– Minäkö? – sanoi Nikolai, muistellen; – ensin näes ajattelin, että Rugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin varmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin sielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö olekkin? Mutta entäs sinä?

– Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme kulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä pimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan Otradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä ajattelin… Ei, en muuta ajatellutkaan.

– Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, – sanoi Nikolai hymyillen, kuten Natasha saattoi arvata äänestä.

– En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas Andreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. – Ja sitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni: miten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen… – sanoi Natasha. Ja Nikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. – Mutta kuulehan, – sanoi Natasha yhtäkkiä, – tiedän, etten enää koskaan ole niin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.

– Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, – sanoi Nikolai ja ajatteli: "Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole, enkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi yhdessä, olla aina vain kululla!"

"Mikä aarre tämä Nikolai!" – ajatteli Natasha.

– Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, – sanoi hän ääneen, osoittaen päärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa samettiyössä.

VIII

Kreivi Ilja Andreitsh oli luopunut aateliston puhemiehen toimesta, sillä hänen varansa eivät sietäneet siitä johtuvia menoja. Mutta raha-asiat eivät sittenkään parantuneet. Usein tapasivat Natasha ja Nikolai vanhempansa salaperäisinä ja rauhattomina keskustelemasta ja vieläpä kuulivat joskus puhuttavankin suuren moskovalaisen sukutalon ja Moskovan läheisen maatilan myymisestä. Tosin oli nyt vierastulva jonkun verran asettunut, ja Otradnossa elettiin yksinkertaisemmin kuin takavuosina, mutta sittenkin oli talo vielä väkeä täynnä, ja puolispöydässä istui aina vähintäin parikymmentä henkeä. Nämä henkilöt olivat kaikki aivan kuin omaisia, sellaisia jotka olivat taloon kotiutuneet, ja tuntuipa kuin he olisivat olleet kaikki siellä välttämättömiäkin. Tällaisia olivat soittotaiteilija Dimmler vaimoineen, tanssinopettaja Vogel perheineen, vanha neiti Bjelof, joka oli kauvan asunut talossa, ja monet muut: Petjan opettajat, tyttärien entinen kotiopettaja ja sanalla sanoen ihmiset, joiden oli parempi ja edullisempi asua kreivin talossa kuin kotonaan. Vieraita ei käynyt niin paljon kuin ennen, mutta elämä oli entisen kaltaista, eivätkä kreivitär ja kreivi muunlaista elämää osanneet ajatellakaan. Metsästysseuruetta ja koiria oli Nikolai yhä lisännyt, tallissa oli 50 hevosta ja 15 kuskia, ja nimipäiviä vietettiin yhtä juhlallisesti kuin ennenkin: annettiin kallisarvoisia lahjoja ja järjestettiin komeita päivällisiä. Kreivillä oli yhä entiset whisti- ja boston-iltansa, jolloin hän hävisi satoja ruplia illassa, sillä hän piteli korttejaan niin huolettomasti, että naapurit saattoivat pelata aivan kuin levitetyin kortein. Naapurit pitivätkin näitä voittojaan niin luonnollisina, että Ilja Andreitshin peli-illoista oli tullut heille jonkinlaisia edullisia veronkantotilaisuuksia.

Kreivi kulki kuin mahdottoman suuressa metsästysverkossa, koettaen itselleen uskotella, ettei ole siihen takertunut. Mutta joka askeleella takertui hän yhä pahemmin ja tunsi, ettei voi siitä irti riehtautua eikä ryhtyä varovasti ja kärsivällisesti silmuja päästelemään. Kreivittären rakastava sydän tunsi, että heidän lapsiaan vaanii köyhyys ja taloudellinen perikato. Ei hän sitä pitänyt kreivin syynä, sillä tämä ei saattanut olla toisenlainen kuin oli, ja näkyihän hänkin kärsivän (vaikka koettikin sitä salata) tästä uhkaavasta häviöstä. Kreivitär mietiskeli keinoja pulan selvittämiseksi. Hänen naiselliselta näkökannaltaan katsoen oli ainoastaan yksi keino: Nikolain oli mentävä rikkaisiin naimisiin. Hänen mielestään oli tämä viimeinen toivo, ja jos Nikolai ei suostu hänen valitsemaansa tyttöön, niin ei ole enää toivoakaan asiain järjestämisestä. Tämä valittu oli Julia Karagin, kelpo vanhempain tytär, Nikolain lapsuudenystävä ja nyt rikas morsian, kun viimeinenkin hänen veljistään oli kuollut.

