Vietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen, luokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon taakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän vankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua vahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien kuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys tuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa jollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin vastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta kuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia laulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei häntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan kiusatakseen minua.

Kahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle päivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt odottaa, hän sanoi:

– Älkää huoliko surra, herra! – kun survotaan, niin saadaan jauhoja. Vaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta ja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei minulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen, torttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu torttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella, mutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, – että olen ainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus on vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen ratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme kasvot synkän virallisina astui huoneeseen.

– Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.

Minä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja ennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli kokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin surkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.

Katinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St Jérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla ilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja, joita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon nojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja piilotti kätensä mantiljin alle.

– Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja kiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa ja minne käteni pistää: – voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta arvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka on pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei tahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä. Minä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen joka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen puheensa – hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte arvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette uskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!! Minäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös vaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia keinoja… Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä äänellä osottaen St Jérômeen: – kuuletko?

Minä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun, käännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea sydämmen tyrmistymistä.

– No? ettekö kuule mitä teille sanon?

Koko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.

– Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!. – Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä: – sinäkö se olet?

– Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta… sanoin minä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä sanankin sanon.

– Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?

– Minä… minä… en… tahdo… en voi, sain minä sanotuksi ja pidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja tulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.

– C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que vous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä: – à genoux!

– Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen minusta ja pyyhkien kyyneleitä. – Jospa hän olisi nähnyt!.. mutta kaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.

Ja mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä en ajatellutkaan.

– Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St

Jérôme.

Mutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot käsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi nikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua jonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua ja kuiskutuksia.

– Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin ylös.

– Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen pahantekijä!

Heti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli laskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan suuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.

Oliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en muista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan, ollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.

– Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. – Sinuapa juuri hainkin, poika kulta!

Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi ankarasti:

– Tuleppa tänne, velikulta! – kuinka olet uskaltanut kajota portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen vastaanottohuoneeseen. – Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen kiinni korvastani.

– Olen syyllinen, sanoin minä: – en itsekään tiedä mikä minuun oli tullut.

– Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani: – vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?

Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.

– Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: – kovemmin, kipeämmin, minä olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!

– Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.

– En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. – Kaikki vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua, suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä… hä… nen… Jumalan tähden, anna vitsaa… miksi… kiu… kiu… sa… ta… an…

Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.

– Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui minun puoleeni.

– Hän on tyranni… kiusaajani… kuolen… ei kukaan välitä minusta! sain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.

Isä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.

Herättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni vieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka. Heidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan. Mutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen nukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen olisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin sairas.

XVII
VIHA

Niin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta ainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei semmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan semmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen, vaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, – joka tekee vastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki hänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin käsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla tarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja. Semmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.

St Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt kylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta ranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli jotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden, mutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle luonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja alkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen vastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle selittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän uskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa selkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin fouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun pieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.

En yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut, mutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut tukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.

Olihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli toiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman vähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin neljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään minua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl Ivanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin, ja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli ylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään muita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret minussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko, jota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin alapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti arvostellessani.

St Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina asetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.

Karl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että hän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa epämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti esiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän omaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta ylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti voimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman inhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: "nukkekomedia, vallaton nulikka, espanjalainen laastari". St Jérôme nimitti meitä mauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat oman arvoni tuntoa.

Karl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin kääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä asento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään mahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: "à genoux, mauvais sujet!" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa. Rangaistus tarkotti nöyryyttämistä.

Minua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli tapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä kahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St Jérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon puuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan häneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta kohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä vihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta silloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja käännyin kokonaan pois.

Sanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa häneen.

