Sota ja rauha II

IX

Kuten aina, samoin olivat nytkin ylhäiset piirit, jotka kokoontuivat milloin hovissa, milloin suurissa tanssiaisissa, jakaantuneet useampiin ryhmiin, joista jokaisella oli oma omituinen värinsä. Suurin näistä oli ranskalainen ryhmä, joka oli muodostunut Napoleonin liiton johdosta, ja jonka sieluna olivat kreivi Rumjantsef ja Caulaincourt. Huomatuimpia henkilöitä tässä seurapiirissä oli Helena, senjälkeen kun hän oli miehensä kanssa asettunut asumaan Pietariin. Hänen vierashuoneessaan olivat tavallisia vieraita Ranskan lähetystön virkamiehet, ja muutenkin nähtiin hänen luonaan paljon viisaudestaan ja käytöstapansa hienoudesta kuuluja henkilöitä, jotka mielipiteiltään kuuluivat tähän seurapiiriin.

Helena oli ollut kuuluisan keisarikohtauksen aikana Erfurtissa, ja täältä olivatkin peruisin hänen tuttavuutensa kaikkiin europalaisiin Napoleon-kuuluisuuksiin. Erfurtissa oli Helenalla ollut loistava menestys. Itse Napoleonkin oli teatterissa hänet nähtyään lausunut hänestä: "C'est un superbe animal".⁵³ Pierreä ei lainkaan ihmetyttänytkään, että hänen vaimonsa hurmasi kaikki kauneudellaan ja käytöstapansa hienoudella, sillä kuluneet vuodet olivat tehneet hänet entistäänkin ihanammaksi. Mutta se häntä ihmetytti, että hänen vaimonsa näiden kahden vuoden kuluessa oli saavuttanut maineen: "d'une femme charmante, aussi spirituelle, que belle".⁵⁴ Kuuluisa ruhtinas de Ligne kirjoitteli hänelle kahdeksansivuisia kirjeitä. Bilibin säästeli sutkauksiaan, lausuakseen ne tuoreina kreivitär Besuhovin kuullen. Kenelle kreivitär Besuhovin vierashuoneen ovet avautuivat, hän oli saanut viisauden kunniakehän; nuoret miehet lueskelivat kokonaisia teoksia voidakseen viisaasti haastella hänen illanvietoissaan, ja lähetystöjen sihteerit, vieläpä itse lähettiläätkin uskoivat hänelle tärkeitä valtiollisia salaisuuksia, niin että Helena tavallaan tuli sangen merkitseväksi henkilöksi. Pierre, joka tiesi, että vaimonsa oli tyhmä, tunsi vaimonsa illanvietoissa ja päivällisillä, joissa tavallisesti puhuttiin valtiollisista asioista, runoudesta ja filosofiasta, kummallista epäröivää pelkoa. Hän oli näissä tilaisuuksissa samallaisessa mielentilassa kuin taikatemppujen tekijä, joka alituiseen pelkää paljastuvansa. Mutta petos ei paljastunut. Liekkö sitten syynä ollut se, että tällaisten illanviettojen olemassaolo jo perustui tyhmyyteen, tai kenties huvitti petettäviä juuri tämä petos. Se vaan oli varmaa, että kreivitär Helena Vasiljevnan maine yhä vain kasvoi, ja tämä "henkevä ja ihana nainen" saattoi lausua mitä suurimpia tyhmyyksiä ja typeryyksiä, ja sentään kaikki ihastuivat hänen jokaisesta sanastaan ja olivat löytävinään niistä syntyjä syviä, joista lausujalla itsellään ei ollut edes vähintäkään aavistusta.

