Sota ja rauha II

X

Pian vapaamuurarien veljesliittoon yhtymisensä jälkeen lähti Pierre Kievin kuvernementtiin, missä sijaitsi suurin osa hänen maatiloistaan. Itse oli hän laatinut suunnitelman uudistuksiksi, joita aikoi toimeen panna talonpoikainsa tilan parantamiseksi.

Saavuttuaan Kieviin kutsutti Pierre pääkonttooriin kaikki voudit ja selitteli heille aikomuksiaan ja toiveitaan. Hän ilmoitti heille, että viipymättä ryhdytään toimenpiteisiin talonpoikain täydelliseksi vapauttamiseksi maaorjuudesta, ettei toistaiseksi pidä rasittaa talonpoikia liiallisella työllä, että äidit, joilla on pieniä lapsia, ovat vapautettavat työstä, että talonpoikia on autettava heidän hädässään, että talonpoikia on rangaistava ainoastaan neuvoilla ja varoituksilla, muttei ruumiinrangaistuksilla, että jokaiselle maatilalle on perustettava kouluja, turvakoteja ja sairaaloita. Muutamat voudit (heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka tuskin osasivat lukea ja kirjoittaa) kuuntelivat peloissaan herransa määräyksiä, sillä he arvelivat nuoren kreivin puheillaan tarkoittavan, ettei hän ole tyytyväinen heidän hallintoonsa ja rahojen kavaltamiseensa; toisista taas, ensi pelon hävittyä, tuntuivat Pierren söpellykset ja uudet, oudot puheet sangen huvittavilta; olipa sellaisiakin, joista yksinkertaisesti oli hauskaa kuulla herran puhuvan; mutta viisaimmat heistä, niiden joukossa myös ylivouti, olivat heti selvillä, miten on meneteltävä herran kanssa, jotta voisivat toteuttaa omat päämääränsä.

Ylivouti sanoi olevansa sangen myötätuntoinen Pierren aikeille; mutta huomautti samalla, että näiden parannuksien ohella on yleensä käytävä käsiksi asioihin, jotka ovat huonossa kunnossa.

Huolimatta kreivi Besuhof vainajan jättämistä suunnattomista rikkauksista – Pierrellä sanottiin olleen 500 tuhatta ruplaa vuotuisia tuloja – tunsi Pierre itsensä nyt köyhemmäksi kuin silloin, kun hän kreivi vainajalta sai 10 tuhatta ruplaa vuodessa. Hämärästi oli hän selvillä seuraavasta menoarviosta: Holhousneuvostolle suoritettiin kaikista maatiloista yhteensä noin 80 tuhatta ruplaa; Moskovan läheisen maatilan, Moskovan talon ja ruhtinattaren kunnossapitoon ja elatukseen kulutettiin noin 30 tuhatta; eläkkeinä maksettiin noin 15 tuhatta, saman verran hyväntekeväisyyslaitosten hoitoon; kreivitär Helenalle lähetettiin vuosittain 150 tuhatta; korkoja maksettiin noin 70 tuhatta; eräs rakenteilla oleva kirkko oli näinä kahtena vuonna vienyt noin 10 tuhatta; loput – noin 100 tuhatta ruplaa – hupenivat niin ja näin, Pierre itsekkään ei tietänyt minne, ja melkein joka vuosi täytyi tehdä uusia lainoja. Tämän ohella saapui ylivoudilta joka vuosi jos jonkinlaisia Jobin postia: tulipaloista, kadosta, tehtaiden ja ruukkien rappeutumisista ja korjausten välttämättömyydestä. Ja näin ollen täytyi Pierren ensi työkseen – ryhtyä työhön – johon hänellä vähimmin oli taipumusta ja taitoa.

