XVII
Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa, lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.
Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset, kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia sotilaita.
Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia, osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä. Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen itseään päiväsessä.
Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.
– Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; – tule hämärissä Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.
Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.
– Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! – Lääkäri huomasi portaita nousevan Rostovin.
– Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? – kysyi lääkäri. – Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten talo.
– Miksi? – kysyi Rostof.
– Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee – hän suistuu surman suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä, nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla, – puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.
Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.
– En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset, hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. – Hän rehahti nauramaan. – Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan lörpöttelevää lääkäriä.
– Majuri Denisof, – toisti Rostof, – haavoittui Moliteinin luona.
– Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? – kysyi lääkäri rauhallisena välskäriltä.
Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.
– Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? – kysyi lääkäri.
Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.
– Olihan täällä sellainen, oli, – ehätti lääkäri myöntämään iloisesti, – hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä, onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?
– Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, – vastasi välskäri: – Mutta menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, – lisäsi hän, Rostoviin kääntyen.
– Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, – sanoi lääkäri, – saattaa käydä, että itse jäätte sinne.
Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.
– Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, – huusi lääkäri hänen jälkiinsä.
Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan. Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla, oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita sotilaita.
– Saako mennä katsomaan? – kysyi Rostof.
– Mitäpä siinä on katsomista? – vastasi välskäri:
Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä sotilaiden osastoa.
Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.
Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen. Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään, paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas, tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään, suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa – juotavaa;" Rostof vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta vuoteelle ja tuomaan juotavaa.
– Missä täällä on sairaiden hoitaja? – kysyi hän välskäriltä.
Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.
– Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne! – kirkasi sotilas, katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli kuuluvan sairaalan päällystöön.
– Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, – sanoi Rostof, osoittaen kasakkaa.
– Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, – vastasi sotilas iloisesti, ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.
"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", – ajatteli Rostof, loi silmänsä maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen. Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin. Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
– Mutta tuohan on luullakseni … – virkkoi hän välskärille.
– Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, – puuttui puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon tapaisesti: – Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä, emmekä koiria…
– Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, – puhui välskäri hätäillen. – Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.
– Menkäämme, menkäämme, – vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.
XVIII
Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita; haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla, toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita. Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen, lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen ennen nähnyt.
– Katsoppas missä Jumala toi yhteen, – sanoi pieni mies. – Tushin, Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä … – jatkoi hän hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. – Vai etsitte te Vasili Dmitrijevitsh Denisovia, – hän on huonetoverini! – sanoi pieni mies kuultuaan Rostovin asian. – Täällä, täällä, – ja Tushin lähti johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä naurunhohotusta.
"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" – ajatteli Rostof tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.
Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite silmillä vuoteellaan.
– Hei, Rostof? Terve, terve – huusi Denisof samalla äänellä kuin ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta, salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja huolettomuus.
Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla, vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes kuunnellut.
Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat ympäröineet Rostovin – sanantuojan vapaasta maailmasta – , hajaantuivat heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta. Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.
– Minun mielestäni, – sanoi hän Rostoviin kääntyen, – olisi paras pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi…
– Minäkö keisarilta armoa! – sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. – Minä armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja… Kuulehan kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun varas"…
– Verrattomasti sanottu, se on selvä, – sanoi Tushin. – Mutta se ei auta, Vasili Dmitritsh, – ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, – täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari sanonut, että asiamme on hullusti.
– Olkoon hullusti, – sanoi Denisof.
– Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, – jatkoi Tushin, – ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei teille tule.
– Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, – keskeytti Denisof ja jatkoi lukemistaan.
Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.
Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut suutaan.
Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään, olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.
– Niin, odotahan, – sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja istuutui kirjoittamaan.
– Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, – sanoi hän palatessaan akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.
– Vie perille, nähtävästi…
Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.
XIX
Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin armonpyyntöä.
Kesäkuun 13 p: nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen, keisarikohtauksen ajaksi.
– Je voudrais voir le grand homme,35 – sanoi hän, tarkoittaen Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli kutsunut Buonaparteksi.
– Vous parlez de Buonaparte?36 – kysyi kenraali hymyillen.
Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä koettelee häntä leikillään.
– Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon,37 – hän vastasi. Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.
– Kiipeät korkealle, – hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa Tilsitiin.
Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan. Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä, jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi häntä nähneet seurassaan.
Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin päivällisellä.
Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi Boriksen ja Schilinskin asuntoon.
Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit, tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos. Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof, väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa, lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.
– Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, – sai kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.
– En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, – sanoi Rostof, – en olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, – jatkoi hän kylmästi.
– Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet päässyt rykmentistä – Dans un moment je suis à vous,38 – huusi hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.
– Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, – toisti Rostof.
Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia, mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut – "elämäntottumuksen siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.
– Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, – sanoi Boris.
Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu, esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.
– Kreivi Schilinski, le comte N.N., le capitaine S.S., – esitteli Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen kankeasti, ja oli vaiti.
Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.
– En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, – vastasi Rostof lyhyeen.
Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? – kysyivät vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.
– Sittenkin olen täällä tiellä, – sanoi hän hiljaa Borikselle, – menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.
– Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. – Mutta jos olet väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää hieman.
– Todellakin…
He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui. Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä – aivan kuin Boris jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta – esittää Denisovin asiaa ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön. Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä, silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä, katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.
– Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön… Muuten luulen…
– Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! – sanoi Rostof melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.
Boris hymähti.
– Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin…
Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.
– No, mene, mene, mene… – sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä huoneesta.