Sota ja rauha III

XV

Kun Kutusof oli ottanut armeijojen päällikkyyden käsiinsä, johtui hänen mieleensä ruhtinas Andrei ja hän lähetti tälle käskyn tulla pääkortteeriin.

Ruhtinas Andrei saapui Tsarevo-Saimishtsheen samana päivänä ja samana hetkenä, jolloin Kutusof ensi kertaa tarkasti sotajoukkoja. Ruhtinas Andrei pysähtyi kylään pappilan pihaan, jossa ylipäällikön vaunut seisoivat ja istahti penkille porttipieleen odottamaan Hänen Armoaan, joksi kaikki nyt kutsuivat Kutusovia. Kentältä kylän takaa kuului milloin rykmenttien soittokuntien säveleitä, milloin lukemattomien äänien kiljuntaa, kun ne huusivat hurraata uudelle ylipäällikölleen. Portilla, noin 10 askeleen päässä ruhtinas Andreista, seisoi myöskin kaksi upseerinpalvelijaa, kuriiri ja hovimestari, jotka olivat tulleet siihen ruhtinaan poissaollessa päivää paistattamaan. Eräs mustanpuhuva, tuuheaviiksinen, pieni husari-everstiluutnantti ratsasti portille ja kysyi ruhtinas Andreihin katsahtaen, majailiko Hänen Armonsa tässä ja kohtako hän tulisi.

Ruhtinas Andrei vastasi, ettei hän kuulu Hänen Armonsa esikuntaan ja on myöskin äsken tullut. Husari-everstiluutnantti kääntyi koreapukuiseen palvelijaan ja ylipäällikön palvelija sanoi hänelle sillä erityisellä halveksivaisuudella, jolla ylipäällikköjen palvelijat tavallisesti puhuttelevat upseereja:

– Mitä? Hänen Armonsako? Luultavasti saapuu kohta. Mitäs asiaa teillä olisi?

Husari-everstiluutnantti myhähti partaansa palvelijan esiintymistavan johdosta, laskeutui satulasta, heitti hevosensa saattajansa huostaan ja meni hieman kumarrettuaan Bolkonskin luo. Bolkonski siirrähti syrjemmä. Husari-everstiluutnantti istuutui hänen viereensä.

– Tekin taidatte odottaa ylipäällikköä? – alkoi hän puhella Bolkonskille. – Kaikki kuuluvat pääsevän puheille, Luojan kiitos. Hukassa olisi oltukin niistä makkaramestareista! Jermolof ei suotta pyrkinyt saksalaiseksi. Nyt taitavat venäläisetkin saada äänensä kuuluviin. Muuten, piru vieköön, ei olisi tiennyt, miten olisi käynyt. Yhä peräydyttiin, yhä peräydyttiin. Olettekos tekin saanut marssia? – kysyi hän.

– On täytynyt, – vastasi ruhtinas Andrei, – ottaa osaa ei ainoastaan peräytymiseen, vaan myöskin menettää peräytyessä kaikki, mikä on minulle ollut kallista, maatiloista ja kotitalosta … sekä isästä puhumattakaan, joka kuoli surusta. Olen smolenskilainen.

– Aa? Oletteko Te ruhtinas Bolkonski? Erittäin hauska tutustua: everstiluutnantti Denisof, yleisemmin tunnettu nimellä Vaska, – sanoi Denisof puristaen ruhtinas Andrein kättä ja erityisen tarkasti häntä kasvoihin tähystäen. – Niin, olen kuullut, – virkkoi hän osaaottavasti ja hetken vaijettuaan jatkoi: – Siinä se on nyt se skytialainen sota. Hyvähän se on sekin, mutt'ei niille, jotka saavat pelastaa oman nahkansa, miten taitavat. Ja te olette ruhtinas Andrei Bolkonski? – Hyvin hauskaa, ruhtinas, hyvin hauskaa tutustua, – lisäsi hän taas surullisesti hymyillen hänen kättään puristaen.

