Avioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei seuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi väliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa kovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut käsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. – "Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä mukaan", – tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä tapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja lausui ajatuksensa aivan rauhallisena.

Ensiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää ollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä seikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori. Kolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. – Ja neljänneksi, – sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, – pyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde ulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi kasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi häntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin. Ja nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset… – lopetti vanhus sellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen järkkymättä pysyvän päätöksessään.

Ruhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden sammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen. Hän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.

Kolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.

Kun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko seuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli hän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei tietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.

Näin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain kuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä tihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään luona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä tuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja säälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta johtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.

Kerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta pillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet lapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.

Äiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia, mutta keskeytti hänet yhtäkkiä:

– Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella! Tulee ensin ja sitten jättää, jättää…

Hänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta voitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.

– Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen jo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut…

Seuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän oli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen puuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten jälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä kaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset harjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään sävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän hurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten häipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. – "Ei sitä kannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla", – sanoi hän itselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla. Joka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet, lempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää hän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien narahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. – "Tuossapa olen!" – näytti hänen ilmeensä sanovan. – "No, vähät muusta. Ketään en kaipaa."

Palvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä päästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli taas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili omia avujaan. – "Mutta onpas ihana tuo Natasha!" – puheli hän taas itsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. – "Hän on sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse, jättäkää hänet vain rauhaan." Mutta vaikka hän olisi ollut miten rauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin sen tunsi.

Eteisen ovi avautui, ja joku kysyi: "ollaanko kotona?" – ja samassa kuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä itseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä kuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on hän. Hän tunsi hänet varmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.

Natasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.

– Äiti, Bolkonski on saapunut! – hän sanoi. – Äiti, tämä on kauheata, sietämätöntä! En tahdo … kiusautua! Mitä on minun tehtävä?..

Kreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas Andrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki Natashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja Natashan kättä ja istuutui sohvan viereen.

– Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa… – alkoi kreivitär, mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären kiertävään kysymykseen.

– En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona neuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, – sanoi hän, katsahtaen Natashaan. – Tahtoisin puhella kanssanne, kreivitär, – lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.

Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.

– Tehkää hyvin, – hän lausui.

Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas Andreihin.

"Nytkö? Tällä hetkellä!.. Ei, se on mahdotonta" … – ajatteli Natasha.

Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen kohtalonsa.

– Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, – sanoi kreivitär kuiskaten.

Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.

– Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, – sanoi ruhtinas Andrei.

Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

– Teidän kosintanne… – alkoi kreivitär verkalleen. – Ruhtinas Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. – Teidän kosintanne … (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja … minä annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni … toivoakseni … mutta Natashasta kaikki riippuu…

– Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne … annatteko sen minulle? – sanoi ruhtinas Andrei.

– Annan, – sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja painoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan taivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas Andreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli hänelle vieras ja peloittava henkilö. – Olen varma mieheni suostumuksesta, – sanoi kreivitär, – mutta entäs isänne…

– Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen, että häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri teille mainita, – sanoi ruhtinas Andrei.

– Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan…

– Muuten on mahdotonta, – sanoi ruhtinas Andrei huoaten.

– Lähetän hänet tänne, – sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.

– Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.

Sonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana vuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja supisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen ja heittäytyi tämän kaulaan.

– Miten? Äiti?.. Miten?

– Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, – sanoi kreivitär kylmästi, kuten tuntui Natashasta. – Mene … mene, – sanoi äiti surullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja huoahti raskaasti.

Natasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan ovesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. "Onko tuo vieras mies todellakin minulle kaikki kaikessa?" – kysyi hän itseltään ja vastasi samassa hetkessä: – "On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt kallein maailmassa." Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan luotuina.

– Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?

Hän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä syvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: "Miksi kysytte? Miksi epäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on mahdoton sanoin lausua tunteita."

Hän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen käteensä ja painoi sille huulensa.