Kreivitär kirjoitti asiasta tytön äidille Moskovaan ja sai suosiollisen vastauksen. Rouva Karagin vastasi, että hän puolestaan suostuu ehdotukseen, mutta kaikki riippukoon tytön tunteista. Samalla pyysi hän Nikolaita saapumaan vierailulle Moskovaan.

Kyynelsilmin puhui kreivitär usein pojalleen, että nyt, kun molemmat tytöt jo ovat omansa löytäneet, hänen ainoa toivonsa on saada Nikolaille puoliso. Rauhallisena kallistaisi hän päänsä hautaan kun näkisi vain tämän onnellisen päivän. Sitten kertoi hän, että hänellä on ihana tyttö tiedossa ja tutkiskeli pojan mielialaa avioliiton suhteen.

Kesken puheita alkoi kreivitär kehuskella Juliaa ja kehoitteli Nikolaita matkustamaan pyhiksi Moskovaan huvittelemaan. Nikolai arvasi äidin aikomukset, ja kun kerran taas oli puhe näistä asioista, vaati hän äidiltä täyttä selvyyttä. Äiti tunnustikin suoraan, että hänen aikomuksensa oli naittaa Nikolai Julia Karaginille, sillä tämä oli ainoa keino, jolla perhe saatettiin pelastaa perikadosta.

– Mutta jos rakastankin köyhää tyttöä, äiti, tokkohan vaaditte, että rikkauksien tähden uhraan tunteeni ja kunniani? – kysyi poika äidiltään, käsittämättä kysymyksensä julmuutta ja tahtoen vain osottaa jalouttaan,

– En, et ole minua käsittänyt, – sanoi äiti, tietämättä, miten olisi itseään puolustanut. – Sinä et minua käsitä, Nikoljenka. Tarkoitan sinun onneasi, – hän lisäsi, mutta tunsi samalla, ettei puhunut totta ja että hämmentyi. Hän pillahti itkuun.

– Äiti kulta, älkää itkekö, sanokaa vain, että tätä vaaditte minulta, sillä tiedättehän, että annan elämäni, kaikkeni teidän rauhastanne, – sanoi Nikolai. – Uhraan kaikkeni teidän tähtenne, tunteenikin.

Mutta tätä kreivitär ei tahtonut. Hän ei vaatinut pojaltaan uhreja, päinvastoin olisi hän itse ollut valmis uhraantumaan.

– Ei, et minua käsitä, jättäkäämme tämä asia, – hän sanoi, kuivaten kyyneliään.

"Niin, kenties rakastankin köyhää tyttöä", – puhui Nikolai itsekseen, – "miksikä siis uhraisin tunteeni ja kunniani? Ihmettelen, miten saattoikaan äiti minulle tällaista ehdottaa. Siksikö en saisi Sonjaa rakastaa että hän on köyhä?" – hän ajatteli. "Enkö saisi vastata hänen uskolliseen ja uhrautuvaan rakkauteensa? Varmaankin tekisi hän minut monin kerroin onnellisemmaksi kuin joku Julia nukke. Tunteeni tosin voin uhrata omaisteni tähden, mutta pakottaa en voi sydäntäni rakastamaan. Jos rakastan Sonjaa, niin ovat tunteeni voimakkaammat ja jalommat kaikkea maailmassa."