Ruhtinas Andrei tunsi Denisovin Natashan kautta, kun tämä oli kertonut ensimäisestä sulhasestaan. Tämä muisto, yhtä katkera kuin suloinenkin, vei hänet niihin sairaloisiin tunnelmiin, jotka häntä eivät olleet vaivanneet enää pitkiin aikoihin, mutta jotka kuitenkin piilivät hänen sydämensä syvyydessä. Viime aikoina oli hän saanut kokea niin paljo yhtä ja toista muuta, oli nähnyt Smolenskin luovutuksen, käynyt Lisijagorissa, saanut äskettäin tietää isänsä kuolemasta, etteivät entiset muistot olleet kotvaan aikaan elpyneet eloon, ja jos joskus olivat elpyneet, ei niillä ollut entisen vaikutuksen voimaa. Ja Denisovillekin oli se muistojen sarja, jonka hänessä Bolkonskin nimi valveille viritti, kaukaista, runollista entisyyttä, jolloin hän illallisen ja Natashan laulun jälkeen oli tehnyt rakkaudentunnustuksen viisitoista vuotiaalle tytölle. Denisof vain hymähti tuon ajan ja rakkautensa muistoille ja siirtyi heti siihen, joka nyt kuumasti hänen mieltään poltti. Se oli hänen sotasuunnitelmansa, jonka hän oli sommitellut peräytymisretken aikana etuvartioasemilla. Hän oli esittänyt sen Barclay de Tollylle ja oli nyt saapunut esittämään sitä Kutusoville. Suunnitelma perustui siihen, että ranskalaisten toimilinja oli liian laaja ja että sen sijaan tai yhteydessä sen kanssa, että olisi pidetty rintamaa toiminnassa ja siten koetettu sulkea tie ranskalaisilta, pitäisi kohdistaa vastarinta heidän liikeyhteytensä ehkäisemiseksi. Hän ryhtyi selittelemään ruhtinas Andreille suunnitelmaansa.

– He eivät jaksa pitää hallussaan koko linjaansa. Se on mahdotonta ja minä takaan, että katkaisen heidän yhteytensä. Antakoot minulle viisisataa miestä, niillä minä heidät murran ihan varmaan! Yksi sotatapa on partiosota.

Denisof nousi ylös ja käsillään viittoen selitti Bolkonskille suunnitelmaansa. Keskellä selitystä kuului armeijan tarkastuspaikalta huutoa, joka tällä kertaa oli hajanaisempaa, yleisempää ja sekottui soitonsäveliin. Kylästä kuului töminää ja huutoja.

– Hän tulee, – huudahti eräs portinpielessä seisova kasakka, – tulee!

Bolkonski ja Denisof siirtyivät lähemmä porttia, jonka vieressä seisoi joukko sotilaita (kunniavartio) ja he näkivät Kutusovin, joka läheni tietä pitkin pienellä tummanruskealla ratsullaan. Tavattoman suuri kenraaliseurue ajoi hänen jälessään. Barclay ajoi melkein hänen rinnallaan. Joukko upseereja juoksi seurueen jälessä ja ympärillä hurraata huutaen.

Kutusovin edellä ratsasti muutamia adjutantteja pihaan. Kärsimättömästi hevostaan nykien, joka tasa-askelin lipui hänen raskaan ruumiinsa alla, ja myötäänsä päätään nyökytellen hän nosteli kättään valkealle kaveljeerikaartin lakille (se oli valkeareunuksinen ja lipaton), jommoinen hänellä oli päässä. Ratsastettuaan kunniavartion eteen, jona oli uljaita krenatööriä, enimmäkseen kavaljeeria, ja joka teki hänelle kunniaa, hän hetkisen katseli heitä ääneti ja tarkkaavasti tuikein päällikkökatsein ja kääntyi sitte kenraali- ja upseerijoukkoon. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä teräviksi. Hän nytkäytti olkapäitään kummastelevasti.