Joka päivä oli Pierre ylivoudin kanssa toimessa. Mutta hän tunsi, etteivät asiat hänen toimintansa johdosta edistyneet hituistakaan. Hän huomasi, ettei hänen toimintansa lainkaan kohdistunut asiain menoon, ei lainkaan tarttunut itse asioihin eikä pakoittanut niitä edistymään. Ylivouti puolestaan esitti kaikki asiat sangen synkillä väreillä, koettaen Pierrelle vakuuttaa, että velkoja on välttämäti lyhennettävä ja tätä varten käytettävä maaorjain työtä uusiin yrityksiin. Tähän ei Pierre suostunut. Hän taas puolestaan vaati, että viipymättä oli ryhdyttävä talonpoikia vapauttamaan. Ylivouti piti tätä mahdottomana, ennen kun velka Holhousneuvostolle oli maksettu, ja tahtoi jättää asian tuleviin aikoihin.

Ylivouti ei pitänyt Pierren hankkeita mahdottomina; hän ehdotti, että niiden toteuttamiseksi myytäisiin metsiä Kostraman kuvernementistä ja maita Volgan alajuoksun varsilta ja Krimiläiseltä tilalta. Mutta ylivoudin puheiden mukaan seuraisi näistä toimenpiteistä niin viljalti oikeusjuttuja, takavarikkojen, uloshakujen, sopimusten y.m.s. peruutuksia, että Pierre joutui suunnilta ja vastaili lopulta kaikkiin voudin ehdotuksiin: "Niin, niin, tehkääkin niin."

Pierreltä puuttui käytännöllinen repäisevä tarmokkuus, jonka avulla hän välittömästi olisi saattanut ryhtyä toimeen, ja siksipä hän työtä ei rakastanutkaan, koettelihan vain voutia saada uskomaan, että hän todella on asioihin syventynyt. Vouti taas viekasteli kreiviä, koettaen tätä saada uskomaan, että pitää näitä hommia sangen hyödyllisinä isännälle ja itselleen rasittavina.

Suuressa kaupungissa tapasi Pierre tuttavia; tuntemattomat kiiruhtivat tutustumaan häneen ja ottivat avosylin vastaan saapuneen pohatan, kuvernementin rikkaimman tilanhaltijan. Kiusaukset Pierren helmasyntiin, siihen, jonka hän veljeskuntaan otettaissa oli tunnustanut suurimmaksi synnikseen, olivat niin voimakkaat, ettei hän niitä voinut vastustaa. Taas kuluivat kokonaiset päivät, viikot, kuukaudet yhdessä humussa: oli alituiseen illatsuja, päivällisiä, suuruksia, tanssiaisia, niin ettei Pierre ehtinyt lainkaan tointua, kuten oli ollut asiain laita Pietarissakin. Uudesta elämästä, jota Pierre oli tahtonut alkaa, ei tullutkaan mitään: entinen elämä jatkui, ainoastaan uudessa ympäristössä.

Veljeskunnan kolmesta elämän ohjeesta tunsi Pierre täydellisesti unohtaneensa sen, joka määräsi, että jokaisen vapaamuurarin on oltava siveellisyyden esikuvana, ja seitsemästä hyveestä ei hän itsessään tuntenut jälkeäkään kahdesta: säädyllisyydestä ja rakkaudesta kuolemaan. Hän lohdutteli itseään sillä, että oli täyttänyt sen määräyksen, joka velvoitti toimimaan ihmissuvun tilan parantamiseksi ja että hänessä olivat muut hyveet sangen kehittyneet: lähimäisen rakkaus ja etenkin anteliaisuus.

Keväällä 1807 päätti Pierre palata Pietariin. Paluumatkalla aikoi hän käydä kaikilla maatiloillaan ja tarkastaa, missä mitassa olivat hänen uudistus- ja parannushommansa, ja missä tilassa oli nyt se kansa, jonka Jumala oli uskonut hänen huostaansa ja jonka hän aikoi tehdä onnelliseksi parannuspuuhillaan.

