III
Ruhtinatar Maria lykkäsi matkansa. Sonja ja kreivi koettivat hoitaa kreivitärtä Natashan sijasta, mutta turhaan. He huomasivat, että Natasha yksinään voi hillitä kreivitärtä vaipumasta lopulliseen mielipuolisuuteen. Kolme viikkoa pysyi Natasha alituisesti äitinsä luona, hän nukkui lepotuolissa hänen huoneessaan, syötti ja juotti häntä ja puheli lakkaamatta hänen kanssaan, sillä ainoastaan hellä, hyväilevä ääni voi rauhottaa kreivitärtä.
Äidin sydämen haava ei voinut parantua. Petjan kuolema oli reväissyt puolet hänen elämästään. Oli kulunut kuukausi tiedon saapumisesta Petjan kuolemasta. Se oli tavannut kreivittären nuorekkaana, reippaana 50-vuotiaana naisena, vaan kun hän tuon kuukauden kuluttua nousi sairasvuoteeltaan, oli hän murtunut, puolikuollut mummo, jolla ei enää ollut mitään elämän harrastuksia. Mutta se haava, joka oli surmannut puolet kreivittären elämästä, se uusi haava nosti Natashan elämään.
Henkinen haava, joka syntyy henkisen ruumiin repeämisestä, parantuu samoin kuin ruumiillinenkin haava ainoastaan sisäpuolelta ponnistavan elämän voiman vaikutuksesta.
Näin parantui Natashankin haava. Hän oli luullut, että hänen elämänsä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä osottikin hänen rakkautensa äitiin, että hänen elämänsä sisäinen olemus, rakkaus vielä elikin hänessä. Kun rakkaus elpyi eloon, elpyi elämäkin.
Ruhtinas Andrein viimeiset päivät olivat liittäneet Natashan ruhtinatar Mariaan. Uusi onnettomuus vei heidät vielä lähemmä toisiaan. Ruhtinatar Maria peruutti matkansa ja hoiteli kolme viimeistä viikkoa Natashaa kuin pientä lasta, sillä se aika, jonka Natasha oli viettänyt äitinsä huoneessa, oli murtanut hänen ruumiilliset voimansa.
Kun ruhtinatar Maria huomasi kerran keskellä päivää, että Natashaa puistatti vilu, vei hän hänet huoneeseensa ja pani omaan vuoteeseensa. Vaan kun ruhtinatar Maria oli laskenut ikkunaverhot alas ja aikoi poistua huoneesta, kutsui Natasha hänet luokseen.
– Minua ei nukuta, Maria, jää tänne luokseni.
– Olet väsynyt, koeta nukkua hetkinen.
– Ei, ei. Miksi toit minut tänne? Äiti kaipaa minua.
– Hän voi paljoa paremmin. Hän puheli tänään aivan selvästi, – sanoi ruhtinatar Maria.
Natasha tarkasti hämärässä ruhtinatar Marian kasvoja.
"Onko hän ruhtinaan näköinen?" ajatteli Natasha. "On ja ei ole. Hänessä on jotain erikoista, vierasta, aivan uutta, tuntematonta, mutta hän rakastaa minua. Mitä on hänen sydämessään? Pelkkää hyvyyttä. Mutta mitä hän ajattelee? Mitä hän ajattelee minusta? Niin, hän on suloinen."
– Masha, – virkkoi Natasha arasti ja veti hänen kätensä luokseen. – Masha, elä usko että olen paha. Ethän, rakas Masha? Rakastan sinua suuresti. Olkaamme ystäviä, oikein läheisiä ystäviä.
Ja Natasha syleili ruhtinatar Mariaa ja suuteli hänen käsiään ja kasvojaan. Ruhtinatar Maria hävetti tämä hellyyden osotus, mutta samalla se tuotti hänelle iloa.
