Sota ja rauha III

XVII

Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista, että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat välttämättömiltä.

Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa, koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa semmoista kuin tänä vuonna.

Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka, kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, joka sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa, äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset, tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle, luettiin, ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten bouts-rimésien⁸⁶ kanssa.

Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut ranskalaisia sanoen, että ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta, läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla tantereseen. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä. Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "rentrez en vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de Charon".⁸⁷ Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan, ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään, jotka tulevat häntä katsomaan.

– Te ette anna armoa kenellekään, – virkkoi Julia Drubetskaja kooten ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä sormuksia.

Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt jäähyväisillatsuja.

– Besuhof est ridicule,⁸⁸ mutta hän on hyväsydäminen ja miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin caustique?⁸⁹

– Sakko, – sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota Julia kutsui mon chevalier⁹⁰ ja joka oli lähdössä hänen kanssaan Nishniin.

Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.

– Toinen sakko gallisismista, – sanoi muuan venäläinen kirjailija, joka istui vierashuoneessa. – "Nautinto olla" ei ole venäjää.

– Te ette anna armoa kenellekään, – jatkoi Julia nostokkaalle välittämättä kirjaniekan huomautuksesta.

– Caustique'ssa erehdyin, – sanoi hän, – ja maksan sakon, mutta siitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis suorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, – sanoi hän kirjaniekalle, – sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa ja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.

– Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. – Quand on… Ei, ei, – sanoi hän nostokkaalle, – ettepäs saakaan minua kiinni. Kun puhutaan auringosta, nähdään sen säteet, – virkkoi emäntä ystävällisesti hymyillen Pierrelle. – Vast'ikään puhuimme teistä, – sanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä. – Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi kuin Mamonovin.

– Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, – virkkoi Pierre suudellen emännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. – Olen saanut siitä kylläni.

– Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? – kysyi Julia viekkaasti ja ivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.

Nostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla caustique ja hänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse oli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta pehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki ivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.

– Ei, – vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan silmäillen. – Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja toisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.

Niistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin nyt puhumaan Rostovilaisista.

– Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, – sanoi Julia. – Ja itse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen talonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian korkeaa hintaa.

– Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, – sanoi joku seurasta. – Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin Moskovassa.

– Miksi? – kysyi Julia. – Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa Moskovaa?

– Minkä tähden te lähdette Moskovasta?

– Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi … siksi, että kaikki muutkin lähtevät ja toisekseen – en ole mikään Jeanne d'Arc enkä amatsoni.

– Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.

– Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki velkansa, – jatkoi nostokas Rostovista.

– Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin pauvre sire.⁹¹ Ja miksi he viipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja sitte. Natalia taitaa olla nyt terve? – kysyi Julia Pierreitä viekkaasti hymyillen.

– He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, – sanoi Pierre. – Hän pääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin. Siellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet minun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo aikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu mitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.

– Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut kauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti eräät ihmiset unohtavatkin kaikki.

– Mitä unohtavat? – kysäsi Pierre tyytymättömästi.

Julia hymähti.

– Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan madame Suzan romaaneissa.

– Minkälaisia ritareja? – kysyi Pierre punastuen.

– No, no, hyvä kreivi, c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire, ma parole d'honneur.⁹²

– Sakko! Sakko! – sanoi nostokas.

– Olkoon menneeksi.

– Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau?⁹³ – sanoi Pierre vihaisesti ja nousi seisomaan.

– Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!

– Minä en tiedä mitään, – vastasi Pierre.

– Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa ja sen vuoksi… Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. Cette chère Véra.⁹⁴

– Non madame,⁹⁵ – jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. – En ollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä ole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän ankaruuttanne…

– Qui s'excuse – s'accuse⁹⁶ – vastasi Julia hymyillen ja liinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti puheainetta. – Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja parka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut isänsä?

– Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, – virkkoi Pierre.

– Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai huomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.

– Mitenkä hän jaksaa? – kysyi Pierre.

– Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on kokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu surmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja pelastanut…

– Vielä romaani, – sanoi nostokas. – Tämä yleinen pako on tehty aivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät miehelään. Catiche on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.

– Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on un petit peu amoureuse du jeune homme.⁹⁷

– Sakko! Sakko! Sakko!

– No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?

XVIII

Kun Pierre oli tullut kotiinsa, annettiin hänelle kaksi samana päivänä tuotua Rostoptshinin lehtistä.

