X
Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin. Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p: nä lähtenyt Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti saavuttaa se Radsivilovin tiellä.
Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle. Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa, joita tuli ja meni lakkaamatta.
Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä lasten paljous – niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa. Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista. Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja kutsui kaikkia päivällisille.
"Olen sangen, sangen kiitollinen teille, ma chère tahi mon cher omasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (Ma chère tahi mon cher sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten loukkaannun, mon cher. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta, samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle. Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin, aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle: "No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on – tarjoileminen. Niinpä niin…" Ja hän lähti taas, tyytyväisenä huoahtaen, vierashuoneesen.
– Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! – ilmoitti kreivittären jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.
– Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, – hän sanoi. – Olkoon menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä tulemaan – sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"
Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.
"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan … hän on ollut sairas lapsi rukka … tanssiaisissa Rasumovskien luona … ja kreivitär Apraksin … minä olen ollut niin onnellinen…" puhelivat naiset innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman, sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan: "Olen ylen iloinen; äidin terveys … ja kreivitär Apraksin", ja taas kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.
– Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, – lausui vieras: – hänen terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!
– Mikä sitten? – kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt, mitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli kuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.
– Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, – jatkoi vieras, – tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan hänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet karkoittanut sieltä.
– Jopa nyt! – sanoi kreivitär.
– Hän oli valinnut huonoja ystäviä, – puuttui puheeseen Anna Mihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään Dolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä molemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on lähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten sotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.
– Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? – kysyi kreivitär.
– He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän on Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava ihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet jostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen näyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä poliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät karhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.
– Hauskalta mahtoi, ma chère, poliisi näyttää, – huudahti kreivi nauruun pakahtumaisillaan.
– Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?
Mutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.
– Vaivoin pelastettiin onneton, – jatkoi vieras. – Näin järkevästi huvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! – hän lisäsi. – Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on nyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä seurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle aijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.
– Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? – kysyi kreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat jutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären puhetta. – Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia. Tietääkseni … on Pierrekin avioton.
Vieras häiläytti kädellään.
– Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.
Ruhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän tahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän tuntee suuren maailman asiat.
– Näin on asia, – hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. – Kreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu… Lastensa luvunkin hän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.
– Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! – sanoi kreivitär. – Kauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.
– Nyt on hän kovin muuttunut, – sanoi Anna Mihailovna. – Niin, minun piti sanoa, – hän jatkoi: – ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko omaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä, toimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille … niin että vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että joka hetki odotetaan kuolemaa, ja Lorrain on saapunut Pietarista) saa tämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili. Neljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden tarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa Kirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän se oli Borikseni risti-isänäkin, – lisäsi hän, aivan kuin ei tälle seikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.
– Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla, kerrotaan, – lausui vieras.
– Niin, mutta meidän kesken sanottuna, – puhui Anna Mihailovna, – tämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill Vladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.
– Mutta, ma ehère, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja huomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten puoleen: – mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.
Ja kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas pyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään ruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat hyvin syöneet ja etenkin juoneet… "Niin, välttämäti meille päivällisille, tehkää hyvin", hän sanoi.
XI
Syntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen, mutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä loukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi äitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä naisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi sen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias tyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja pysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti paetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle punakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö ja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.
Kreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään tyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.
– Kas tässäpä hän on! – huusi hän nauraen. – Nimipäiväin viettäjä! Rakas nimipäiväin viettäjäni!
– Rakkaani, kaikella on aikansa, – sanoi kreivitär, tekeytyen ankaraksi. – Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi, Elie, – lisäsi bän miehelleen.
– Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, – sanoi vieras. – Miten suloinen lapsi! – hän lisäsi, kääntyen äitiin.
Tyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta eläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta juoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa hulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet jalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä suloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei vielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin luo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki hehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan. Häntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka veti hameensa alta.
– Näettekö?.. Nukke… Mimi… Näettekö?
Ja enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki naurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin äänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin hertyivät nauramaan.
– No, mene, mene tollukoinesi, – puhui äiti teeskennellyn ankarana sysäten tyttöä luotaan. – Tämä on nuorin tyttäreni, – hän sanoi, vieraaseen kääntyen.
Natasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä silmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.
Vieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti velvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.
– Sanokaahan, rakkaani, – hän sanoi, kääntyen Natashaan, – miten on tämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?
Natashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei vastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.
Sillä välin oli nuori polvi: Boris – upseeri, ruhtinatar Anna Mihailovnan poika, Nikolai – ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja – kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha – kreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi huomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden rajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen piirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet sellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin vierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja kreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja vaikea heidän oli pidättyä naurusta.
Nuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja samanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa näköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli säännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli lyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen. Hänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa uhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan vierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei keksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan. Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti. Boris ei nauranut.
– Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan vaunut? – hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.
– Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, – vastasi äiti hymyhuulin.
Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.
XII
Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen, jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha, pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.
– Niin, ma chère, – sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja osoittaen poikaansa Nikolaita. – Nyt on hänen ystävänsä Boris ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, ma chère. Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin. Onpas tämä ystävyyttä! – sanoi kreivi kysyvästi.
– Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, – vieras sanoi.
– Kauvan on jo puhuttu, – kreivi sanoi. – Yhä puhutaan ja puhutaan, mutta siihen se aina jää. Ma chère, sepäs on ystävyyttä! – hän toisti. – Hänestä tulee husaari.
Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.
– Ei lainkaan ystävyyttä, – vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. – Ei lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää sotapalvelukseen.
Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat häntä hyväksyvästi hymyillen,
– Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? – sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle paljon surua.
– Olenhan teille jo sanonut isä kulta, – poika sanoi, – että jään luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, – puhui hän, yhä vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.
Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.
– No, no, hyvä! – sanoi vanha kreivi: – aina hän kiivastuu. Yhä vaan Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, – hän lisäsi, huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.
Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi nuoreen Rostoviin.
– Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä ikävöin, – hän sanoi hellästi hymyillen.
Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi, pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä Sonjaa.
– Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen ommellut! – sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. – Cousinage dangereux voisinage,15 hän lisäsi.
– Niin, – sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia, jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.
– Kaikki riippuu kasvatuksesta, – sanoi vieras.
– Tosiaan, olette oikeassa, – jatkoi kreivitär. – Näihin saakka olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun täydellisesti, – puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. – Tiedän, että aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.
– Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, – vakuutteli kreivi, jolla oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea verrattomana. – Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä, ma chère!
– Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, – sanoi vieras. – Ruutia.
– Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä opettamaan.
– Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä tällä iällä.
– Oi, ei, joutavia! – kreivi sanoi. – Mitenkäs meidän äitimme kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?
– Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään! – sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä kieltäisin… Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi. Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.
– Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, – sanoi hymyillen kaunis Vera.
Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä tuntui epämiellyttävältä.
– Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain tavatonta, – sanoi vieras.
– Miksi synnin salaisimme, ma chère! Kreivitär rakkaani viisasteli liiaksi Veraa kasvattaessaan, – sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä! tulipa hänestä sentään oiva tyttö, – hän lisäsi, iskien hyväksyvästi Veralle silmää.
Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.
– Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! – sanoi kreivitär, saatettuaan vieraat.