Ylivouti, joka piti kaikkia Pierren hommia melkein mielettömyyksinä, epäedullisina hänelle itselleen, talonpojille ja vieläpä Pierrelle itsellekin – oli mukaantunut isäntänsä tahtoon. Vaikka hän pitikin talonpoikain vapauttamista mahdottomana, oli hän sentään kaikilla maatiloilla ryhtynyt rakennuttamaan suuria rakennuksia kouluille, sairaaloille, turvakodeille ja järjestänyt isännälleen kaikkialla tuliaisjuhlallisuuksia, ei juhlallisen komeita, joiden tiesi olevan vastenmielisiä kreiville, vaan tuollaisia uskonnollisen nöyriä, jumalankuvineen, leivän suolan tarjoiluineen, joiden hänen mielestään piti vaikuttaa kreiviin ja saattaa hänet harhaan.

Etelän kevät, rauhallinen, nopea matkustaminen wieniläisissä vaunuissa ja suloinen yksinäisyys vaikuttivat elvyttävästi Pierreen. Maatilat, joilla hän ei koskaan ollut käynyt, olivat toinen toistaan ihanampia; kansa näytti kaikkialla hyvinvoivalta ja liikuttavan kiitolliselta tehtyjen parannusten johdosta. Juhlallisuudet tosin saattoivat Pierren ymmälle, mutta sisimmässä sydämensä sopukassa tunsi hän sentään riemua niiden johdosta. Eräällä tilalla tarjosivat talonpojat hänelle leipää ja suolaa, lahjoittivat hänelle hänen suojeluspyhimyksiensä Pietarin ja Paavalin kuvat ja pyysivät herransa suostumusta rakentaakseen omalla kustannuksellaan kirkkoon uuden sivualttarin noiden lahjoittamainsa suojeluspyhimysten kunniaksi ja rakkauden ja kiitollisuuden merkiksi isännän tekemistä hyvistä töistä. Toisella tilalla tulivat vaimot rintalapsineen kiittämään häntä siitä, että oli vapauttanut heidät raskaasta työstä. Kolmannella tilalla oli vastassa pappi, risti kädessä, lasten ympäröimänä, joille hän kreivin suosiollisella luvalla oli opettanut uskontoa ja lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Kaikilla tiloilla näki hän valmiita ja rakenteilla olevia suuria kivirakennuksia kouluja, sairaaloita ja turvakoteja varten, jotka pian piti vihittämän toimintaan. Kaikkialla näyttivät voudit hänelle työlistojaan, joista kävi selville että veropäiviä oli tuntuvasti entisestään vähennetty, ja tästä jalosta teosta siniviittaiset talonpojat häntä kävivät liikuttavin sanoin kiittämässä.

Mutta sitä Pierre ei saanut tietää, että se kylä, missä hänelle tarjottiin leipää ja suolaa ja missä Pietarille ja Paavalille rakennettiin alttari, oli vilkas kauppapaikka, missä Pietarin päivänä oli suuret markkinat, että alttarin rakentamisen olivat kylän rikkaat talonpojat, samat jotka olivat häntä olleet tervehtimässä, jo aikoja sitten panneet alulle, että yhdeksän kymmenettä osaa talonpojista eli surkeassa kurjuudessa. Hän ei tiennyt, että ne imettävät äidit, jotka hän oli vapauttanut talon töistä, tämän johdosta kodeissaan joutuivat entistä raskaampaan työhön. Hän ei tietänyt, että pappi, joka risti kädessä oli ollut häntä vastassa, nylki armotta talonpoikia, eikä sitäkään, että häntä tervehtimään saapuneet oppilaat olivat jätetyt papille kyynelsilmin, ja että monet heistä suurilla lahjoilla oli vapautettu opiskelemasta. Hän ei tietänyt, että hänen suunnitelmansa mukaan rakennetut kivitalot olivat omain alustalaisten rakentamat, joille tämän johdosta oli lisätty veropäiviä, ja että veropäiviä oli vähennetty ainoastaan paperilla. Hän ei tietänyt, että niillä tiloilla, missä voudit kirjoistaan näyttivät hänen määräämänsä veron vähennyksen kahteen kolmannekseen entisestä, olikin työvelvollisuutta lisätty puolella. Ja siksipä olikin Pierre ihastunut tarkastusmatkaansa, ja uudelleen valtasi hänen sydämensä se ihmisystävällinen tunne, jonka huumaamana hän oli lähtenyt Pietarista, ja hän kirjoitteli innosta hehkuvia kirjeitä opettaja-veljelle, kuten hän nimitti suurmestaria.