– Rakastatteko minua?

– Rakastan, rakastan, – lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti äänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti itkuun.

– Miksi? Mikä Teidän on?

– Ah, olen niin onnellinen, – vastasi Natasha, hymyili kyynelissään, siirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa sopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.

Ruhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta rakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli tapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut runollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön naisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön antautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen velvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön kohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja runolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.

– Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen vuosi? – kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.

"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua sellaisena pitäneet)", – ajatteli Natasha, – "olenko todellakin nyt tästä hetkestä puoliso, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen, tuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko todellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo olen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan? Niin, mitä hän minulta kysyikään?"

– Ei; – hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas Andrein kysymystä.

– Suokaa anteeksi, – sanoi ruhtinas Andrei, – mutta te olette vielä niin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään teidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.

Natasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen sanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.

– Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani tuonemmaksi, – jatkoi ruhtinas Andrei, – niin voittehan tänä aikana varmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut onnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja jos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut… – sanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.

– Miksi puhutte tällaisia? – keskeytti Natasha. – Tiedättehän, että rakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, – hän jatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.

– Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.

– Ko-konainen vuosiko? – huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt äkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. – Miksikä kokonainen vuosi? Miksikä vuosi?.. – Ruhtinas Andrei alkoi hänelle selittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.

– Eikö muuten käy päinsä? – hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut, mutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.

– Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! – pyrähti äkkiä Natasha ja hertyi taas itkemään. – Kuolen ennenkun vuosi on kulunut: tämä on mahdotonta, tämä on kauheata. – Hän katsahti sulhastaan kasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.

– Ei, ei, suostun kaikkeen, – hän sanoi ja taukosi hetkessä itkemästä. – Olen niin onnellinen!

Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.

Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.

XXIV

Sormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu; tätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä ikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän sanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei tahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen vuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus purkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla tällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi joka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan: teititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen muuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin ennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan kuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he muistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä vieraita toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia olentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei kukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta maailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja ylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan näyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin muutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä. Muutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat Rostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin sulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären ja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja kanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas Andreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle kehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä. Ruhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena ennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja ruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar jo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja ruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä monia muita seikkoja.

Talossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina ovat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat paikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin kihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista. Ruhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui nämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman herkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas Andrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä Natashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan heidän kodissaan.

– Miksei? – kysyi Natasha säikähtyneenä.

– En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi…

– Miten häntä rakastaisin! – sanoi Natasha, käsittäen samassa tuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; – mutta käsitänhän, että tahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.

Vanha kreivi tuli toisinaan ruhtinas Andrein luo, suuteli häntä ja kysyi neuvoja Petjan kasvatusta ja Nikolain palvelusta koskevissa asioissa. Kreivitär huokaili heitä katsellessaan. Sonja pelkäsi joka hetki olevansa kihlautuneiden tiellä ja koetti kaikellaisilla tekosyillä poistua heidän seurastaan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Kun ruhtinas Andrei puhui (hän oli verraton kertoilija), kuunteli Natasha ylpeänä häntä. Kun hän itse puhui oli hän milloin peloissaan, milloin riemuissaan kun huomasi, miten tarkkaavana ja tutkivana ruhtinas Andrei katseli häntä silmiin. Epätietoisena hän kysyi itseltään: – "Mitä hän minusta etsii? Jotain hän katseellaan etsii! Entäs, jollei olekkaan minussa sitä, mitä hän katseellaan etsii?" Toisinaan hän joutui hänelle ominaisen hurjan iloisen mielialan valtaan, ja tällöin hän erittäin ihastuneena katseli ja kuunteli sulhasensa naurua. Ruhtinas Andrei nauroi harvoin, mutta kun nauroi, niin nauroi sydämensä pohjasta, ja aina tällaisen tapauksen jälkeen tunsi Natasha olevansa yhä lähempänä sulhastaan. Natasha olisi ollut täysin onnellinen, ellei häntä olisi kauhistanut yhä lähenevä ero, jonka ajatteleminenkin sai ruhtinas Andreinkin kalpenemaan.