Todellakin oli Pierre sopivin mies, mitä ajatella saattoi, tälle loistavan häikäisevälle maailmannaiselle. Hän oli oikein todellinen grand seigneur⁵⁵-puoliso, hajamielinen lallus, joka ei ketään häirinnyt eikä pilannut vierashuoneen korkealle liitelevää sävyä, vaan joka täydellisenä vastakohtana vaimonsa käytöstavalle ja hienoudelle muodosti tälle oivallisen taustan. Viimeisten kahden vuoden aikana olivat aatteelliset mietiskelyt ja hommat tehneet Pierren täysin välinpitämättömäksi kaikille muille harrastuksille, ja siksipä hän nyt vaimonsa seurapiirissä, jolla ei ollut häneen pienintäkään vetovoimaa, käyttäytyi välinpitämättömän rauhallisesti ja leuhkasti. Tätä taitoa ei saavuteta keinotekoisesti, ja siksi se herättääkin välitöntä kunnioitusta. Hän oli vaimonsa vierashuoneessa kuin teatterissa, oli kaikkien kanssa tuttavallinen, kaikille yhtä kohtelias, mutta kaikista yhtä välinpitämätön. Toisinaan takertui hän keskusteluunkin, kun se häntä kannusti, ja lausui silloin sopertaen mielipiteensä, jotka useinkin häiritsivät hetken mielialaa. Ei hän tällöin välittänyt vieraista eikä tarkannut olivatko saapuvilla les messieurs de l'ambassade.⁵⁶ Mutta niin vakautunut oli jo mielipide "Pietarin hienoimman naisen" mies-lalluksesta, ettei kukaan arvostellut vakavasti hänen päähänpistojaan.

Monien nuorten miesten joukossa, jotka olivat jokapäiväisiä vieraita Helenan vierassuojissa, oli Boris Drubetskoilla sangen huomattava asema. Helenan Erfurtin matkan jälkeen oli hän nopeasti ylentynyt virka-asteissa ja nyt oli hän sen lisäksi läheisin ystävä Besuhovien talossa. Helena kutsui häntä mon page⁵⁷ ja kohteli häntä kuin poikasta. Hän hymyili hänelle kuten kaikille muillekin, mutta toisinaan tämä hymy sittenkin kiusasi Pierreä. Boris oli Pierren seurassa erityisen huomaavainen ja surunsekaisen nöyrä. Tämä nöyryyden ja kunnioituksen sävy myöskin huolestutti Pierreä. Kolme vuotta sitten oli Pierre niin syvästi loukkautunut vaimonsa menettelyn johdosta, että hän nyt oli varustautunut tällaisen loukkauksen varalta ensiksikin siten, ettei hän ollut vaimonsa mies, toiseksi siten, että hän sulki sielunsa täydellisesti epäilyksiltä.

– Ei, kun hän nyt on bas bleu,⁵⁸ niin on hän ikuisiksi ajoiksi jättänyt entiset hullutukset, – puheli Pierre itsekseen. – Ei ole esimerkkiä siitä, että sinisukilla olisi ollut rakkaus-hullutuksia, – toisteli hän usein itsekseen, ja hän uskoikin lujasti tähän omituiseen, ties mistä saamaansa sääntöön. Mutta sittenkin vaikutti Boriksen läsnäolo Helenan vierashuoneessa (ja täällä oli hän miltei aina) Pierreen ruumiillisesti: hän tunsi jäsenensä sidotuiksi eikä voinut liikkua vapaasti ja välittömästi.

"Kummallinen vastenmielisyys", – ajatteli Pierre, – "ja ennen hän minua miellyttikin."

Maailman silmissä oli Pierre suuri herra, jonkunverran sokea ja naurettava kuuluisan naisen mies, viisas lallus, joka ei mitään toimita, muttei myös ketään vahingoita, hyvänluontoinen nahjus. Mutta Pierren sielussa tapahtui tänä aikana vaikea ja monivaiheinen sisäinen kehitystyö, joka avasi hänen silmänsä näkemään paljon uutta ja saattoi hänet moniin henkisiin epäilyksiin ja iloihin.

X

Pierre kirjoitteli yhä vieläkin muistiinpanojaan. Tältä ajalta on hän merkinnyt seuraavaa:

Marraskuun 24 p: nä.

"Nousin kahdeksalta, luin raamattua, menin sitten toimeeni (hyväntekijänsä neuvosta oli Pierre ryhtynyt palvelemaan eräässä virastossa), tulin kotiin puoliselle, söin yksinäni (kreivittärellä oli minulle vastenmielisiä vieraita), söin ja join kohtuullisesti ja aterian jälkeen jäljentelin veljille nuotteja. Illalla menin kreivittären suojiin ja kerroin siellä naurettavan jutun B: stä. Vasta kun kaikki rupesivat nauramaan, huomasin tehneeni tuhmasti.