– Ja noin kelpo väki saa yhä vain peräytyä ja peräytyä! – sanoi hän. – No, näkemään asti, kenraali, – lisäsi hän ja ajoi pihaan ruhtinas Andrein ja Denisovin ohi.

– Hurraa, hurraa, hurraa! – huudettiin hänen takanaan.

Siitä pitäen, jolloin ruhtinas Andrei oli viimeksi nähnyt Kutusovia, oli tämä entisestään paksunnut, turvonnut ja rasvottunut. Mutta valkeat silmät, arpi ja väsymyksen ilme hänen kasvoissaan ja vartalossaan olivat yhä ennallaan. Hänen päällään oli pitkä univormutakki (letti riippui hienossa nahkahihnassa olan yli) ja päässä valkea kavaljeerikaartin lakki. Istuessaan riuskan ratsunsa selässä hän heilui ja hytkyi raskaasti. "Fiu… fiu… fiu"… vihelteli hän tuskin kuultavasti pihaan ajaessaan. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen tyytyväisyys siitä, että pääsee levähtämään esiintymisensä vaivoista. Hän veti toisen jalkansa jalustimesta, sai sen nojauduttuaan koko ruumiillaan hevosta vasten ja kasvojaan murtaen hädin tuskin kääntymään satulan yli, ponnisti polvellaan ja ähkien laskeutui kasakkojen ja adjutanttien käsiin.

Hän suori hieman pukuaan, katsahti ympärilleen ja vilkaistuaan ruhtinas Andreihin näöstä häntä tuntematta alkoi astella hytkyttää portaille. "Fiu… fiu… fiu"… vihelteli hän ja katsahti uudelleen ruhtinas Andreihin, jonka kasvojen vaikutus vasta muutamien sekuntien kuluttua (kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille) selveni hänelle kuvaksi tutusta henkilöstä.

– Aa, terve, ruhtinas! Terve, veikkonen, lähdetään, – virkkoi hän väsyneesti ja ympärilleen silmäillen ja nousi raskaasti portaille, jotka natisivat hänen painostaan.

Hän aukoi nuttunsa napit ja istuutui rappueteisessä olevalle penkille.

– Mitenkäs isä jaksaa?

– Eilen sain tiedon hänen kuolemastaan, – vastasi ruhtinas Andrei lyhyesti.

Kutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin, paljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.

– Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! – Hän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. – Minä rakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa kohtaloosi.

Hän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten eikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas Andrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja silmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin penkkiin noustakseen.

– Lähdetään minun luokseni puhelemaan, – virkkoi hän.

Samaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän kuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka adjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof nojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin. Denisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen ylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi katsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan kätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:

– Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.

Denisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla karvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää suunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja Vjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat hyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin siihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan. Kutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan aivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä. Mökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs kenraali salkku kainalossa.

– No, – kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, – oletteko jo valmis?

– Olen, teidän ylhäisyytenne, – vastasi kenraali.

Kutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: "miten yksi mies ehtiikin kaikki!" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.

– Annan venäläisen upseerin rehellisen kunniasanan, – puhui Denisof, – että katkasen Napoleonin kulkuyhteyden.

– Mitä sukua on sinulle yli-intendentti Kirill Andrejevitsh Denisof? – keskeytti Kutusof.

– Setä, teidän ylhäisyytenne.

– Soo, olimme hyviä ystäviä, – sanoi Kutusof iloisesti. – Hyvä on, hyvä on, veikkonen; jää tänne esikuntaan; huomenna pakistaan.

Nyökäytettyään Denisoville päätään kääntyi Kutusof poispäin ja ojensi kätensä ottamaan papereita, jotka Konovnitsin oli hänelle tuonut.

– Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitseisi käydä tänne huoneisiin, – sanoi päivystävä kenraali tyytymättömällä äänellä, – olisi välttämätöntä tarkastaa karttoja ja allekirjottaa muutamia papereita.

Eräs adjutantti tuli sisästä ilmottamaan, että asunto oli täydessä kunnossa. Mutta Kutusovin mieli näytti tekevän mennä sisään vasta asioista vapauduttuaan. Hän rypisteli kasvojaan.