Nikolai ei matkustanut Moskovaan, eikä kreivitärkään enää puhunut avioliitosta, mutta surumielin, vieläpä toisinaan äkäisenäkin hän katseli, miten Nikolain ja köyhän Sonjan välit kävivät yhä hellemmiksi. Hän tunsi tekevänsä väärin kun oli nyrperä Sonjalle ja häntä kiusasi syyttä suotta, nimitellen häntä milloin "rakkaani", milloin "Te." Enin harmitti hyväsydämistä kreivitärtä se, että köyhä, mustasilmäinen Sonja oli niin lempeä, hyvä ja uhrautuvan jalomielinen hyväntekijöilleen ja niin uskollisesti, järkkymättömästi ja epäitsekkäästi rakasti Nikolaita, ettei mistään saattanut häntä nuhdella.

Nikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui Roomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi ollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta odottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään paluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi sulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin elämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä alkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen ikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli itseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä paloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.

Elämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.

IX

Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.

Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia. Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. – Sinähän kuljet kuin koditon, – sanoi äiti. – Mitä haluat?

– Haluan hänet … heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, – sanoi Natasha loistavin silmin ja vakavana.

Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.

– Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.

– Istuhan tähän viereeni, rakkaani, – sanoi äiti.

– Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?..

Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä, salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.

Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.

– Yhä vain leikkiä ja leikkiä, – pauhasi vanhus. – Kaikella on aikansa.

– Päästä hänet, Kondratjevna, – sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.

Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.

"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" – ajatteli Natasha.

– Niin, Nikita, menehän, ole hyvä … minne hänet lähettäisinkään? Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha tuo vähän kauroja.

– Vähän kauroja käskette? – toisti Misha alttiin iloisena.

– Mene, mene sukkelaan, – tiukkasi vanhus.

– Fjedor, hanki sinä minulle liitua.

Tarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön, vaikkei vielä ollutkaan teen aika.

Tarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli mahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni tiedustelemaan tarkemmin.

– Kyllä se neiti osaa! – sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.

Kukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän ei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain määräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän kärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta eivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin Natashan. "Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?" ajatteli Natasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.

– Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? – kysyi hän narrilta, joka kaapu harteilla tuli häntä vastaan.

– Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, – vastasi narri.

– Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä olisi minun itselleni tehtävä? – Ja hän lähti juosten, kolisten nousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.

Vogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita, pähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä voi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja alkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan, mutta nousi samassa seisaalleen.

– Madagaskarin saari, – hän lausui ääneen. – Ma-da-gas-kar, – toisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen, mitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.

Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,

– Petja! Petjka! – huusi Natasha veljelleen, – kanna minut alakertaan.

Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan alas portaista.

– Ei, päästähän sentään… Madagaskarin saari, – lausui Natasha, hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.

Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen, kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.

Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne, ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla tavalla", ajatteli Natasha.

– Sonja, tiedätkö mitä tämä on? – huusi Natasha, näppäytellen paksua kieltä.

– Ah, sinäkö siellä! – sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo nurkkaan ja alkoi kuunnella. – En tunne. Liekkö Myrsky? – sanoi hän arastellen ja peläten erehtyvänsä.

"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain hänestä puuttui."

– Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? – Ja Natasha lauloi köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.

– Missä kävit? – kysyi Natasha.

– Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini jäljennöksen.

– Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, – sanoi Natasha. – Mutta missä on Nikolai?

– Nukkuu, luullakseni.

– Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.

Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja rakastunein silmäyksin häntä katseli.

"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä. Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.

Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.

– Mutta tuossapa hän onkin, – sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan. – No, istuhan tähän viereeni. – Mutta Natasha pysähtyi äitinsä viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.

– Äiti! – lausui hän hiljaa. – Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti, pian, pian, – ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.

Hän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka myös oli saapunut seuraan. "Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat keskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja samoin hän puhaltaakin kuppiinsa!" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen miten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat ainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.

Teenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja asettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista sydämen asioista.

X

– Tuntuuko sinusta joskus, – sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat sijoittuneet nurkkaseensa, – tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää olisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi mennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?

