Raha edustaa työtä. Olen tavannut sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat vakuutetut, että raha edustaa senkin työtä, joka sitä omistaa. Tunnustan itsekin ennen aikaan ajatelleeni siihen tapaan. Mutta minä tahdoin perinpohjin päästä selville siitä, mitä oli raha. Ja siinä tarkotuksessa käännyin tieteen puoleen.

Tiede sanoo, että raha ei ole itsessään mitään väärää tai vahingollista, että se on yhteiskunnallisen elämän luonnollinen ehto, joka on välttämätön: 1) vaihtokauppaa varten, 2) arvojen hinnan määräämistä varten, 3) säästämistä varten ja 4) maksujen suoritusta varten. Se silminnähtävä ilmiö, että, jos taskussani on kolme liikaa ruplaa, en tarvitse muuta kuin viheltää saadakseni missä sivistyneessä kaupungissa tahansa kokoon satakunnan ihmisiä, jotka ovat valmiit näistä kolmesta ruplasta minun määräykseni mukaan tekemään mitä raskaimpia, vastenmielisimpiä ja alentavimpia tehtäviä, ei johdu rahasta, vaan hyvin monimutkaisista kansojen taloudellisen elämän ehdoista. Toisten ihmisten valta toisten yli ei johdu rahasta, vaan siitä, että työmies ei saa täyttä hintaa työstään. Tämä taas johtuu pääoman koron ja työpalkan ominaisuuksista sekä monimutkaisista suhteista niitten ja itse tuotannon sekä rikkauksien jakaantumisen ja käyttämisen välillä. Tavallisella kielellä sanottuna se kuuluu, että rahalliset ihmiset voivat punoa köyttä rahattomista. Mutta tiede sanoo, että kysymys ei ole siitä. Tiede sanoo: kaikessa tuotannossa on kolme tekijää: maa, työn varastot (pääoma) ja työ. Ja eri suhteista näitten tuotannon tekijäin välillä, siitä, että kaksi edellistä tekijää – maa ja pääoma – eivät ole työmiesten, vaan toisten käsissä, siitä sekä siitä johtuvista monimutkaisista olosuhteista riippuu toisten ihmisten orjuuttaminen toisten kautta. Mistä johtuu se rahavalta, joka hämmästyttää meitä kaikkia vääryydellään ja julmuudellaan? Miksi toiset ihmiset rahan avulla hallitsevat toisia? Tiede sanoo: se tulee tuotannon tekijäin jakaantumisesta sekä siitä johtuvista seikoista, jotka sortavat työmiestä. Tämä vastaus on aina näyttänyt minusta kummalliselta ei ainoastaan sen puolesta, että se jättää huomioon ottamatta yhden osan kysymyksestä – nimittäin: rahan merkityksen tässä kohti, – mutta myöskin sen puolesta, että se jakaa tuotannon tekijät tavalla, joka tervejärkisestä ihmisestä aina näyttää keinotekoiselta ja todellisuutta vastaamattomalta. Vakuutetaan että tuotannossa on aina kolme tekijää: maa, pääoma ja työ, ja samalla otaksutaan, että rikkaudet (eli niitten arvo – raha) luonnollisesti jakaantuvat niitten kesken, joitten hallussa on toinen tai toinen tekijöistä: maakorko – maan arvo – kuuluu maanomistajalle, pääomakorko pääoman omistajalle ja työpalkka työmiehelle. Niinköhän on asianlaita? Ensiksikin onko se totta, että kaikessa tuotannossa on kolme tekijää? Esimerkiksi nyt, paraikaa minun tätä kirjoittaessani, tapahtuu heinän tuotanto. Mitkä ovat tämän tuotannon tekijät? Sanotaan: maa, joka on kasvattanut ruohon, pääoma – viikatteet, haravat, heinähangot, häkkirattaat, ja työ. Mutta minä näen, ettei se ole totta. Paitsi maata ovat osallisina heinän tuotannossa: aurinko, vesi, yhteiskuntalaitos, joka suojelee niittyjä vahingolta, työmiesten taito, heidän kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, sekä monta muuta tuotannon tekijää, joita jostakin syystä ei tunnusta poliittinen ekonomia. Auringon voima on samallainen tuotannon tekijä, vieläpä välttämättömämpikin, kuin maa. Ajatelkaa niitten ihmisten tilaa, jossa toiset (esim. kaupungissa) pitävät oikeutenaan seinillä pimittää toisilta auringon. Miksikäs ei sitä lueta tuotannon tekijäin joukkoon? Vesi on toinen, yhtä välttämätön tekijä. Ilma niinikään. Yhteiskunnallinen turvallisuus on samallainen