"Menen levolle onnellisena ja rauhallisena. Suuri Jumala, auta minua vaeltamaan Sinun teilläsi, auta voittamaan vihan vimma – lempeydellä, rauhallisuudella, hekuma – pidättymisellä ja inholla, auta välttämään maailman hyörinää, mutta älä sentään vieroita: a) valtion palveluksesta, b) perhehuolista, c) ystävyyssuhteista, d) taloudellisista hommista."

Marraskuun 27 p: nä.

"Heräsin myöhään ja herättyäni lojuin kauvan vuoteessa. Jumalani! auta minua ja vahvista, jotta voisin Sinun teitäsi vaeltaa, Luin raamattua, mutta tunteeni liitelivät muualla. Luokseni tuli veli Urusof, puhelimme maailman turhuudesta. Hän puhui keisarin uudistuspuuhista. Aloin arvostella, mutta muistin veljeskunnan säännöt ja hyväntekijäni sanat, joiden mukaan todellisen vapaamuurarin innokkaasti pitää toimia valtiossa, kun hänen apuaan tarvitaan, ja pysyä rauhallisena, silloin kun asia ei koske häntä. Kieleni on – viholliseni. Luonani kävivät veljet G. V. ja O., neuvoteltiin uuden veljen ottamisesta veljeskuntaan. He vaativat minua ritoriksi. Tunnen itseni heikoksi ja ansiottomaksi. Sitten keskusteltiin temppelin seitsemästä pylväästä ja seitsemästä astinlaudasta, seitsemästä tieteestä, seitsemästä hyveestä, seitsemästä paheesta, seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta. Veli O. oli sangen kaunopuhelias. Illalla oli vastaanotto. Kokoushuoneen uusi sisustus lisäsi suuresti juhlallisuutta. Uusi tulokas oli Boris Drubetskoi. Minä esitin hänet, olin ritorina. Ollessani hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä huoneessa, valtasi minut kummallinen tunne. Tunsin vihaavani häntä ja turhaan koetin tukahuttaa tuon tunteen. Ja siksi tahdoinkin sydämeni pohjasta hänet pelastaa ja johdattaa hänet totuuden tielle, mutta pahat ajatukset olivat kietoneet minut pauloihinsa. Ajattelin, että hän pyrki veljeskuntaamme ainoastaan siksi, että tutustuisi mahtaviin veljiin ja pääsisi heidän suosioonsa. Muita syitä ei minulla ollut epäilyksiin kuin se, että hän minulta useampaan kertaan kysyi, kuuluivatko N. ja S. meidän veljeskuntaamme (joihin kysymyksiin en saattanut vastata), ja se että huomioitteni perustalla luulin voivani väittää, ettei hän saata tuntea kunnioitusta veljeskuntaamme kohtaan, koska hän liian paljon puuhaa ulkonaisen ihmisensä kanssa ja on siihen liian tyytyväinen, voidakseen halata sisäistä parannusta; mutta hän tuntui minusta vilpilliseltä, ja koko ajan kun seisoin silmästä silmään hänen kanssaan pimeässä huoneessa, luulin huomanneeni hänen pilkallisesti hymyillen kuunnelleen sanojani, ja minun teki mieleni todellakin lävistää hänet paljastetulla miekalla, jota pidin ojennettuna hänen rintaansa kohti. En voinut olla kaunopuhelias enkä saattanut vilpittömästi ilmaista epäilyksiäni veljille ja suurmestarille. Luonnon suuri Rakennusmestari, auta minua löytämään oikeat tiet, jotka vievät minua valheen umpisokkeloista."