Päivää ennen Pietarista lähtöään toi ruhtinas Andrei Rostoveille Pierren, joka tanssiaisten jälkeen ei kertaakaan ollut käynyt talossa. Pierre näytti hajamieliseltä ja hämmentyneeltä. Hän puheli vanhan kreivittären kanssa. Natasha istuutui Sonjan kanssa shakkipöydän ääreen, saadakseen ruhtinas Andrein lähettyvilleen. Tämä yhtyikin tyttöjen seuraan.

– Tehän olette jo kauvan tuntenut Besuhovin? – kysyi ruhtinas Andrei Natashalta. – Pidättehän hänestä?

– Pidän, hän on kelpo mies, mutta kovin naurettava.

Ja Natasha alkoi kertoa, kuten oli tavaksi tullut Pierrestä puhuttaessa, hänen hajamielisyydestään juttuja, jotka useinkin olivat aivan keksittyjä ja hänen laskuunsa sepitettyjä.

– Tiedättehän, että olen hänelle uskonut meidän salaisuutemme, – sanoi ruhtinas Andrei. – Tunnen hänet jo lapsuudesta. Hänellä on kultainen sydän. Pyydän teitä, Natalie, – sanoi hän yhtäkkiä vakavana; – minä lähden matkoille, Jumala tietää, mitä saattaa tapahtua. Rakkautenne saattaa kylm… Oh, tiedän, ettei minun pitäisi tästä puhua. Kuitenkin, – mitä teille tapahtuneekin minun poissa ollessani…

– Mitä sitten tapahtuu?..

– Mikä suru kohdanneekaan, – jatkoi ruhtinas Andrei, – pyydän teitä, neiti Sophie, mitä tapahtuneekaan, kääntykää ainoastaan häneen neuvoja ja apua etsimään. Hän on sangen hajamielinen ja naurettava henkilö, mutta hänellä on kultainen sydän.

Eivät isä, äiti, Sonja, eipä edes ruhtinas Andreikaan voineet aavistaa, miten ero koski Natashaan. Punakkana ja kiihtyneenä hän kuljeskeli kaiken päivää huoneesta toiseen ja toimitteli kaikellaisia vähäpätöisiä tehtäviä, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mikä häntä odotti. Hän ei itkenyt, ei silloinkaan, kun ruhtinas Andrei hyvästellessään viimeisen kerran suuteli hänen kättään. – Älkää lähtekö! – hän vain lausui hänelle sellaisella äänellä, että ruhtinas Andrei alkoi epäröidä, pitäisikö hänen todellakin jäädä. Kauvan tämän jälkeen muisti ruhtinas Andrei vielä nuo sanat. Lähdönkään jälkeen ei Natasha itkenyt, istui vain muutamia päiviä huoneessaan, ei välittänyt mistään, silloin tällöin vain toistaen:

– Ah, miksi hän lähti!

Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui Natasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä kaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on lapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.

XXV

Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan. Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. – "Sinä tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", – hän puhui. Toisinaan hän ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä, mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä näiden laskuun.

Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja selväksi, laiksi – rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt ihmiskunnan tähden, vaikka olikin – Jumala. Mitä välittikään hän muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.

Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen, hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat toisistaan tyytymättöminä.

Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen veljensä oli tapettu Turkissa.

Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni Julia.

Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni, uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa, vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset, jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta. Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein, että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso, mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me, mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta, hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut, mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi. Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi, että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte, aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä. Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu, sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä. Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin. Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen, kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen, ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet. Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni – en koskaan ole tätä epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen, mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se, josta mainitsette kirjeessänne, – huhu, että muka veljeni aikoisi mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan: en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin. Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla kädellään. Rakas ystävättäreni, mademoiselle Bourienne, suutelee teitä.