välttämätön tekijä, samoin työmiesten ravinto, vaatteet, niinkuin tunnustavatkin muutamat taloustieteilijät. Sivistys, puhumisen taito, joka tekee mahdolliseksi työnteon, ovat tekijöitä. Minä voisin täyttää kokonaisen nidoksen semmoisilla poisjätetyillä tekijöillä. Minkä vuoksi on valittu juuri nuo kolme tekijää vaikka esim. auringon valoa ja vettä voi yhtä hyvin pitää erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin muutakin työmiehen ravintoa ja vaatteita yhtä hyvin kuin työkaluja. Miksi auringon säteet, vesi, ravinto, tiedot eivät muka ole erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan ainoastaan maa, työkalut ja työ? Senkö vuoksi ainoastaan, että yksien ihmisten oikeutta käyttää hyväkseen auringon säteitä, vettä, ilmaa, ravintoa, oikeutta puhua ja kuunnella harvoin evätään, jota vastoin oikeutta maan ja työkalujen hyväkseen käyttämiseen alituiseen vastustetaan meidän yhteiskunnassamme. Muuta aihetta ei ole, ja senvuoksi huomaan ensiksikin, että tuotannon tekijäin jako kolmeen on aivan mielivaltaista, eikä perustu todellisuuteen. Mutta kenties tämä jako on niin luontaista ihmisille, että siellä, missä taloudelliset suhteet muodostuvat, heti eroittuvat juuri nämä, ja ainoastaan nämä kolme tekijää. Katsokaamme, niinkö on asianlaita? Katsokaamme esim. venäläisiä siirtolaisia, joita on miljoonan paikoilla. Nämä siirtolaiset tulevat, asettuvat maalle ja alkavat tehdä työtä, eikä kenenkään päähän juolahda, että ihmisellä, joka ei käytä maata, voisi olla joitakin oikeuksia siihen, eikä myöskään maa vaadi itselleen mitään erikoisoikeuksia. Päinvastoin siirtolaiset tunnustavat itsetietoisesti maan yhteiseksi omaisuudeksi ja pitävät oikeana, että jokainen niittää ja kyntää missä tahtoo ja niin paljon kuin ennättää. Siirtolaiset hankkivat itselleen maan ja puutarhojen viljelemistä sekä talojen rakentamista varten työkaluja, eikä kenenkään päähän juolahda että työkalut voisivat itsekseen tuottaa tuloa. Ei pääoma myöskään vaadi itselleen mitään oikeuksia, vaan päinvastoin siirtolaiset itsetietoisesti tunnustavat, että kaikki korko työkaluista, lainatusta viljasta, pääomasta on vääryyttä. Siirtolaiset vapaalla maalla työskentelevät omilla tai korotta heille lainatuilla työkaluilla kukin itsekseen, tai kaikki yhdessä yhteiseksi hyväksi, ja semmoisessa yhdyskunnassa ei ole maakorkoa, ei kapitaalikorkoa, eikä työpalkkaa. Puhuessani semmoisesta yhdyskunnasta en puhu mielikuvasta, vaan kerron siitä, mitä aina on ollut olemassa ja mitä paraikaa on olemassa ei yksin venäläisten siirtolaisten keskuudessa, vaan kaikkialla, niin kauan kuin ei ihmisten luontainen tila ole häiritty. Minä puhun siitä, mikä jokaisesta näyttää luonnolliselta ja järjelliseltä. Ihmiset asettuvat maalle asumaan ja ryhtyvät kukin hänelle luontaiseen työhön ja jokainen, hankittuaan itselleen sen mitä hän työssään tarvitsee, tekee työtänsä. Jos taas ihmisille on edullisempaa työskennellä yhdessä, niin he yhtyvät työkuntaan, mutta ei erityinen talous, eikä työkunnat tule olemaan erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan tekijöinä ovat työ ja työn välttämättömät ehdot: aurinko, joka kaikkia lämmittää, ilma, jota ihmiset hengittävät, vesi jota juodaan, maa, jolla tehdään työtä, vaatteet, jotka ruumista verhoavat, ravinto, lapio, aura, kone, jolla tehdään työtä, ja silminnähtävää on, ettei auringon säteet, ilma, vesi, maa, vaatteet, aura, kone voi kellekään muulle kuulua, kuin niille, jotka käyttävät hyväkseen auringon säteitä, ilmaa, vettä, leipää, vaatteita, konetta, sillä kaikki tuo on tarpeen ainoastaan niille, jotka sitä käyttävät. Ja kun he niin menettelevät, näemme me, että he menettelevät niin, kuin on ihmisille luontaista, s.o. järjellisesti. Ja siis, tarkastaessani