Olen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden käsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen ytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen täydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo, mahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan nauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani synnytti, – nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien tekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden, hajanaisuuden ja työttömyyden menoa.

Ne jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän, Dmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei tunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni niin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että todella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan kadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta sovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää luopumatta niistä.

Ja siitäpä ajasta katson nuoruuteni alkaneen. Siihen aikaan olin täyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St Jérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti valmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen haaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu – tullakseni maailman vahvimmaksi mieheksi, – vetelehtiminen pitkin kaikkia huoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja peiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja inhollakin. Ulkomuotoni oli – siitä tulin yhä varmemmaksi – ruma, enkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita ihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani paljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään "puhuvaa" ei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja pahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin katselin itseäni peiliin, – pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset. Miehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut pieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat pehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista kasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella moukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta siihen aikaan sangen häpeälliseltä.

II
KEVÄT

Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään, miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.

Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että "poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä, aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua, pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen: kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja, päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää, että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, – tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella. Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen, joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin. Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin Nikolain luo.

– Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.

Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään heltineet irti.

"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä ja irtaantui.

– Mihin se on vietävä? kysyin minä.

– Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni: – niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa numerojärjestyksessä.

– Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.

Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta. Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.

Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.

Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen auringonpaiste, – se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen, jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: – "pitää nyt vaan pian, pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää." Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa, avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat – yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota tähän aikaan sain kokea.

III
MIETTEITÄ

"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni", ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä… (Tässä muistelin kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan (kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti, vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei muuten mitään tiedetä.

"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen) ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana; palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin (mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki ( – mitä tämä 'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta elämää). – Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille, joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina ja kahdella kultamitalilla palkittuna; – sitten suoritan maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi tiedemieheksi… ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies." Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, – mutta nyt huomasin, että nuo mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän. "Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan). Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni. Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen suuteleva häntä… Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti naimisiin. – Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: – ei, en tietysti tee hänelle mitään pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani…"

Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen, aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaushäneen, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä hän oli vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. – Toinen tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja kiittäneet jostakin asiasta. – Kolmas tunne oli jonkun tavattoman, kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä, että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. – Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan, vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä tulevaisuudessa, – sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista, että joskus lakkaat kuulumasta?

IV
PERHEPIIRIMME

Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella, rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella, kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; – että minä muka olen määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, – ja hän ilmotti meille nuo uutiset aivan totisin kasvoin; – säikytteli Katinkaa hämähäkeillä, joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi, milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat! Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain tietää – sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, – että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta. Luultavasti tästä syystä, – kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä pitää, – hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa myöhemmin saapuminen.

Volodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä Dubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen kylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli heidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen erään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat rakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten, vaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara suuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä toisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien edessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, – jotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli jo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän pian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka Volodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan päinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan ollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien lukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita herroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä teki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä se sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut kerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä tapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen luonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet muita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää melkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat melkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli kuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa naimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa kovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille enää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut itselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin ylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin kotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan olivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli alituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.

Mimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me kaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään eikä mistään mitään hyvää.

Kun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin, Katinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja, joka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan. oli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli päivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja päivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen ei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno, joka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen puoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme vasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme antoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen päivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen ei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla. Toista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki peseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen sovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello alkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle, liina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. "Pöytä on katettu!" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin, tyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen hameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät ruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen. Taikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään seisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo mennyt ilmottamaan päivällisistä; – äkkiä ovi avautui ja kahisevine hameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin erinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen taikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla terveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit pitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä (ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt palasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien soppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien ja mummon huomaavaisuuden mukaan.

Nyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa päivällisille tullessa.

Mimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita saappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien Kornakovien puvut ovat j.n.e. – tämä heidän loruilemisensa, jota ennen todellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan tulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta hyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä kuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan sahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten aikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis kuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani siitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini. Päivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli merkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta että parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että "tuo kaikki ei ole sitä oikeata."

– Miksei se ole "sitä oikeata?" kysyi Ljubotshka.

– No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi minua, – ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St Jérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen rippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua koko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna paperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin aina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.