Yhdessä puhuttiin siitä, että huhu kreivi Rostoptshinin kiellosta saada lähteä Moskovasta oli väärä ja että kreivi Rostoptshin oli päinvastoin iloinen, että rouvat ja kauppiaiden vaimot matkustivat Moskovasta pois. "Kuta vähemmän pelkoa, sitä vähemmän uutisia", sanottiin lehtisessä, "mutta minä takaan hengelläni, ettei vihamies pääse Moskovaan." Nämä sanat osottivat ensi kerran Pierrelle selvästi, että ranskalaiset tulevat Moskovaan. Toisessa lehtisessä sanottiin, että meidän pääkortteerimme oli Vjasmassa, että kreivi Wittgenstein oli voittanut ranskalaiset, vaan että kun monet asukkaat haluavat nousta aseisiin, niin on heille varattu arsenaalissa paljon aseita: miekkoja, pistooleja ja pyssyjä, joita jokainen saa halvalla hinnalla. Lehtisten äänilaji ei nyt enää ollut niin ilvehtivä, kuin se oli esiintynyt Tshigirinin pakinoissa. Pierre vaipui mietteisiin näiden lehtisten johdosta. Se pelottava ukkospilvi, jonka hän kaikesta sydämmestään toivoi tulevaksi ja joka samalla synnytti hänessä vastustamatonta kauhua, oli nyt nähtävästi tulossa.

"Ryhtyäkö sotapalvelukseen ja matkustaa armeijaan tai odottaako?" kysyi Pierre sadannen kerran itseltään. Hän otti korttipakan pöydältä ja alkoi panna pasiansia.

– Jos tämä pasiansi sujuu aivan loppuun, – puheli hän itselleen korttia seaten ja katsoen ylös, – jos sujuu loppuun, niin sitte … mitä sitte?

Hän ei ehtinyt päättää, mitä sitte tapahtuisi, kun kabinetin oven takaa kuului vanhan ruhtinattaren ääni, joka kysyi, saisiko tulla sisään.

– Niin se merkitsee, että minun on mentävä armeijaan, – päätteli Pierre itsekseen. – Käykää vain sisään, – lisäsi hän ruhtinattarelle.

(Vanha ruhtinatar, jolla oli korkea vartalo ja kivettyneet kasvot, asui edelleenkin Pierren talossa. Kaksi nuorinta oli joutunut naimisiin).

– Anteeksi, mon cousin,⁹⁸ että tulin luoksenne, – sanoi hän nuhtelevan levottomalla äänellä. – Täytyy lopultakin tehdä jotain. Mitä tämä tämmöinen on. Kaikki ovat lähteneet Moskovasta, kansa kapinoi, miksi me sitte jäisimme tänne?

– Ei suinkaan, minun tietääkseni, ma cousine, on kaikki hyvin, – sanoi Pierre sillä totutulla leikillisyydellä, jolla Pierre, joka aina hieman hämillään näytteli ruhtinattaren hyväntekijän osaa, tavallisesti puhutteli ruhtinatarta.

– Vai kaikki hyvin! Minulle kertoi juuri Varvara Ivanovna, mitenkä meidän joukkomme kunnostautuvat. Ei tosiaankaan siedä kunniata heille lukea. Ja kansakin näkyy kapinoivan ja rupeaa tottelemattomaksi. Yksin minun palvelustyttönäkin on alkanut napista. Jos tätä menoa kestää, saamme varoa nahkaamme. Kaduilla ei uskalla liikkua. Vaan pahinta on se, että ranskalaiset voivat yllättää meidät minä päivänä tahansa. Mitä me odotamme? Minä pyydän teiltä, mon cousin, vain yhtä asiaa: toimittakaa minut Pietariin. Olinpa minkälainen tahansa, mutta bonapartelaisen vallan alle en taivu.

– Johan nyt jotain, ma cousine, mistä te olette saaneet tietonne? Päinvastoin…

– Minä en taivu teidän Napoleoninne valtaan, tehkööt muut mitä tahansa… Ja jos te ette tahdo suostua…

– Suostunhan minä, käsken heti ryhtymään matkavalmistuksiin.

Ruhtinatarta nähtävästi harmitti, ettei hän voinut kenellekään purkaa vihaansa. Jotain mutisten hän istuutui tuolille.

– Teille on kerrottu asioita väärin, – sanoi Pierre. – kaupungissa vallitsee täydellinen hiljaisuus eikä vaarasta ole mitään tietoa. Näistä luin juur'ikään… – Pierre näytti lehtisiä ruhtinattarelle. – Kreivi kirjottaa panevansa henkensä pantiksi siitä, ettei vihollinen pääse Moskovaan.