muodostuneita taloudellisia suhteita, en näe sitä, että tuotannon tekijäin jako kolmeen olisi ihmisille luontaista. Näen päinvastoin, että se on ihmisille luonnonvastaista ja epäjärjellistä. Mutta kenties väestön kasvaessa ja viljelyksen kehittyessä on välttämätön tämä jako, joka on tapahtunut Euroopan yhteiskunnassa, emmekä me voi olla tunnustamatta tapahtunutta tekoasiaa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita. Sanotaan, että Euroopan yhteiskunnassa on tapahtunut tuotannon tekijäin jako, s.o. että yhdet ihmiset omistavat maan, toiset työkalut, ja kolmannet ovat sekä maan että työkalujen puutteessa. Työmiehellä ei ole maata eikä työkaluja. Me olemme niin tottuneet tähän väitteeseen, ettei sen kummallisuus enää meitä hämmästytä. Mutta jos tarkemmin sitä ajattelemme, niin heti huomaamme sen vääryyden, jopa järjettömyydenkin. Tuossa väitteessä on sisällinen ristiriitaisuus. Käsite työmies sisältää käsitteen maa, jolla hän elää, ja käsitteen työkalut, joilla hän työskentelee. Jollei hän eläisi maalla, eikä hänellä olisi työkaluja, niin ei hän olisi työmies. Semmoista työmiestä, jolta puuttuu maa ja työkalut, ei ole milloinkaan ollut eikä voi olla. Ei voi olla maanviljelijää ilman maata, jolla hän työskentelee, ilman viikatetta ja hevosta, ei voi olla suutaria ilman taloa maalla, ilman vettä, ilmaa ja työkaluja. Jos talonpojalla ei ole maata, hevosta ja viikatetta, suutarilla taloa, vettä ja naskalia, niin se merkitsee, että joku on ajanut hänet pois maalta ja ottanut häneltä pois viikatteen, hevosen, naskalin, mutta se ei mitenkään merkitse sitä, että voi olla maanviljelijöitä ilman auraa ja suutareita ilman työkaluja. Niinkuin kalastajaa ei voi ajatella kuivalla maalla ja ilman verkkoja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut hänet pois vesiltä ja riistänyt häneltä verkot, samoin on mahdotonta ajatella talonpoikaa ja suutaria ilman maata, jolla he elävät, ja ilman työkaluja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut heidät pois maalta ja ottanut heiltä pois työkalut. Voi olla semmoisia ihmisiä, joita ajetaan pois paikasta toiseen, ja semmoisia, joilta on riistetty työkalut ja joita väkisin pakoitetaan tekemään vierailla työkaluilla heille tarpeettomia esineitä, mutta se ei merkitse, että tuotannon luonne on semmoinen, se merkitsee ainoastaan, että on tapauksia, jolloin tuotannon luonnollisuus on häiritty. Jos taas pidetään tuotannon tekijöinä kaikkea sitä, minkä voi riistää työmieheltä toisen väkivalta, niin miksikä ei pidetä tuotannon tekijänä omistusvaatimusta orjan persoonaan? Miksi ei pidetä semmoisina tekijöinä omistusvaatimusta auringon säteisiin, ilmaan, veteen? Voi ilmestyä ihminen, joka rakentamalla seinän pimittää naapureilta auringon, voi ilmestyä ihminen, joka johtaa joen veden lammikkoon ja siten saastuttaa sen, voi ilmestyä ihminen, joka pitää koko ihmistä omaisuutenaan, mutta ei mikään näistä omistusvaatimuksista vaikkapa se pantaisiinkin väkivallalla täytäntöön, voi olla perusteena tuotannon tekijäin jaolle, ja sen vuoksi on yhtä väärin pitää luuloteltua oikeutta maahan ja työkaluihin erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin tarkastella luuloteltua oikeutta auringon säteitten, ilman, veden ja toisen ihmisen persoonan hyväkseen käyttämiseen semmoisina tekijöinä. Voi olla ihmisiä, jotka vaativat oikeutta maahan ja työkaluihin, niinkuin on ollut ihmisiä, jotka ovat vaatineet omistusoikeutta työmiehen persoonaan, ja niinkuin voi olla ihmisiä, jotka vaativat yksinomaista käyttämisoikeutta auringon säteisiin, veteen, ilmaan. Voi olla ihmisiä, jotka ajavat työmiestä paikasta toiseen ja väkisin riistävät häneltä hänen työnsä tuotteet, sen mukaan kuin ne valmistuvat, ja tämän työn välikappaleet sekä