"Miten helposti saattaa tehdä näin paljon hyvää, miten vähän on siinä vaivaa", – ajatteli Pierre, – "ja miten välinpitämättömiä sentään olemme!"

Hän oli sydämessään onnellinen hänelle osoitetun kiitollisuuden johdosta, mutta sitä osoitettaissa hän häpesi. Tämä kiitollisuuden osoitus pani hänet ajattelemaan, miten paljon enemmän hän saattaisi tehdä hyvää näille yksinkertaisille, hyville ihmisille.

Ylivouti, joka oli sangen tyhmä ja viekas mies, käsitti täydellisesti viisaan ja naivin kreivin ajatukset. Hän leikki niillä kuin leluilla ja kun huomasi, miten hänen järjestämänsä vastaanottajaiset vaikuttivat kreiviin, alkoi hän päättävämmin esittää ajatuksiaan talonpoikain vapauttamisen mahdottomuudesta ja erittäinkin sen tarpeettomuudesta, sillä olivathan hänen mielestään talonpojat muutenkin täysin onnelliset.

Sydämensä salaisimmissa sopukoissa täytyi Pierrenkin tunnustaa, että oli vaikeata kuvitella mielessään onnellisempia ihmisiä, ja että heitä vapaudessa odottivat, Jumala ties, mitkä vaarat; mutta sittenkin hän pysyi päätöksessään, jonka piti oikeudenmukaisena. Vouti lupasi käyttää kaikki voimansa kreivin lempiaatteiden toteuttamiseksi, sillä hän käsitti selvästi, ettei kreivi koskaan voisi tarkastaa hänen toimiaan: ovatko metsät ja maatilat myödyt mahdollisimman edullisesti, ovatko velat suoritetut Holhousneuvostolle j.n.e. Ja sitäpaitsi hän oli varmasti vakuutettu, ettei kreivi luultavasti koskaan edes kysy eikä saa tietää, miten hänen rakennuttamansa kivitalot seisovat tyhjinä, ja miten talonpojat vastakin rahassa ja työllä maksavat saman veron kuin muidenkin tilain talonpojat s.o. niin paljon kuin irti saavat.

XI

Palattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä maatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia, jonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut tavannut kahteen vuoteen.

Bogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja kuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa, joka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli hiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei ruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi nuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.

Rakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja suuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään vielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä puita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset; katoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri; tiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki todisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon miehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan rakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.

Ruhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi ruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.

Pierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus sellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli tavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta hajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä etemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.

– No, mitä siellä? – kuului räikeä, vastenmielinen ääni.

– Vieras, – vastasi Anton.

– Pyydä hieman odottamaan, – ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni nopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen, vanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan lasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.

– Kas enpä odottanut, tervetullut, – sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän tarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut muutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan leikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei, vaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää loistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut, miehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla, mitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta miettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän tottui niihin.

Kuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut pitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti sellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan keskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen hätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä, tulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s. Aatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut ruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä, jota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre puheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei näytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin. Pierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta puhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti ilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime matkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja heränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään naivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää ystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin Pietarissa ollessaan.

– En voi teille sanoa, miten paljon olen siitä ajasta kokenut ja muuttunut. En itseäni enään tuntisi.

– Niin, paljon, paljon olemme niistä päivin muuttuneet, – sanoi ruhtinas Andrei.

– No, entäs te? – Pierre kysäsi, – mitä suunnitelmia teillä on?

– Suunnitelmia? – toisti ruhtinas Andrei pilkallisesti.