Sitten seurasi päiväkirjassa kolme tyhjää lehteä, ja sitten oli taas kirjoitettu seuraavaa:

"Keskustelin kauvan kahdenkesken veli V: n kanssa ja opin paljon. Hän neuvoi minua turvautumaan veli A: han. Minulle selvisi paljon, vaikken olekkaan sitä ansainnut. Adonai on maailman luojan nimi. Elohim on kaikkeuden ohjaajan nimi. Kolmas nimi on kielin mahdoton lausua ja sillä on merkitys Kaikki. Keskustelut veli V: n kanssa vahvistavat, virkistävät ja lujittavat minua hyveen tiellä. Hänen seurassaan häviävät epäilykset. Huomaan selvästi eron meidän kaikki käsittävän pyhän oppimme ja yleisten tieteiden köyhien oppien välillä. Maalliset tieteet jakavat kaiken – käsittääkseni tappavat kaiken – tutkiakseen. Veljeskunnan pyhä tiede on yhtenäinen, kaikki ilmenee ehjänä, elävänä. Kolminaisuus – olevaisen kolme alkuainetta – rikki, elohopea ja suola. Rikki on öljyn ja tulen sekaista ainetta; yhtyessään suolaan synnyttää se siinä tulenpitoisuudellaan taipumuksen, jonka avulla se vetää puoleensa elohopean, tempaa itseensä, pidättää ja synnyttää kokonaan uusia olioita. Elohopea on juokseva ja lentävät henkinen olio. – Kristus, Pyhä Henki, Hän."

Joulukuun 3 p: nä.

"Heräsin myöhään, luin raamattua, mutta olin tunteeton, sitten menin saliin ja kävelin pitkin permantoa. Tahdoin miettiä, mutta mieltäni vaivasi eräs tapaus, joka oli sattunut neljä vuotta sitten. Herra Dolohof tapasi minut Moskovassa kaksintaistelumme jälkeen ja sanoi toivovansa, että nauttisin täydellistä sielunrauhaa, huolimatta vaimoni poissaolosta. En vastannut silloin mitään. Nyt johtuivat mieleeni tuon kohtauksen yksityisseikat, ja minä sanoin hänelle sydämessäni mitä ilkeimpiä sanoja ja pistoksia. Havahduin ja jätin nuo mietteet vasta sitten, kun huomasin olevani vihan vimmassa; enkä sittenkään tarpeeksi katunut tekoani. Sitten tuli luokseni Boris Drubetskoi ja alkoi kertoa kaikellaisista seikkailuista; olin heti alusta tyytymätön hänen tuloonsa ja sanoin hänelle jotain vastenmielistä. Hän vastasi. Tulistuin ja latelin hänelle joukon hävyttömyyksiä, vieläpä raakuuksiakin. Hän vaikeni, ja minä äkkäsin tekoni vasta liian myöhään. Jumalani, en lainkaan taida seurustella hänen kanssaan. Tähän on syynä itserakkauteni. Pidän itseni häntä parempana ja siksipä olenkin häntä paljon huonompi, sillä hän kärsii raakuuteni, mutta minä sitävastoin häntä halveksin. Jumalani, anna minun hänen lähettyvillään paremmin huomata oma kehnouteni ja anna minun niin käyttäytyä, että siitä olisi hyötyä hänellekin. Puolisen jälkeen nukahdin ja unessa kuulin selvästi äänen sanovan vasempaan korvaani: – 'Sinun päiväsi.' Näin unta, että olin kulkevinani pimeässä, ja yhtäkkiä ympäröivät minut koirat, mutta en niitä pelkää, vaan jatkan rauhallisena matkaani; yhtäkkiä iskee pieni piski hampaansa vasempaan lonkkaani eikä päästä. Kuristan sitä kurkusta. Kun sain sen hellittämään, iskee minuun toinen koira, suurempi äskeistä. Alan nostaa sitä maasta, mutta mitä korkeammalle sen kohotan sitä suuremmaksi ja raskaammaksi se käy. Samassa tulee luokseni veli A., tarttuu käsipuoleeni ja vie rakennuksen luo, jonne on mentävä kapeata lautaa pitkin. Astuin laudalle; se taipui ja putosi. Aloin kiivetä aidalle, jonka reunasta vaivoin sain käsin kiinni. Ankarain ponnistusten jälkeen jouduin punnerruksiin aidalle: jalkani olivat toisella, ruumiini toisella puolella. Vilkasin sivulleni ja näin veli A: n seisomassa aidalla. Hän osoitti kädellään leveätä lehtokujaa ja puutarhaa, missä näin suuren, kauniin rakennuksen. Heräsin. Jumalani, luonnon suuri Rakennusmestari! auta minua vapautumaan koirista – intohimoistani, viimeisestäkin, joka taistelee kaikkien entistenkin yhdistynein voimin, ja auta minua pääsemään siihen hyveen temppeliin, jonka haahmon näin unissani."