– Se teidän kreivinne, – sanoi ruhtinatar äkäisesti, – on ulkokullattu ilkiö, joka on itse villinnyt kansan kapinaan. Hänhän juuri on kirjottanut noissa typerissä lehtisissään, ettei ole väliä, ken joutuu kiinni, kunhan vaan raahataan tukasta putkaan (ja miten tyhmää se on!) Ken ottaa kiinni, sille kiitos ja kunnia. Semmoisen palveluksen hän on tehnyt. Varvara Ivanovna kertoi, että hän oli vähällä jäädä päästään, kun oli ulkona puhunut ranskaa…

– Niin, se nyt on semmoista… Te ajattelette asioita liian raskaasti, – sanoi Pierre ja alkoi levittää korttia.

Vaikka pasiansi onnistui aivan lopulleen, ei Pierre kuitenkaan lähtenyt armeijaan, vaan jäi autioon Moskovaan ollen yhä edelleenkin entisen pelon, epäröimisen, kauhun ja samalla ilon vallassa jonkin hirveän odotuksesta ja tulosta.

Seuraavana päivänä illansuussa matkusti ruhtinatar, ja Pierren luo saapui hänen taloutensa ylihoitaja, joka toi sen tiedon, ettei hänen vaatimiaan rahoja rykmentin varustamiseksi saisi muuten, kuin että yksi tila täytyisi myydä! Ylihoitaja oli muuten sitä mieltä, että rykmenttipuuha vie Pierren perikatoon. Pierren oli vaikea salata hymyään kuunnellessaan ylihoitajan arveluja.

– Myykää vain, – virkkoi hän. – Minkäs sille mahtaa, en voi enää muuttaa asiaa!

Kuta huonommaksi yleisten asiain ja varsinkin Pierren omien asiain tila kävi, sitä hauskemmalta tuntui Pierrestä ja sitä enemmän hän varmentui odottamansa onnettomuuden tulosta. Pierren tuttavista ei Moskovassa ollut enää paljo ketään. Julia oli matkustanut pois, niin ikään ruhtinatar Maria. Läheisistä tuttavista olivat vain Rostovilaiset jälellä, mutta heillä ei Pierre käynyt.

Tänä päivänä läksi Pierre hieman hauskutellakseen ja virkistyäkseen Vorontsovan kylään katsomaan erästä suurta ilmapalloa, jonka oli määrä nousta ilmaan seuraavana päivänä. Pallo ei ollut vielä valmis. Pierre sai kuulla, että sitä rakennettiin hallitsijan tahdosta. Hallitsija oli kirjottanut pallosta kreivi Rostoptshinille:

"Aussitôt que Leppich sera prêt, composez lui un équipage pour sa nacelle d'hommes sûrs et intelligents et dépêchez un courrier du général Koutousoff pour l'en prévenir. Je l'ai instruit de la chose".

"Recommandez, je vous prie, à Leppich d'être bien attentif sur l'endroit, où il descendra la première fois, pour ne pas se tromper et ne pas tomber dans les mains de l'ennemi. Il est indispensable qu'il combine ses mouvements avec le général-en-chef".⁹⁹

Vorontsovasta kotiin palatessaan huomasi Pierre Bolstnaja toria ajaessaan väkeä Mestauspaikan luona, pysähtyi ja nousi kärryistä. Tässä toimitettiin erään ranskalaisen kokin ruumiinrangaistusta, johon hän oli tuomittu vakoilemisesta. Toimitus oli juuri suoritettu ja pyöveli irroitti penkiltä surkeasti ruikuttavaa paksua miestä, jolla oli ruskea poskiparta, siniset sukat ja viheriät liivit. Toinen rikollinen, laiha ja kalpea mies seisoi vieressä. Kasvoista päättäen oli kumpikin ranskalainen. Sairaloisen kalpein kasvoin, jommoiset oli laihalla ranskalaisellakin, työntäytyi Pierre väkijoukon läpi.

– Mitä tämä on? Ketä, mistä syystä? – kyseli hän.

Mutta joukko, jossa oli virkamiehiä, pikkuporvareita, kauppiaita, musikkoja ja naisia, oli niin ahneesti kiintynyt katsomaan, mitä Mestauspaikalla tapahtui, ettei kukaan vastannut hänen kysymyksiinsä. Paksu mies ojentui pystyyn, kohotteli olkapäitään synkin kasvoin ja koettaen näyttää lujamieliseltä alkoi pukea päälleen liiviään ympärilleen katsomatta. Vaan äkkiä alkoivat hänen huulensa vavista ja hän purskahti itkuun itselleen vihoitellen, kuten itkevät kuumaveriset aikaihmiset. Väkijoukko alkoi puhella kovaäänisesti tukehduttaakseen, kuten Pierrestä tuntui, itsestään säälintunteen.