– Minulla suunnitelmia? – hän kertasi, ikäänkuin olisi ihmetellyt sellaisen sanan merkitystä. – Niin, näethän, rakennutan, haluan tulevana vuonna jo tykkönään muuttaa…

Pierre vaiti ollen herkeämättä katseli Andrein vanhentuneisiin kasvoihin.

– Ei, minä kysyn, – sanoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti:

– Niin, mitäpäs minusta puhetta … kerrohan sinä, kerro matkastasi, kaikesta, mitä maatiloillasi olet toimittanut.

Pierre alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt maatiloillaan, parhaampansa mukaan kumminkin koettaen salata osallisuutensa tehtyihin parannuksiin. Ruhtinas Andrei ehätti jonkun kerran edeltä sanomaan Pierren ajatuksen, aivan kuin olisi kaikki, mitä Pierre oli tehnyt, ollut jo kauvan tunnettu tarina, ja hän kuunteli, ei ainoastaan haluttomasti, vaan vieläpä kuni häveten Pierren puheita.

Pierren olo ystävänsä seurassa kävi kiusalliseksi, jopa raskaaksikin. Hän vaikeni.

– Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli raskas ja pulmallinen vieraineen, – elän täällä näin leirioloissa, tulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut heihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, – hän sanoi, nähtävästi vain kohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei tuntunut olevan mitään yhteistä. – Lähdemme päivällisen syötyämme. Mutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?

He läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti, keskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten keskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin ja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta uudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun, telineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän äkkiä keskeytti:

– Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle ja sitten matkalle.

Päivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.

– Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, – sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja sanoi hätäisesti:

– Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää, että kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.

– Ikuisiksiko? – sanoi ruhtinas Andrei. – Ikuista ei ole mikään.

– Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut kaksintaistelusta?

– Kyllä, sinä läpäisit senkin.

– Eräästä seikasta Jumalaa kiitän, kiitän siitä, etten tappanut sitä miestä, – Pierre sanoi.

– Miksikä? – virkkoi ruhtinas Andrei. – Häijyn koiran tappaminen on hyväkin työ.

– Ei, ihmisen tappaminen on pahasti, väärin…

– Miksi väärin? – toisti ruhtinas Andrei. – Mikä on oikeata, mikä väärää, ei ole ihmisten määrättävissä. Ihmiset ovat iät päivät erehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä, mitä katsovat kulloinkin oikeaksi ja vääräksi.

– Väärää on se, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle, – sanoi Pierre hyvillään siitä, että ruhtinas Andrei ensi kerran hänen tulonsa jälkeen innostui ja alkoi puhua, tahtoen ilmaista kaiken, mikä oli tehnyt hänet sellaiseksi kuin hän nyt oli.

– Mutta kuka sinulle on sanonut, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle? – kysyi ruhtinas Andrei.

– Vahingoksi? Vahingoksi? – Pierre sanoi. – Kaikki tiedämme, mikä on vahingoksi itsellemme.

– Niinpä tiedämme, mutta sitä, mikä on itselleni vahingoksi, en voi tehdä toisille, – sanoi ruhtinas Andrei, yhä enemmän innostuen ja nähtävästi haluten ilmaista Pierrelle uuden maailmankatsomuksensa. Hän puhui ranskaa. – Je ne connais dans la vie que deux maux hien réels: c'est le remord et la maladie. Il n'est de bien que l'absence de ces maux.²⁶ Elää itseään varten ja välttää vain näitä kahta pahaa: siinä nykyinen viisauteni.

– Mutta lähimäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus? – puuttui Pierre puheesen. – Ei, en koskaan ole kanssanne yhtä mieltä! Elää vain niin, ettei tee pahaa, ettei tee kaduttavia tekoja, ei riitä. Minä elin niin, elin itseäni varten ja turmelin elämäni. Ja vasta nyt, kun elän, tai ainakin koetan elää (vaatimattomuudesta Pierre korjasi lauseensa) toisia varten, vasta nyt olen käsittänyt elämäni koko onnen. Ei, en ole kanssanne yhtä mieltä, ja ettepä tekään niin ajattele kuin puhutte.