Joulukuun 7 p: nä.

"Näin unta, että Josef Aleksejevitsh oli olevinaan talossani. Olin kovin riemuissani ja tahdoin häntä kestitä. Puhua lavertelin muiden kanssa taukoamatta ja sitten huomasin äkkiä, ettei rämä saattanut miellyttää Josef Aleksejevitshiä. Tahdoin mennä hänen luokseen ja syleillä häntä. Mutta kun saavuin hänen luokseen huomasin, että hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän oli käynyt nuoreksi ja alkoi puhella jotain veljeskunnan opeista, mutta niin hiljaa, etten saattanut hänen sanojaan eroittaa. Sitten olimme kaikki poistuvinamme huoneesta, ja siellä tapahtui jotain kummallista. Me istuimme tai olimme pitkällämme lattialla. Hän puhui minulle jotain. Tahdoin osoittaa hänelle tunteellisuuttani ja kuulematta hänen sanojaan aloin kuvitella mielessäni sisäisen ihmiseni tilaa ja suurta Jumalan armoa, jonka tunsin minut vallanneen. Kyyneleet tulvivat silmistäni, ja olin onnellinen, kun hän sen huomasi. Mutta hän katsahti minuun vihaisena, taukosi puhumasta ja hypähti seisaalleen. Minä hätäännyin ja kysyin, tarkoittiko hän minua; mutta hän ei vastannut, katsahti vain ystävällisenä minuun, ja samalla olimme me minun makuuhuoneessani, missä on kahden maattava vuode. Hän pani pitkälleen vuoteen reunalle, ja minun oli tekevinäni mieli häntä hyväillä ja laskeutua hänen viereensä. Ja hän oli kysyvinään minulta: 'Sanokaa totuuden nimessä, mikä on teidän voimakkain intohimonne? Tunnetteko sen? Arvelen että sen jo tunnette.' Hämmennyin tästä kysymyksestä ja sanoin, että laiskuus on voimakkain intohimoni. Hän pudisti epäillen päätään. Hämmennyin vielä enemmän ja sanoin hänelle, että vaikka elänkin hänen neuvostaan vaimoni kanssa saman katon alla, niin en sentään ole vaimoni mies. Tähän hän vastasi, ettei pidä olla hyväilemättä vaimoaan, ja huomautti, että olen siihen velvollinen. Mutta minä vastasin, että se tuntuu minusta häpeälliseltä, ja samalla kaikki katosi. Minä heräsin, ja mieleeni tulivat Pyhän Raamatun sanat: Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Ja valo loistaa pimeässä, ja pimeä ei sitä omaksunut. Josef Aleksejevitshin kasvot olivat nuorekkaat ja kirkkaat. Tänäpänä sain hyväntekijältäni kirjeen, jossa hän puhuu avioliiton velvollisuuksista."

Joulukuun 7 p: nä.

