Sota ja rauha II

IV

Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä. Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä, kyllä, suostun", – ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti, hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt? j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat. Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin etsijäksi, milloin ikävöiväksi, milloin vaatijaksi ja aina kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka, samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas side hänen silmilleen.

– Nyt sinä näit pienen valon, – sanoi hänelle ääni. Sitten sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: sic transit gloria mundi.¹²

Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy temppelin porteille.

– Hänen pitää ensin saada lapio, – sanoi kuiskaten muuan veli.

– Ah! olkaahan, älkää sekoittako, – sanoi toinen.

Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään, tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki, mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä. Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen. Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta, sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi, ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte. Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi: – "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.

Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta, möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan. Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät, eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen muistiinsa.

"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", – luki suurmestari, – "paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."

Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.

Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.

Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.

Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja tottumuksistaan.

V

Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu, että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta astui huoneeseen ruhtinas Vasili.

– Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, – puheli ruhtinas Vasili astuessaan huoneeseen. – Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan, että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.

Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.

– Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, – sanoi hän, – käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista, millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä, niin ja vieläpä hovinkin, – lisäsi hän alentaen ääntään. – Helena asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, – hän veti hänet kädestä istumaan, – tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne, kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä, rakkaani.

Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.

– Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta alkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on hyvin suosiollinen Helenalle.

Jonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei ruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi ruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän kumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi muistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: "ole nöyrä ja kohtelias". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui, taistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua – pitikö hänen sanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken tahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin leväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa voimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän ensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö hän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin houkuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän lujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.

– No, rakkaani, – sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle: "suostun", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme ison apajan.

Mutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun Pierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä, seuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui:

– Ruhtinas, en ole käskenyt teitä luokseni, poistukaa, olkaa hyvä, poistukaa! – Hän hypähti ylös ja avasi hänelle oven. – Menkää nyt, – hän toisti itseään uskomatta ja oli iloinen nähdessään hämmentymisen ja pelon ilmeen ruhtinas Vasilin kasvoilla.

– Mikä sinun on? Oletko sairas?

– Menkää! – lausui vielä kerran vapiseva ääni. Ja ruhtinas Vasilin oli lähteminen tiehensä, saamatta minkäänlaista selvyyttä.

Viikon kuluttua, jätettyään hyvästi uudet vapaamuurari-ystävänsä ja jätettyään heille suuria summia almuihin, läksi Pierre maatiloilleen. Hänen uudet veljensä antoivat hänelle kirjeitä Kieviin ja Odessaan, sikäläisille vapaamuurareille vietäviksi ja lupasivat kirjoittaa Pierrelle ja ohjata häntä uudella toimialallaan.

VI

Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä, kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin, vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt, mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja osoittaen otsaansa sanoi:

– Un cerveau fêlé – je le disais toujours.¹³

– Minä sanoin edeltäpäin, – puheli Anna Pavlovna Pierrestä, – sanoin silloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen oikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden irstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki hurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun hän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin Maratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin tarkalleen, mitä tapahtuman piti.

Anna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään illanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain hänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin kokoontui la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de l'essence intellectuelle de la société de Pétersburg,¹⁴ kuten itse Anna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta, erkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna Pavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja ettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa mitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin näkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.

1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset yksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan ja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli antautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja Venäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna taas illanvieton. La crême de la veritable bonne sociéténa olivat hurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava ruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi valtiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki vierashuoneissa nimellä un homme de beaucoup de mérite,¹⁵ eräs hiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut henkilöt.

Henkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi vieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin armeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.

Aste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli tällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt yrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen minulle ja yleensä meille ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide Bonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta ajatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa Preussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. Tu l'as voulu, George Dandin,¹⁶ siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli valtiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris, joka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko seura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli venäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan liiton toiveita.

Keikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja ruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa vaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.

Anna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet muutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen kuiskaten.

– Le Prince Hyppolite Kouraguine – charmant jeune homme. M-r Krouq chargé d'affaires de Kopenhague – un esprit profond, ja yksinkertaisesti: M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite.¹⁷

Anna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten kykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt saavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen arvokkaan henkilön adjutanttina – oli ollut sangen tärkeällä asialla Preussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli täydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman käskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka mukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka avulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei vaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin vain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat. – Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten eivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen elämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki tulevaisuuden suunnitelmat, – tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut varakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin puettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi ajanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa Pietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään ylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti Pietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen rakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan lähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna Pavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen mielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja salli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä saattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista henkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui hänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella yhteistä keskustelua.

– Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään mahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän loistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me ne saattaisimme saavuttaa.

Tällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, – puhui Tanskan hovin asiamies.

– C'est le doute qui est flatteur!¹⁸ – sanoi l'homme à l'esprit profond, hienosti hymyillen.

– Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur d'Autriche; – sanoi Mortemart. – L'Empereur d'Autriche n'a jamais pu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit.¹⁹

– Eh, mon cher vicomte, – sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, – l'Urope (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena l'Urope eikä l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère.²⁰

Tämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan miehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin Boriksen asiaan.

Boris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan, mutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa, Helena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren adjutantin katseen.

Varsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna Pavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin sotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja säntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa sotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti välttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista. Vähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna tunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen muita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä muutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin innostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut, kun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:

– Il faut absolument que vous veniez me voir²¹ – sanoi hän sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.

– Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.

Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.

– Tunnettehan hänen miehensä? – sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. – Ah, hän on niin onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian raskaasti.