– Ruhtinasväen kokkia näkyy olevan…

– No, musjöö, taisipa venäläinen voide vähän kirveliä ranskalaista selkää … oliko hapanta? – ilkkui eräs kansliakirjuri, joka seisoi Pierren rinnalla, silloin kun ranskalainen alkoi itkeä.

Kirjuri katseli ympärilleen nähtävästi odottaen joukosta vastakaikua sukkeluudelleen. Muutamat remahtivat nauruun, muutamat katsoivat pelästyneinä pyöveliin, joka riisui toista.

Pierre sihisteli nenäänsä, murti suutaan ja rutosti käännähtäen läksi takasin kärryjen luo koko ajan sekä kulkiessaan että kärryihin istuutuessaan jotain itsekseen mutisten. Matkan kestäessä hän vavahteli tuontuostakin ja kivahteli niin kovasti, että kuski kysyi:

– Mitä suvaitsette käskeä?

– Mihin sinä oikeastaan ajat? – kiljasi Pierre kuskille, joka käänsi Lubjankan kadulle.

– Te käskitte ajamaan ylipäällikölle, – vastasi kuski.

– Pöllö! Elukka! – ärjäsi Pierre. Harvoin oli hän käyttänyt tämmöisiä sanoja kuskiaan haukkuessaan. – Kotiinhan minä käskin. Aja joutuin, lurjus! Jo tänä päivänä täytyy päästä kaupungista, – lisäsi Pierre itsekseen mutisten.

Nähdessään suomitun ranskalaisen ja väkijoukon, joka tungeksi Mestauspaikan ympärillä, päätti Pierre lopullisesti, ettei hän enää voi jäädä Moskovaan, vaan lähtee jo tänään armeijaan ja hänen päätöksensä oli niin jyrkkä, että hänestä tuntui, kuin hän olisi jo ehtinyt ilmoittaa sen kuskille tai että tämän olisi pitänyt tietää se itsestään.

Kotiin tultuaan alkoi Pierre antaa käskyjä kaikkitietävälle, kaikkiosaavalle ja koko Moskovan tuntemalle kuskilleen Jefstavjevitshille, että tämä jouduttaisi kaikki valmiiksi, sillä yöllä lähtee hän Moschaiskiin armeijaan ja että sinne lähetettäisiin hänen ratsunsa. Kun kaikkia valmistuksia ei voitu suorittaa sinä päivänä, täytyi Pierren Jefstavjevitshin ehdotuksesta lykätä lähtönsä toiseen päivään, jotta vaihtohevoset ehtisivät joutua määräpaikoilleen.

24 päivä valkeni selkeänä huonon sään jälkeen ja puoleltapäivin läksi Pierre Moskovasta matkalle. Seuraavana yönä sai Pierre kuulla Perhuskovassa, jossa muutettiin hevosia, että illalla oli ollut suuri taistelu. Kerrottiin, että Perhuskovassakin oli maa vavissut ammunnan ankaruudesta. Pierren kysymykseen, ken oli voittanut, ei kukaan osannut vastata mitään. (24 p: nä tapahtui Shevardinon taistelu). Aamun sarastaessa saapui Pierre Moschaiskiin.

Täällä olivat kaikki talot majotetut täyteen sotaväkeä ja siinäkin majatalossa, jossa Pierreä vastassa oli hänen kuskinsa ja ratsupalvelijansa, kuhisivat kaikki huoneet upseereja.

Moschaiskissa ja sen takana liikkui ja majaili sotaväkeä kaikkialla. Kasakkoja, jalka- ja ratsuväkeä, kuormia, laatikoita ja tykkiä vilisi joka taholla. Pierre koetti jouduttaida etemmä ja kuta kauemma hän tuli Moskovasta, kuta syvemmälle hän vaipui sotajoukkojen mereen, sitä voimakkaammin hänet valtasi levoton hätä ja ennen tuntematon iloinen tunne. Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jota hän oli tuntenut aatelin kokouksessa hallitsijan tulon aikana – tunne siitä, että välttämättömästi oli tehtävä jotain ja uhrattava jotain. Hänet oli vallannut hyväilevä tunne siitä tietoisuudesta, että kaikki se, mikä muodosti ihmisten onnen: elämänmukavuudet, rikkaus, jopa itse elämäkin, – on joutavaa, jonka mielellään hylkää jonkun muun rinnalla… Mutta minkä rinnalla, sitä ei Pierre voinut selvittää itselleen eikä hän koettanutkaan selvittää itselleen, ketä ja mitä varten hänestä tuntuu erityisen suloiselta uhrata kaikki. Se, mitä varten hän haluaa uhrata kaikki, ei askaroittanut hänen ajatuksiaan, vaan itse uhrautuminen loi häneen tuon lämpimän tunteen.