"Näin unen, josta heräsin vapisevin sydämin. Olin olevinani Moskovassa, omassa talossani, suuressa arkihuoneessa, ja vierashuoneesta ilmestyi Josef Aleksejevitsh. Olin heti huomaavinani, että hänessä jo oli tapahtunut uudestasyntyminen, ja hypähdin häntä kohti. Olin suutelevinani häntä ja hänen käsiään, ja hän sanoi: 'Oletko huomannut, että olen täydellisesti muuttunut kasvoiltani?' Katsahdin häneen, syleillen yhä häntä, ja olin näkevinäni, että hänen kasvonsa olivat aivan nuorekkaat, mutta päänsä aivan paljas, ja piirteet aivan vieraat. Ja olin sanovinani hänelle: 'Olisinpa teidät tuntenut, jos sattumalta olisin teidät tavannut,' – mutta samalla ajattelin: – 'Puhuinkohan totta?' Ja samalla näin, miten hän makasi kuin kuollut ruumis; sitten hän vähitellen tointui ja lähti minun mukanani suureen työhuoneeseen, kantaen kädessään suurta, piirustuspaperista nidottua kirjaa. Olin sanovinani: 'Tämä on minun kirjoittamani.' Ja hän nyökkäytti päällään. Avasin kirjan, siinä oli joka sivulla ihania kuvia. Ja minä olin tietävinäni, että nämä kuvat esittivät sielun ja hänen rakastettunsa välisiä rakkausseikkailuja. Ja olin näkevinäni kirjassa ihanan neitosen kuvan, jolla oli läpikuultava puku ja ruumis, ja tyttö oli lentävinään pilviin. Ja olin tietävinäni, että tämä tyttö kuvasi Korkeata veisua. Ja olin tuntevinani, että näitä kuvia katsellessani, tein väärin, syntiä, mutta en voinut silti olla niitä katselematta. Jumalani, auta minua! Taivaan Herra, jos tahallasi olet minut hyljännyt, niin tapahtukoon Sinun tahtosi; mutta jos itse olen tähän syypää, niin opeta minulle, mitä minun on tehtävä. Sorrun saastaani, jos Sinä minut kokonaan jätät."

XI

Niiden kahden vuoden aikana, mitkä Rostovit viettivät maalla, eivät heidän raha-asiansa parantuneet.

Vaikka Nikolai Rostof ankarasti olikin noudattanut tekemäänsä päätöstä ja yhä palveli vaatimattomasti syrjäisessä rykmentissään, kuluttaen verrattain vähän rahoja, niin elettiin Otradnossa yhä entiseen tapaan, ja Mitenjka hoiti siten talousasioita, että velat yhä vain vuosittain kasvoivat. Vanhalle kreiville ei jäänyt muuta neuvoa kuin valtion palvelukseen turvautuminen, ja hän lähtikin Pietariin virkaa etsimään; hän lähti etsimään virkaa ja samalla, kuten hän sanoi, viimeisen kerran huvittamaan tyttösiä.

Pian Rostovien Pietariin saapumisen jälkeen Berg kosi Veraa, ja vanhemmat suostuivat tarjoukseen.

Huolimatta siitä, että Rostovit Moskovassa olivat kuuluneet korkeimpiin piireihin, itsekkään sitä tietämättä tai ajattelematta, muodostui heidän tuttavapiirinsä Pietarissa sekalaiseksi ja värittömäksi. Pietarissa heitä pidettiin maaseutulaisina, joiden luokse täällä eivät tulleet nekään henkilöt, joita Rostovit Moskovassa olivat ruokkineet, kysymättä, mihin seurapiiriin he kuuluivat.

Rostovit olivat Pietarissa yhtä kestiystävällisiä kuin olivat olleet Moskovassakin, ja heidän illallispöydässään yhtyivät mitä erilaisimpiin seurapiireihin lukeutuvat henkilöt: Otradnolaiset naapurit, köyhät tilanhaltijat tyttärineen, hovineiti Peronski, Pierre Besuhof ja piirikunnan postinhoitajan poika, joka palveli pääkaupungissa. Jokapäiväisiksi vieraiksi Rostovien talossa tulivat pian Boris, Pierre, jonka vanha kreivi oli tavannut kadulla ja tuonut mukanaan taloon, ja Berg, joka päiväkaudet oleskeli talossa ja oli niin kohtelias talon vanhimmalle tyttärelle, Veralle, että joka hetki saattoi odottaa kosimista.

Berg ei ollut suotta näytellyt kaikille Austerlitzin taistelussa haavoittunutta oikeata kättään eikä suotta kantanut aivan tarpeetonta miekkaa vasemmassa kädessään. Hän oli niin väsymättömästi ja sellaisella arvokkuudella kaikille kertoellut tästä tapahtumasta, että kaikki uskoivatkin hänen tekonsa tarkoituksenmukaisuuden ja suuren merkityksen, ja hän sai ansioistaan Austerlitzin taistelussa kaksi palkintoa.