pakoittavat häntä tekemään työtä ei omaksi hyväkseen, vaan isännän hyväksi, niinkuin tapahtuu tehtaissa – kaikkea tuota voi olla; mutta työmiestä ilman maata ja työkaluja ei sittenkään voi olla, niinkuin ei voi olla ihminen toisen omaisuutena, vaikka hyvin kauan aikaa on sitä vakuutettu. Ja niinkuin väite omistusoikeudesta toisen ihmisen persoonaan ei voinut riistää orjalta hänen synnynnäistä taipumustaan etsiä omaa onneaan, eikä isännän, niin nytkin väite omistusoikeudesta maahan ja työkaluihin ei voi riistää työmieheltä jokaisen ihmisen synnynnäistä taipumusta elää maalla ja tehdä omilla tai yhteisillä työkaluilla sitä, mitä hän pitää itselleen hyödyllisenä. Kaikki, minkä voi sanoa tiede, tarkastellessaan nykyistä taloudellista tilaa, on se, että muutamat ihmiset vaativat omistusoikeutta maahan ja työmiesten työkaluihin, jonka johdosta osalta näitä työmiehiä (ei suinkaan kaikilta) riistetään ihmisille ominaiset tuotannon ehdot, niin että heiltä riistetään maa ja työkalut ja he pakoitetaan käyttämään vieraita työkaluja, mutta ei suinkaan sitä, että tämä satunnainen tuotannon lain häiriö olisi itse tuotannon laki. Väittäessään, että tuotannon tekijäin jako onkin juuri tuotannon peruslaki, taloustieteilijä tekee samaa, kuin tekisi eläintieteilijä, joka, nähtyään hyvin paljon leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, tekisi sen johtopäätöksen, että häkki vesiastioineen on juuri oleellinen ehto lintujen elämälle ja että lintujen elämän muodostavat nämä kolme tekijää. Olipa kuinka paljon hyvänsä leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, niin ei eläintieteilijä voi pitää häkkejä lintujen luontaisena olopaikkana. Olipa kuinka paljon hyvänsä työmiehiä, jotka ovat ajetut pois paikastaan ja joilta on riistetty sekä tuotteet että työkalut, niin työmiehen luontainen ominaisuus asua maalla ja tehdä työkaluillaan sitä, mitä hän tarvitsee, tulee aina pysymään samana. On olemassa muutamien ihmisten vaatimukset omistusoikeudesta maahan ja työmiehen työkaluihin, aivan samoin kuin ennen muinoin oli vaatimuksia toisen ihmisen persoonan suhteen, mutta ei mitenkään voi olla ihmisten jakoa herroihin ja orjiin, niinkuin tahdottiin säätää vanhaan aikaan, eikä mitenkään voi olla tuotannon tekijäin jakoa maahan ja pääomaan, niinkuin tahtovat säätää taloustieteilijät nykyisessä yhteiskunnassa. Ja näitä muutamien ihmisten laittomia vaatimuksia toisten vapauden suhteen tiede nimittää tuotannon luonnollisiksi ominaisuuksiksi. Sen sijaan, että tiede olisi ottanut perusteensa ihmisyhteiskuntien luonnollisista ominaisuuksista, on se ottanut ne yksityisestä tapauksesta ja, tahtoen puolustaa tätä yksityistä tapausta, on se tunnustanut toisen ihmisen oikeuden siihen maahan, jolla toinen itseään elättää, ja työkaluihin, joilla toinen työskentelee, s.o. tunnustanut semmoisen oikeuden, jota ei milloinkaan ole ollut eikä voi olla ja joka itsessään sisältää ristiriidan. Sillä sen ihmisen oikeus maahan, joka ei työskentele maalla, on itse asiassa samaa, kuin oikeus käyttää maata, jota ei käytä. Oikeus työkaluihin taas on samaa, kuin oikeus työskennellä työkaluilla, joilla ei työskentele. Tiede tuotannon tekijäin jaollaan väittää työmiehen luonnolliseksi tilaksi sitä epäluonnollista tilaa, jossa hän on, aivan samoin, kuin ennen muinoin jakamalla ihmiset kansalaisiin ja orjiin väitettiin, että orjien epäluonnollinen tila on ihmiselle luontaista. Tämäpä jako, jonka tiede on omaksunut ainoastaan puolustaakseen olemassa olevaa pahaa, kaikkien tutkimustensa perustaa, onkin tehnyt sen, että se turhaan koettaa antaa jonkinlaisia selityksiä olevista ilmiöistä, kieltäen kaikkein selvimpiä ja yksinkertaisimpia vastauksia esiintyviin kysymyksiin, ja antaa vastauksia, jotka eivät mitään sisällä.