– Ei, käske, veikkonen, tuoda pöytä tähän. Minä katson täällä, – sanoi hän. – Ole sinä tässä, – lisäsi hän ruhtinas Andreille.

Ruhtinas Andrei jäi rappueteiseen ja kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä.

Esittelyn aikana kuuli ruhtinas Andrei sisästä naisen supatusta ja silkkihameen kahinaa. Katsahdettuaan muutamia kertoja sinne päin hän huomasi oven takana ryhdikkään, punaposkisen ja kauniin naisen, jolla oli vaaleanpunainen puku ja punasinervä silkkihuivi päässä sekä lautanen kädessä ja joka nähtävästi odotteli ylipäällikön tuloa sisään. Kutusovin adjutantti selitti kuiskaten ruhtinas Andreille, että se oli talon emäntä, papin rouva, joka aikoi tarjota hänen ylhäisyydelleen leipää ja suolaa. Hänen miehensä oli tervehtänyt ylipäällikköä risti kädessä kirkossa, vaan rouva kotona… "Erittäin viehättävä nainen", lisäsi adjutantti hymyillen. Kutusof liikahti nämä sanat kuultuaan. Hän kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä (sen pääesineenä oli Tsarevo-Saimishtshen aseman arvostelu) samalla tavalla, kuin äsken oli kuunnellut Denisovia ja samalla tavalla, kuin seitsemän vuotta sitte oli kuunnellut Austerlitzin sotaneuvottelua. Hän näytti kuuntelevan vain siksi, että hänellä oli korvat, jotka eivät voineet olla kuulematta, vaikka toisessa niistä olikin tukku tervaköyden rohtimia. Näki kuitenkin selvästi, ettei mikään siitä, mitä päivystävä kenraali hänelle esitteli, voinut vähimmässäkään määrässä herättää hänessä mielenkiintoa eikä ihmetyttää häntä, vaan hän tiesi edeltäpäin kaikki, mitä hänelle sanottiin ja kuunteli tätä kaikkea vaan siitä syystä, että se piti kuunnella loppuun samoin kuin parhaillaan toimitettava messu. Kaikki, mitä Denisof oli sanonut, oli ollut asiallista ja järkevää. Se, mitä päivystävä kenraali puhui, oli vielä asiallisempaa ja järkevämpää, mutta huomasi, että Kutusof halveksi sekä tietoa että järkeä ja tiesi jotain muuta, jonka piti ratkaista asia – jotain muuta, joka ei riippunut järjestä eikä tiedosta. Ruhtinas Andrei seurasi tarkkaan ylipäällikön kasvonilmeitä, vaan ainoa ilme, jonka hän niissä havaitsi, oli ikävystyminen ja malttamattomuus siitä, mitä mahtoi merkitä naisen supatus oven takana sekä myöskin halu noudattaa sopivaisuutta. Silminnähtävästi halveksi Kutusof järkeä ja tietoa, jopa isänmaallista tunnettakin, joka oli ilmennyt Denisovin sanoissa, mutta hän ei halveksinut järjellä, ei tunteella eikä tiedolla (koska hän ei koittanutkaan niitä näyttää), vaan hän halveksi niitä jollain muulla. Hän halveksi niitä vanhuudellaan ja elämänkokemuksellaan. Ainoa määräys, jonka Kutusof omasta puolestaan teki esittelyn johdosta, koski venäläisten joukkojen sotarosvoutta. Päivystävä kenraali esitti esittelynsä loputtua hänen ylhäisyydelleen allekirjotettavaksi paperin, joka koski korvauksen vaatimista erään tilanomistajan pyynnöstä armeijan päälliköiltä vihantana niitetystä kaurasta.

Kutusof maiskutteli huuliaan ja pyöritteli päätään, kun tämä asia oli esitetty.