Tästä päivästä asti muodostui ruhtinatar Marian ja Natashan välille se kiihkeä, hellä ystävyys, jota tavataan vain naisten kesken. He suutelivat toisiaan myötäänsä, puhelivat toisilleen helliä sanoja ja viettivät enimmät ajat kahden kesken. Jos toinen meni jonnekin, tuli toiselle ikävä ja hän riensi poissaolijan luo. He tunsivat paljoa suurempaa sopusointua yhdessä ollessaan kuin erikseen kumpikin itsekseen. Heitä yhdisti toisiinsa monin verroin voimakkaampi tunne kuin ystävyys ja se oli tunne elämisen mahdollisuudesta ainoastaan toinen toisensa läsnäollessa.
Joskus he voivat istua ääneti tuntikausia, vaan joskus he jo yövuoteella ollen alkoivat puhella ja puhelivat aamuun saakka. Puheen aiheena oli enimmäkseen kaukainen entisyys. Ruhtinatar Maria kertoi lapsuudestaan, äidistään, isästään ja haaveistaan ja Natasha, joka ennen oli välinpitämättömästi kääntänyt selkänsä tuolle kieltäytyvälle ja nöyrälle elämälle ja kristillisen uhrautuvaisuuden runollisuudelle, jonka merkitystä hän ei ollut ymmärtänyt, mieltyi nyt, tuntiessaan olevansa vilpittömästi kiintynyt ruhtinatar Mariaan, sekä tämän entisyyteen että myöskin käsitti sen puolen elämää, joka hänelle oli ennen ollut aivan ventovieras. Hän ei kuitenkaan ajatellut toteuttaa omassa elämässään kieltäymyksen eikä uhrautuvaisuuden aatetta, sillä hän oli tottunut etsimään muunlaisia iloja, mutta hän ymmärsi nämä hyveet toisessa ja kunnioitti niitä. Kun ruhtinatar Maria sai kuulla kertomuksia Natashan lapsuudesta ja aikaisimmasta nuoruudesta, oppi hänkin tuntemaan uuden puolen elämästä, uskon elämään ja elämän nautintoihin.
Edelliseen tapaansa eivät he nytkään puhuneet mitään hänestä siksi, ettei sanoin olisi säretty sitä kaunista suhdetta, joka vallitsi heidän välillään. Tämä sai aikaan sen, että hän painui vastoin heidän luuloaan vähitellen unhoon heidän mielestään.
Natasha oli laihtunut, kalvennut ja heikontunut ruumiillisesti niin kovasti, että kaikki puhuivat myötäänsä hänen terveydestään ja hänestä oli mieleen, että hänestä puhuttiin. Mutta toisinaan tapasi hänet yht'äkkiä kamala pelko, joka ei ollut kuoleman pelkoa, vaan pelko terveyden ja kauneuden menettämisestä ja tämän tähden hän joskus tarkasteli huolellisesti kuihtuneita käsiään, ihmetteli niiden laihuutta ja katseli joskus aamusin peilistä pitkiksi venyneitä ja, kuten hänestä näytti, surkeita kasvojaan. Hänestä tuntui, että sen piti niin ollakin, mutta samalla valtasi hänet pelko ja surumielisyys.
Kerran hän nousi yläkertaan niin nopeasti, että häntä rupesi hengästyttämään. Samassa hän keksi unohtaneensa jotain alakertaan, juoksi sinne ja taas uudestaan ylös, joten hän ikään kuin sai koettaa ja mitata voimiensa kantavuutta.
Erään toisen kerran hän huusi luokseen Dunjashaa, mutta kun hänen äänensä herposi, huusi hän uudestaan, vaikka Dunjashan askeleita kuuluikin, huusi sillä rintaäänellä, jolla hän ennen oli laulanut ja jonka kaikua hän nyt tarkkasi.
Hän ei tiennyt eikä olisi uskonutkaan, että sen liejun läpi, joka hänestä oli tuntunut ainaiseksi peittäneen alleen kaikki hänen sielussaan, oli jo alkanut puhjeta hienoa, hentoa orasta, joka oli juurtuva ja kietova elinvoimaisten juuriensa kätköön kalvavan surun, niin ettei sitä kohta huomaisikaan. Haava oli alkanut parantua sisästä päin.