Taloustieteen kysymys on seuraava: mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, voivat orjuuttaa niitä, joilla ei ole maata eikä pääomaa? Terveen järjen antama vastaus on, että se johtuu rahasta, jolle on ominaista ihmisten orjuuttaminen. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo: se ei johdu rahan ominaisuudesta, vaan siitä, että toisilla on maata ja pääomaa, toisilla ei niitä ole. Me kysymme: miksi ne ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, orjuuttavat niitä, joilla ei niitä ole, ja saamme vastaukseksi: siksi, että niillä on maata ja pääomaa. Mutta sitähän me juuri kysymmekin. Maan ja työkalujen riistäminen onkin juuri orjuuttamista. Sehän on samallainen vastaus, kuin: facit dormire quia habet virtus dormitiva. Mutta elämä ei lakkaa tekemästä oleellista kysymystään, ja itse tiedekin näkee sen ja koettaa siihen vastata, mitenkään sitä voimatta ja, kadottaen perusteensa, pyörii loihditussa ympyrässään. Voidakseen sen tehdä on tieteen ennen kaikkea luovuttava väärästä tuotannon tekijäin jaostaan, s.o. pitämästä ilmiöitten seurauksia niitten syynä, ja on etsittävä ensin lähintä ja sitten vasta etempää syytä tutkimustensa esineenä oleviin ilmiöihin. Tieteen on vastattava kysymykseen: mikä on syynä siihen, että toisilta ihmisiltä puuttuu maata ja työkaluja, ja toiset niitä omistavat, tai mikä syy saa aikaan maan ja työkalujen puutteen niillä, jotka viljelevät maata ja työskentelevät työkaluilla? Niin pian kuin tiede asettaa itselleen tämän kysymyksen, ilmaantuu aivan uusia näkökohtia, jotka kääntävät nurin kaikki entisen valetieteen päätelmät, tieteen, joka pyörii loppumattomassa ympyrässä, vakuuttaen, että työmiehen kurja tila johtuu siitä, että se on kurja. Yksinkertaisista ihmisistä näyttää eittämättömältä, että lähinnä syynä siihen, että toiset ihmiset orjuuttavat toisia, on raha. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo, että raha on ainoastaan vaihdon välikappale, jolla ei ole mitään yhteyttä ihmisten orjuuttamisen kanssa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita.

XVIII

Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan, jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät kansalta kaiken, minkä vaan voivat – karjan, viljan, kankaat, jopa vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen, julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita, jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen kuin edellisetkin – vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan, jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos, s. o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan, tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus, jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä asiakirjoihin perustuva tosihistoria.

Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa. Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa. Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa. Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille. Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä, amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000 dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle, vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen, josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.

Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin, uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö. Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen, siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878 lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme, sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia. Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä. Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4 shillingiksi kultakin naishenkilöltä.

Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa. Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui, suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta, s. o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen, joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin – rahaa. Edelliselle heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli 2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä, maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle, antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu, ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin, jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi. Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille. Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi, virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa. Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille. Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä – niitten monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan. Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset) taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa (englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja – esim. herruutensa tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o. verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka, saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto – kanuuna, uhkaukset, murha, maan anastus, että sen pääkeino – raha. Se, mitä kansojen taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus, mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa, Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten 90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole. Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.