– Tuntuupa useinkin! – veli vastasi. – Usein on kaikki näyttänyt niin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut kaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi kuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa huvittelemaan; kuului soittoa … mutta minut valtasi äkkiä hirveä ikävä…

– Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, – keskeytti Natasha. – Olin vielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran rangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä istuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin murheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia ihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, – puhui Natasha, – muistatko?

– Muistan, – veli vastasi. – Muistan, että tulin sitten sinun luoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi, miten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu, jöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?

– Mutta muistatko sinä, – sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten kauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui meidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja silloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme…

– Neekeri, – jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, – tottapa sen muistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen olen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.

– Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä ja katseli meitä…

– Muistatko, Sonja? – kysyi Nikolai.

– Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, – vastasi Sonja arasti.

– Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, – sanoi Natasha. – He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. – Mutta näythän sinäkin muistavan!

– Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen hampaansa.

– Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.

– Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä ilmestyi matolle – kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?

– Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi portailla ja ammuskeli pyssyllä?

Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti heidän mielensä.

Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat heille yhteisiä.

Hän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei herättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja Natashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin tekeytyä iloiseksi.

Silloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan Rostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita sentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli peloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.

– Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt kaalinkuvun alla, – sanoi Natasha.

– Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että minua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.

Keskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.

– Neiti, kukko on jo täällä, – lausui tyttö kuiskaten.

– En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, – sanoi Natasha.

Nuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka seisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan säräyksen.

– Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta niin paljon pidän, – kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.

Dimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: – miten nuoret istuvat hiljaa!

– Niin, me filosofeerailemme, – vastasi Natasha, vilaisten sivulleen, mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.

Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo, otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista hymyili hopeakirkas täysikuu.

– Tiedäppäs, minä arvelen, – sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain muuta, – arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä…

– Se on sielunvaellusta, – sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.

– Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.

– Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, – sanoi Natasha yhä vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, – mutta minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin…

– Saanko minäkin yhtyä teihin? – kysyi Dimmler, joka hiljaa oli tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.

– Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? – kysyi Nikolai. – Ei, se on mahdotonta.

– Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?.. Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, – intti vakuuttaen Natasha. – Onhan sielu kuolematon … jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.

– Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, – sanoi Dimmler hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt hyvänsuovan pilkallisesti.

– Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? – sano Natasha. – Tämä päivä kuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä…

– Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, – kuului kreivittären ääni. – Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.

– Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään seisaalleen.

Nuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet keskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja Nikolai istuutui klaveerin ääreen.

Kuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli paras kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.

Hän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi tänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan pitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan neuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja sotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli tunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin vaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään sisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja ajatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären välillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin lumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli päällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären avioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.

Dimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.

– Ei, kreivitär, – sanoi hän viimein, – hän on europalainen kyky, hänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä, voimaa…

– Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, – sanoi kreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että tyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta onnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut neljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.

Natasha keskeytti äkkiä laulunsa.

– Hölmö! – kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi sille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin saattanut rauhoittua.

– Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, – lohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat yhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.

Eteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset, kapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He toivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat, piilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he saliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia, kiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän eleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama loisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän eli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten lisäksi: vanha rouva vannehame yllä – Nikolai, turkkilainen tyttö – Petja, pajatso – Dimmler, husaari – Natasha ja tsherkessi – Sonja, jolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.

Pukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella. Kiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä naapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.

Nikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä kolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja päätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.

– Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, – sanoi kreivitär, – ja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää Meljukoveille.

Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli Otradnosta neljän virstan matkan päässä.

– Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, – yhtyi keskusteluun vanha kreivi. – Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.

Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.

Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.

Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja asettui rekiin.

Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon – vanhan kreivin – aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen – Nikolain – aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta. Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.

Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.

– Anna mennä, Sahar! – huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.

Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.

Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen, kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet toistensa jälissä.

– Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! – kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natashan ääni.

– Miten kirkasta, Nicolas! – kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen. Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", – ajatteli Nikolai. – Hän taivisti lähemmäksi tyttöä ja hymyili.

– Mitä te Nicolas?

– Enhän minä mitään, – sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.

Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt: "jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja, naurua ja naamioittujen ääniä.