Suomen sodassa Berg myöskin kunnostautui. Kun pommi oli ylipäällikön vieressä surmannut adjutantin, riensi Berg paikalle, otti maasta pommin sirpaleen ja vei sen päällikölleen. Kuten Austerlitzin tapahtuman jälkeen, samoin nytkin Berg kertoeli niin väsymättömästi ja kauvan tästä tapahtumasta, että lopulta kaikki uskoivat hänen tekonsa välttämättömyyden, ja ansioistaan Suomen sodassa Berg sai kaksi palkintoa. Vuonna 1809 hän oli ristirintakaartin kapteeni, ja sitäpaitsi oli hänellä Pietarissa jonkinlaisia erityisiä hyväpalkkaisia toimia.

Vaikka muutamat epäilijät hymyilivätkin, kun puhuttiin Bergin urotöistä, niin täytyy sentään tunnustaa, että Berg oli nuhteeton, urhoollinen upseeri, joka oli hyvissä väleissä päällystön kanssa, oli siveellinen nuori mies, jolla oli odotettavissa loistava virka-ura ja vankka asema yhteiskunnassa.

Kun Berg neljä vuotta sitten tapasi erään toverinsa teatterissa Moskovassa osoitti hän tälle Vera Rostovia ja sanoi saksaksi: "Das soll mein Weib werden",⁵⁹ ja silloin hän myös päätti täyttää lupauksensa. Kun hän nyt Pietarissa huomasi, miten olivat Rostovien asiat, päätteli hän ajan tulleen ja kosi.

Aluksi tämä tapaus saattoi vanhemmat hämille, mikä seikka ei ollut varsin mairitteleva Bergille. Tuntui aluksi kummalliselta, että vähäpätöisen liiviläisen aatelismiehen poika kosi kreivitär Rostovia; mutta Bergin luonteen pääominaisuutena oli niin vaatimattoman hyvänsuova itsekkyys, että Rostovien tahtomattaankin täytyi uskoa, että kaikki käy hyvin, koska hän itse niin syvästi oli vakuutettu, että kaikki oli hyvin, vieläpä verrattoman hyvin. Sitäpaitsi olivat Rostovien raha-asiat aivan rappiolla, mistä seikasta sulhasenkin täytyi olla selvillä. Mutta tärkein seikka sentään oli se, että Vera jo oli 24 vuoden vanha, ja vaikka hän kieltämättä oli kaunis ja järkevä ja oli mukana kaikkialla, ei kuitenkaan kukaan ollut häntä kosinut. Bergin tarjous hyväksyttiin.

– Nähkääs, – puheli Berg eräälle toverilleen, jota kutsui ystäväkseen ainoastaan sentähden, että tiesi kaikilla ihmisillä olevan ystäviä. – Nähkääs, kaiken tämän tiesin enkä olisi mennytkään naimisiin, jollen olisi kaikkea ajatellut ja aprikoinut, eikä se olisi eräästä syystä oikein ollut sopivaakaan. Mutta nyt ovat asiat toisin, isän ja äidin asema on turvattu, sain järjestettyä tuon vuokrajutun Itämeren maakunnissa ja palkallani ja morsiameni myötäjäisillä saatan hyvin tulla toimeen Pietarissa, kun olen niin säntillinen. Nyt voin elää huoletta. En mene rahain tähden naimisiin, pidän sellaista menettelyä halpamaisena, mutta välttämätöntä on, että vaimo tuo yhteiseen pesään osansa, mies osansa. Minulla on virkani – hänellä tuttavuudet ja pieni omaisuus. Meidän aikanamme on näillä seikoilla jonkinlainen merkitys, vai mitä arvelette? Mutta tärkeintä on, että hän on ihana, kunnioitettava neitonen ja rakastaa minua…

Berg punastui ja hymähti.

