa. Semmoinen oli myös Isokrateen, joka omien sanojensa mukaan 94. ikävuotenaan kirjoitti Panathenaikos-kirjansa ja senjälkeen eli vielä viisi vuotta. Hänen opettajansa Gorgias Leontinoi'n kaupungista täytti 107 vuotta eikä koskaan herjennyt työstään eikä toimestaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän tahtoi niin kauan elää, vastasi hän: "Minulla ei ole mitään aihetta moittia vanhuutta." Sepä oivallinen ja oppineelle miehelle sovelias vastaus! Sillä omista vioistaan ja omasta virheellisyydestään syyttävät ymmärtämättömät ihmiset vanhuuttaan. Niin ei tehnyt juurikaan mainitsemani Ennius:
"Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin."
Hän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen. Hänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus ja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa ensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse 65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen lakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet eli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina, nimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei iloitsevan niistä.
Miettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen, miksi vanhuutta pidetään kurjana:
ensiksi, koska se estää toiminnasta;
toiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;
kolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset nautinnot;
neljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.
Katsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu jokainen näistä on.
6. "Vanhuus estää toiminnasta." Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi vain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle ole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa sielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus Maximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus, kelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset, Curiukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota neuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden lisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin mielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui empimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:
"Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi, poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?"
sekä muutakin erittäin painavaa. Onhan runo teille tuttu, ja lisäksi on Appiuksenkin puhe vielä tallella. Ja tämän hän teki seitsemäntoista vuotta toisen konsulikautensa jälkeen, vaikka oli kymmenen vuotta kulunut hänen kumpaisenkin konsulikautensa välillä ja hän ennen ensimmäistä konsulivuottaan jo oli ollut censorina. Tästä voidaan päättää, että hän todellakin oli vanha Pyrrhoksen sodan aikana. Kumminkin olemme näin kuulleet hänestä isiltämme. Niinmuodoin ne eivät esitä mitään pätevää, jotka väittävät, että toiminta ei kuulu vanhoille. He menettelevät samoinkuin ne, jotka hokevat, että perämies ei tee mitään purjehdittaessa, kun hän istuu peräkeulassa levollisena pitäen peräsintä, samalla kuin toiset kiipeävät mastoihin, toiset juoksentelevat pitkin laivan kantta ja toiset ammentavat pohjavettä. Hän ei toimita sitä, minkä nuoret laivamiehet tekevät, mutta itse asiassa hän tekee paljon parempaa ja tärkeämpää työtä. Suuria ei saada aikaan ruumiinvoimilla eikä vikkelyydellä tahi nopeudella, vaan ymmärtäväisyydellä, vaikutusvallalla ja harkinnalla. Puhumattakaan siitä, että nämä ominaisuudet vähenisivät vanhoiksi tullessamme, ne tavallisesti vielä lisääntyvätkin.
Ehkä minä oltuani monenlaisissa sodissa tavallisena sotamiehenä, sotatribuunina, alipäällikkönä ja konsulina nyt teidän mielestänne olen joutilaana, kun en ota osaa sotiin. Mutta senaatille minä määrään, mitä sotia on käytävä ja miten niitä on käytävä. Minä olen jo aikoja sitten uhannut sodalla Karthagoa, jolla kauan aikaa on ollut pahaa mielessä. En lakkaa sitä pelkäämästä, ennenkuin kuulen sen olevan perinpohjin hävitetyn. Jospa kuolemattomat jumalat säästäisivät tämän voiton sinulle, Scipio, jotta päättäisit sen, minkä isoisäsi on jättänyt tekemättä. Hänen kuolemastaan on kohta kuusineljättä vuotta kulunut, mutta moisen miehen muistoa tulevat kaikki seuraavat vuodet ylläpitämään. Hän kuoli vuotta aikaisemmin kuin olin censorina sekä yhdeksän vuotta konsulikauteni jälkeen tultuaan valituksi toistamiseen konsuliksi tuona virka-aikanani. Olisiko hän ollut tyytymätön vanhuuteensa, vaikka olisikin elänyt satavuotiaaksi? Ei toki, sillä ei hän hyökkäisi eikä hyppäisi eikä käyttäisi heittokeihästä kaukaa taisteltaessa tahi miekkaa käsikähmässä, vaan hän käyttäisi ymmärrystä, järkevyyttä ja harkintaa. Ellei sellaisia ominaisuuksia olisi vanhuksilla, eivät esi-isämme olisi maininneet ylintä neuvostoa vanhain neuvostoksi eli senaatiksi. Lakedaimonilaisten keskuudessa nimitetään ylintä valtionvirkaa hoitavia henkilöitä vanhuksiksi, joita he ovatkin.
Jos tahdotte lukea tahi kuulla ulkomaiden historiata, saatte tietää, että nuoret miehet ovat järkyttäneet suurimpia valtioita, mutta, että vanhukset ovat pitäneet niitä pystyssä sekä saattaneet ne jälleen entiselleen.
"Kuink' ompi valta vahva teiltä sortumaan jo joutunut?"
Näin näet kysytään Naevius-runoilijan Ludus-nimisessä näytelmässä.
Siihen vastataan paljon muun ohella pääasiassa seuraavasti:
"Se tointa suurisuisten on, se työtä keltanokkien."
Onhan ajattelemattomuus ominaista kasvavalle iälle ja viisaus vuorostaan vanhenevalle.