Ruhtinas Andrei katseli vaiti ollen Pierreä ja hymyili ilkamoivasti.

– Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, – hän sanoi. – Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, – jatkoi hän hetkisen kuluttua; – mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi varten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että aloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen kokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on kunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu heidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole ollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä saakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.

– Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? – kysyi Pierre innostuen. – Entä poika, entä sisar, isä?

– Niin, nehän ovat kaikki samaa minää, ne eivät ole toisia, – sanoi ruhtinas Andrei, – mutta muut, lähimäiset, le prochain, kuten te ruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja pahuuden päälähde. Le prochain ovat ne, sinun kieviläiset talonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.

Ja hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi haastoi Pierreä kinastelemaan.

– Laskette leikkiä, – puheli Pierre yhä enemmän innostuen. – Mitä hairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja huonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä pahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset meidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta ja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut rukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon, lohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä, että ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti heitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja vanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä työ, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä yön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? … – puheli Pierre hätäisesti ja tapaillen. – Ja näin tein, joskin huonosti, joskin vähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette mitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää, enkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta pääasia, – jatkoi Pierre, – minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että nautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.

– Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, – sanoi ruhtinas Andrei. – Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä – perustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä. Mutta mikä on oikeata, mikä hyvää – jätä se sen arvosteltavaksi, joka kaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, – hän lisäsi, – annappa tulla.

He nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.

– No, riidelkäämme sitten, – sanoi ruhtinas Andrei. – Sinä puhut kouluista, – jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, – opetuksista ja niin poispäin, se on, tahdot ohjata tuon, – hän näytti talonpoikaa, joka lakki kourassa kulki heidän ohitseen, – hänen eläimellisestä tilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta näyttää, että ainoa mahdollinen onni on – eläimellinen onni, – ja sen sinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä hänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen keinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta minun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön, yhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et voi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset täyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka enkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei hänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan tai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä ruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei hänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo suunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, – mitäs sinä taas vielä sanoitkaan? – Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. – Ah, niin, sairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan, mutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona kymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä muutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, – jona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa. Mutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää mielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa – sen tekee! – hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja kääntyen Pierrestä.

Ruhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, että selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän puhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole saanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä elokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.

– Ah, se on kauheata, kauheata! – sanoi Pierre. – En vain käsittää, miten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia hetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin siihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta inhottavaa … etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy… No, entäs te?

– Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, – sanoi ruhtinas Andrei. – Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman miellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten paraan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.

– Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua liikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään…

– Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä, mutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut ansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät voineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa tarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka on välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta olisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.

– Miksi ette palvele armeijassa?

– Austerlitzin jälkeen! – sanoi ruhtinas Andrei synkästi. – Ei, kiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan armeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi tuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu venäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, – pitkitti rauhoittavasti ruhtinas Andrei. – Nyt nostoväessä, isä on 3: nen piirin ylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on – olla hänen palveluksessaan.

– Siispä te palvelette?

– Palvelen.

Hän oli hetkisen vaiti.

– Mutta miksi sitten palvelette?

– Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta hän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan liian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena, etenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen ylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi tuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, – sanoi ruhtinas Andrei hymyillen. – Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi minulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin tällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. – No kas, siinäpä ollaan!

– Kyllä, mais ce n'est pas comme vous l'entendez,²⁷ – jatkoi ruhtinas Audrei. – En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle pöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita nostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä, mutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.

Ruhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen menettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.

– Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, – hän jatkoi. – Se on varsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt kuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille. Jos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen, ole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet ruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin. Mutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten tähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet kaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja raaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja syyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin talonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät ihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä oloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat ankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja tulevat yhä vain onnettomammiksi.

– Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin ajatuksiinsa omasta isästään.

Hän ei vastannut mitään.

– Niin, näetsen, ketä säälin – ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja puhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja lyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja otsiksi.

– Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, – sanoi Pierre.