– Uuniin … tuleen. Ja minä sanon sinulle kerta kaikkiaan, veikkoseni, – virkkoi Kutusof, – kaikki tuommoiset jutut tuleen. Niittäkööt viljaa ja polttakoot puita terveydekseen. En sitä käske enkä salli, mutta en rupea rankaisemaankaan. Ilman sitä ei tule aikaan. – Hän vilkasi vielä kerran paperiin. – Oo, sitä saksalaista huolellisuutta! – virkkoi hän päätään heiluttaen.

XVI

– No, nyt ovat kai lopussa, – sanoi Kutusof viimeistä paperia allekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun niskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.

Papin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen käteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän aikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.

Kutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa leuasta ja sanoi:

– Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.

Hän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan lautaselle.

– No, mitä kuuluu? – sanoi Kutusof mennessään häntä varten varustettuun huoneeseen.

Rouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään huoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä aamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei Kutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään. Hänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein astuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos Les chevaliers du Cygne, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.

– Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, – sanoi Kutusof. – Surullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä olen sinun isäsi, toinen isäsi…

Ruhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä kuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä käydessään.

– Mihin onkaan jouduttu! – virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi, nähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä asemasta, jossa Venäjä nyt oli.

– Mutta annahan ajan kulua, – lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta tahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: – olen kutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.

– Kiitän teidän ylhäisyyttänne, – vastasi ruhtinas Andrei, – mutta pelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, – sanoi hän hymyillen, jonka Kutusof huomasi.

Kutusof katsahti häneen kysyvästi.

– Suurin syy on kuitenkin siinä, – jatkoi ruhtinas Andrei, – että olen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin taitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti! Jos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa…

Älykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin pulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.

– Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa. Emme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo miehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki neuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut Austerlitzista asti… Muistan, muistan lipun ja… – sanoi Kutusof ja mielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen johdosta.

Kutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan suudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä kyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin herkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen osanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista kuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.

– Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on maineen tie. – Hän oli hetken vaiti.

– Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. – Kutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja solmitusta rauhasta. – Kylläpä sain moitosta kyllikseni, – sanoi Kutusof, – sain sekä sodasta että rauhasta … ja kaikki koitui oikeaan aikaan. Tout vient à point à celui qui sait attendre.⁸³ Eikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään… – jatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen ajatuksiaan. – Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi kaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan aikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut, olisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa linnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen hyökkäykset eikä rynnäköt, vaan kärsivällisyys ja aika. Kamenski lähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne (kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin Kamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. – Hän nyökytteli päätään. – Ja saat uskoa minun sanani, että minä, – jatkoi Kutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, – panen ranskalaisetkin syömään hevosen lihaa. – Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.

– Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? – sanoi ruhtinas Andrei.

– Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat… Mutta usko pois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta, kärsivällisyyden ja ajan. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal.⁸⁴ Yhdet tahtovat, toiset eivät tahdo. Mitä tehdä? – kysyi hän nähtävästi toivoen vastausta. – Mitä sinä käskisit tekemään? – toisti hän ja hänen silmistään paistoi syvä, älykäs piirre.

– Minä sanon itse, mitä on tehtävä, – virkkoi hän, koska ruhtinas Andrei ei ottanut vastatakseen. – Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä ja mitä teen. Dans le doute, mon cher, – hän oli tuokioisen vaiti, – abstiens toi,⁸⁵ – lisäsi hän sitte.

– No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan osaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä ruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan luokseni. Hyvästi, poikaseni!

Kutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä ehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi uudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania Les chevaliers du Cygne.

Miten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas Andrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen Kutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden yleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto oli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta tuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat ja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä) ainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä rauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. "Hänessä ei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään", ajatteli ruhtinas Andrei, "mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään, panee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on olemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen tahtonsa – tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa ymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla ottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa noudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea", ajatteli ruhtinas Andrei, "uskon häneen siksi, että hän huolimatta ranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on venäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: 'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän puhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'." Tähän tunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä hämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka vastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman Kutusovin osaksi.