– Ja minä rakastan häntä, sillä hänellä on järkevä luonne – sangen hyvä. Niinpä hänen sisarensa – ; saman perheen lapsia, mutta silti aivan toisellainen, luonteeltaan ilkeä, järkeä ei tuon vertaa ja sitäpaitsi sellainen ymmärrättekö?.. Vastenmielinen… Mutta minun morsiameni… Kylläpä näette kun tulette meille… – jatkoi Berg ja aikoi sanoa "päivälliselle", mutta muutti mielensä ja sanoi: – "teetä juomaan", – ja puhalsi suustaan, sujauttaen vikkelään kielellään, pyöreän, pienoisen savurenkaan, joka täydellisesti ilmaisi hänen haaveilunsa onnesta.

Kun vanhemmat olivat toipuneet Bergin kosinnan synnyttämästä ensi hämmästyksestä, valtasi perheen tällaisissa tapauksissa niin tavallinen ilo ja juhlamieli, mutta ilo ei ollut todellista, se oli virallista. Tätä avioliittoa ajatellessaan tunsivat vanhemmat hämmentyvänsä ja häpeävänsä. Heitä aivan kuin hävetti se, että niin vähän olivat Veraa rakastaneet ja että nyt niin mielellään tahtoivat hänestä päästä. Eniten oli hämillään vanha kreivi. Varmaankaan ei hän olisi osannut ilmaista hämmentymisensä syytä, mutta syynä olivat hänen raha-asiansa. Hän ei lainkaan tietänyt omaisuutensa määrää, ei tiennyt velkojensa suuruutta eikä saattanut arvioida, paljonko voisi antaa Veralle myötäjäisiksi. Tyttärien maailmaan tullessa oli kummallekin määrätty myötäjäisiksi 300 sielua; mutta silloisista maatiloista oli toinen myyty ja toinen kiinnitetty veloista, joiden maksuaika oli näin laiminlyöty, että sekin täytyi pian myydä. Maatiloja ei siis enää ollut myötäjäisiksi antaa, eikä ollut rahojakaan.

Berg oli jo toista kuukautta ollut kihloissa, häihin oli enää viikon päivät, mutta vanha kreivi ei vielä ollut selvillä myötäjäisistä eikä ollut keskustellut asioista vaimonsa kanssa. Milloin aikoi hän eroittaa Veralle rjasanilaisen maatilan, milloin aikoi myydä metsää, milloin taas ottaa rahaa vekselillä. Muutamia päiviä ennen häitä astui Berg aamulla aikaseen kreivin työhuoneeseen ja kysyi, miellyttävän kunnioittavasti hymyillen, paljonko appi aikoi antaa myötäjäisiksi tyttärelleen.

Kreivi hämmentyi siihen määrään tästä kysymyksestä, jota hän sentään jo oli odottanutkin, että vastasi ajattelematta mitä mieleen sattui.

– Hyvä, että valvot etujasi, hyvä tyydytän toiveesi…

Hän nousi seisomaan, läimäytti Bergiä olalle, ja aikoi jättää asian silleen. Mutta Berg selitteli miellyttävästi hymyellen, että hänen täytyy purkaa kihlaus, jollei ennen häitä saa tietää myötäjäisten määrää ja jollei osaa summasta hänelle suoriteta ennen vihille menoa.

– Sillä ajatelkaahan, kreivi, miten konnamaisesti menettelisin, jos menisin naimisiin eikä minulla olisi varmoja tuloja, joilla voisin elättää perheeni.

Keskustelu päättyi siihen, että kreivi, ollakseen jalomielinen ja päästäkseen jatkuvista pyynnöistä, lupasi antaa vävypojalle 80 tuhannen ruplan vekselin. Berg hymähti lempeästi ja suuteli kreiviä olalle ja sanoi olevansa kiitollinen, mutta lisäsi, ettei hän mitenkään voi järjestää kotiaan, jollei hänelle selvässä rahassa makseta heti 30 tuhatta ruplaa. – Vaikkapa edes 20 tuhatta, kreivi, – hän lisäsi; vekselillä silloin vain 60 tuhatta.

– Niin, niin, hyvä, – myönteli kreivi hätäisesti, – mutta sallinethan, ystäväiseni, annan 20 tuhatta, mutta vekseli olkoon silti 80 tuhatta. Suutele siis minua.