Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä vauhtia.

Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat leveälle niittytielle joen rannalle.

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.

Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi pyrkijöihin.

Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon, mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.

– No koetetaanko, herra, – hän lausui.

Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle. Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään ohjakset ilmaan.

– Älä luulekkaan, herra, – huusi hän Nikolaille.

Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno, höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten kirunta täyttivät ilman.

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet tuikkaelivat.

"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" – ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä – mutta sangen kummaa ja suloista tämä on." Hän katsahti rekeen.

– Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, – sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaankin Natasha", – ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

– Eikö teidän ole kylmä? – hän kysyi.

Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä, mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.

– Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.

Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen, kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa. "Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli Nikolai.

He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja iloisina vieraista.

– Keitä he ovat? – kyseltiin kuistilta.

– Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, – vastasivat äänet.

XI

Pelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit nenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja koetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa vahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi kuulua jyrinää.

Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä, pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso – Dimmler ja rouva – Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.

– Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle. Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!

– Ha-ha-ha!.. Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!.. En totta tosiaan voi katsella… – huudettiin, hoettiin.

Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin koko talon nuoriso.

Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin, mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja, joihin nuoret olivat pukeutuneet.

– Mutta kukas tämä sitten on? – puheli hän kotiopettajattareen kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin tatariksi. – Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra husaari, missä rykmentissä palvelette? – kysyi hän Natashalta. – Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, – sanoi hän tarjoilijalle: – sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.

Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet) Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.

– Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! – hän hoki.

Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään; tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.

Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä. Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot. Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon. Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia kestittiin salissa.

– Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! – puhui illallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.

– Miksikä? – kysyi talon vanhin tytär.

– Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta…

– Minä menen, – sanoi Sonja.

– Kertokaa, miten kävi sen neidin? – sanoi talon vanhimman jälkeinen.

– Niin, kerran meni eräs neiti, – alkoi vanhapiika, – vei mukanaan kukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan. Hetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä … reki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu – ja ilmielävänä seisoo hänen edessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.

– Ai! Ai!.. – kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.

– Oikeinko hän tuota … oikeinko hän puhuikin?

– Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön olisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin peloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija häneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään…

– Miksi heitä nyt taas peloittelette! – sanoi Pelageja Danilovna.

– Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa… – sanoi tytär.

– Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? – kysyi Sonja.

– Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai koputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa ripotella, niin on se onneksi.

– Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?

Pelageja Danilovna hymähti.

– Mitäs siitä, olen jo unohtanut… – sanoi hän. – Ja eihän teistä kukaan mene?

– Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen, – sanoi Sonja.

– Kun et vain pelkää.

– Luisa Ivanovna, saanko mennä? – kysyi Sonja M-me Schossilta.

Jos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai puheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan lähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän olivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana niin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena muistanut nähneensä.

"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!" ajatteli Nikolai katsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä kasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat, joita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.

– Minä en mitään pelkää, – sanoi Sonja, – Voinko lähteä heti? – Hän nousi pöydästä.

Hänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja kuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli päänsä ja vilkasi Nikolaihin.

"Mikä aarre tuo tyttö!" – ajatteli Nikolai. "Mitä olen ajatellutkaan näihin saakka!"

Sonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi pääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa ilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.

Ilma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä kirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja hangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle edes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli tumma ja ikävä, maa iloinen.

"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?" ajatteli Nikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään rakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan. Puolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot lankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat, paljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei aittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat kirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä kyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan jonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.

Joku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli kulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:

– Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.

– En pelkää, – vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti tulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.

Sonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän huomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli tottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt. Hän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä aivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.

"Aivan toinen ja sentään sama", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön kirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi tytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta korkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta, likistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.

– Sonja!.. Nicolas… He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten takasin kumpikin omia teitään.

XII

Kun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina näki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss sijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain rekeen.

Kotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt ikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja kun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju herätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta talvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta hän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.

– Sonja, onko sinun hyvä olla? – kysyi hän vähäväliä.

– On, – Sonja vastasi. – Entä sinun?

Puolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle ja asettui reen siivelle seisomaan.

– Natasha, – kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, – olen tehnyt päätöksen Sonjan suhteen.

– Oletko jo sanonut hänelle? – kysyi Natasha, loistaen ilosta.

– Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi, Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?

– Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen. En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin onnellinen, – jatkoi Natasha. – Nyt olen niin sanomattoman iloinen; no, jouduhan hänen luokseen.

– Ei, odotahan … voi, miten olet hullunkurisen näköinen! – sanoi Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä huomannut. – Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?

– Niin, – vastasi sisar, – teit oivan työn.

"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut onnekseni."

– Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?

– Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden perikuva.

– Siis hyvin tehty? – sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva, onnellinen, rakas vaimonsa.

Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.

– Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan… Siinä olisikin jo liiaksi onnea! – puheli Natasha noustessaan seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.

– Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, – sanoi Sonja.

Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.

– Näen jonkun viiksiniekan, – sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa kuvastimesta.

– Ei saa nauraa, neiti, – huomautti Dunjasha.

Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti (kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin ruumisarkun, milloin hänet, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa. Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.

– Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? – hän sanoi. – Mutta istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan minun tähteni… Minua niin peloittaa tänään!

Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi tarkastaa.

– Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, – sanoi Dunjasha kuiskaten; – te kun aina vain nauratte.

Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:

– Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.

Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" – kuiskasi Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle – kun Sonja yhtäkkiä hypähti kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.

– Ah, Natasha! – hän sanoi.

– Näitkö? näitkö? Mitä näit? – huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.

Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"… Hän ei tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään silmänsä käsillä.

– Hänetkö näit? – kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.

– Niin. Odotahan … minä … näin hänet, – sanoi Sonja itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut hänellä: Nikolaitako, vaiko Andreita.

"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.

– Niin, näin hänet, – hän sanoi.

– Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?

– Ei, minä näin… Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet pitkällään.

– Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? – uteli pelästynyt Natasha ja katsoa tuijotti ystävättäreensä.

– Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi minuun, – ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken, mistä kertoi.

– Niin, Sonja, mutta entä sitten?..

– Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta…

– Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten pelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua kauhistaa… – puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan lohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut pimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden ruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.

XIII

Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään. Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään, lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja tottumuksiaan.

Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan, mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä, mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta vainotaan.

Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan, tunnusta tyttärekseen sellaista vehkeilijää kuin on Sonja.

Vehkeilijä sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu… Hän ei ehtinyt lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa, sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen kasvoillaan oli tavattoman vakava.

– Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle, vaikene!.. – hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.

– Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden … rakkaani, sydänkäpyni, – mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.

– Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene; kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.

Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän perille.

Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi, tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.

Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.

Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä, hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät, mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.

Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi. Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.

Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.

Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.

Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa jo oli saapunut Moskovaan.

Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti tammikuun lopulla Moskovaan.