Tammikuun lopulla matkusti ruhtinatar Maria Moskovaan Natashan kanssa, jonka kreivi oli saanut taipumaan lähtöön sillä ehdolla, että hän hakisi lääkärin apua.
IV
Vjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää joukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin j.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku uusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin nopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja tykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä saadut tiedot olivat aina vääriä.
Venäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista 40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.
Käsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava huomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli kadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta luvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen saapuessa vain 50,000 miestä.
Venäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä hävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että Venäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään perikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle jääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet venäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli sen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten joukkojen vastaava hupeneminen.
Kutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa, kokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa (Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin päinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien joukkojen marssia.
Kutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain uupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy joukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen odottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten jälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä venäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he saisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan päästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi, tarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä, jota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden lyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan Moskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä tilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan poikennut harhaan.
Kutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan järkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen venäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat voitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi samoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean sotaretken koko raskauden.
Mutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada osottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi jostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin taistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin aika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin kohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle tehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä sotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman taistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava rajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.
Tämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia joukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään varsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten kanssa.
Näin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta ranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä Napoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen joukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan ryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei mikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa Venäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan armeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: die erste Colonne marschiert118 j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään tapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli eräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota ei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi, hajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat edelleen kuka miten parhaiten taisi.
Miloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa taloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli tarvis, tuo "chevalier sans peur et sans reproche",119 joksi hän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia antautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli käsketty. – Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, – sanoi hän ratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista joukkoa.
Ja ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen avulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja nälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa ja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.
Krasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä, jonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten ryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin oli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei oltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin syytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.
Vaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään, olivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita välikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja kuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja jaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan alusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti silmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut halunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli siellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan siksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut kuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta Napoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut120 j.n.e.
Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat tunnustaneet Napoleonin grand'iks. Ulkomaalaiset taas pitävät Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä, venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.
V
Vuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija oli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa historiassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka pelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä virheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen – mahdollisuuden saada täydellinen voitto ranskalaisista.121
Tämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria, grand-homme, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he ovat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka käsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa kuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee tämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.
Venäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia, tuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä missään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun ja ihmettelyn esineenä, hän on grand. Sitä vastoin on heidän mielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812, Borodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin sanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian harvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi käsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen epämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja vuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.
Mutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista henkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt samaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja kansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä vaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että historiallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin täydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta oli tähdätty 1812.
Kutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta, uhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on tehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään osaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä ja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän kirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja, piti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja sotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat todistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin nelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä, kuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: "tehän lupasitte, ettette jätä Moskovaa taistelutta", vastasi Kutusof: "enhän minä jätäkään Moskovaa taistelutta", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun hallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof olisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: "minäkin puhuin siitä vast'ikään", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut muista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti tapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi Rostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja vielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön päälliköksi.
Tämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen vakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten ilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut ainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan sisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.
Mutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei kuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista sanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti hän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein huomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon taistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen kenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että Borodinon taistelu on voitto ja hän pysyi tässä väitteessään sekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa saakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että Moskovan menettäminen ei ole Venäjän menettäminen. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan, ettei rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin. Hän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että kaikki meidän kenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään paremmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava kultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat tarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä jälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään venäläistä.
Ja hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka valehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän yksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että sodan jatkaminen ulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä ja joutuu siten hallitsijan epäsuosioon.
Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin käsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään poikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki voimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa Venäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen kärsimyksiä.
Hän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja aika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy Borodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa ennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta vastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli voitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka tapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun taistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan, ettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja ettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.
Kun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on helppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä tarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.
Mutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin tapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan toimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?
Tämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä kansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa puhtaudessaan ja voimassaan.
Ainoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen, pakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan suosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen sodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle inhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki voimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan surmatakseen ja hävittääkseen heitä.
Tämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut valautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin kaavaan, jonka historia on keksinyt.
Lakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on – oma käsityksensä suuruudesta.