XVIII
PIIKAINKAMARI

Tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi, ja päähuvinani olivat yksinäisyydessä tehdyt havainnot ja mietiskely. Mietiskelyni esineestä kerron seuraavassa luvussa; mutta havaintoni näyttämö oli etupäässä piikain kamari, jossa kehittyi mieltäni kiinnittävä ja liikuttava romaani. Tämän romaanin sankarittarena oli tietysti Masha. Hän oli rakastunut Vasiliin, joka oli häntä tuntenut jo silloin kuin hän eli vapaana, ja Vasili oli jo silloin luvannut ottaa hänet vaimokseen. Kohtalo, joka oli erottanut heidät viisi vuotta sitten, oli heidät jälleen yhdistänyt mummon talossa, vaan heidän rakkauteensa tuli nyt este Nikolain puolelta (joka oli Mashan setä). Tämä Nikolai ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Mashan naimisista Vasilin kanssa, jota sanoi maltittomaksi ja holtittomaksi mieheksi.

Tämä este vaikutti, että tuo ennen jotenkin kylmäverinen ja leväperäinen Vasili äkkiä rakastui Mashaan, ja rakastui niinkuin suinkin voi rakastua räätälinammattia harjottava maaorja vaaleanpunasessa paidassaan, tukka voideltuna.

Vaikka hänen rakkautensa ilmestyi jotenkin merkillisellä tavalla (niinpä hän esimerkiksi Mashaa kohdatessaan aina koetti tuottaa tälle kipua, joko nipistämällä taikka lyömällä, taikka puristamalla niin voimakkaasti, että toinen tuskin saattoi hengittää), niin oli hänen rakkautensa kuitenkin vilpitön, jonka osottaa jo sekin seikka, että siitä pitäen kuin Nikolai todenperästä kielsi Mashan häneltä, Vasili alkoi surusta juoda, vetelehtiä kapakoissa, rähistä, sanalla sanoen käyttäytyä niin huonosti, että monta kertaa joutui häpeällisen rangaistuksen alaiseksi poliisikonttoorissa. – Mutta nämä hänen tekonsa ja niiden seuraukset tuntuivat Mashasta olevan pelkkää ansiota ja vielä enensivät hänen rakkauttansa Vasiliin. Kun Vasilia pidettiin poliisiputkassa, niin Masha kaiket päivät silmiä pyyhkimättä itki, valitteli kovaa kohtaloansa Gashalle (joka otti harrasta osaa onnettomien rakastuneiden asiaan) ja ylenkatsoen setänsä haukkumisia ja lyöntejä juoksenteli salaa poliisikonttooriin ystäväänsä tapaamassa ja lohduttelemassa.

Älkääpä paheksuko lukija sitä seuraa, johon teidät saatan. Ellei sielussanne ole laimenneet rakkauden ja osanoton kielet, niin piikain kamarissakin voivat helähdellä äänet, joista ne löytävät vastinetta. Suvainnetteko seurata minua sinne vai ette, kaikissa tapauksissa minä lähden rappusten porraslavalle, josta näen kaikki mitä piikain kamarissa tapahtuu. – Tuossa on pankko ja pankolla näkyy silitysrauta, pahvinukke nenä särkyneenä, pesuamme, pesuastia; tuossa on ikkuna, jonka laudalla seuraavat esineet muodostavat epäjärjestyksen: musta vahapalanen, silkkivyyhti, puoleksi syöty kurkku, ja konfektirasia; tuossapa on myöskin suuri, punanen pöytä, jonka päällä ompelusta painamassa on karttuunivaatteeseen ommeltu tiilikivi ja jonka ääressä istuu hän vaalean punasessa puvussa, joka on minun mielikkipukuni, ja sinisessä huivissa, joka niinikään minua suuresti viehättää. Hän ompelee, silloin tällöin pysähtyen vähän raapimaan neulalla päätänsä tai kynttilänsydäntä korjaamaan, ja minä katselen ja ajattelen: miksi hän ei ole syntynyt säätyläisnaiseksi noine kirkkaine sinisilmineen, tavattoman suurine vaaleine palmikkoineen ja korkeine rintoineen? Kuinka hyvin hänen sopisi istua vierashuoneessa, vaalean punasilla nauhoilla varustettu pitsimyssy päässä ja vadelmanpunanen silkkikapotti yllä, ei semmoisessa kapotissa kuin Mimmillä on, vaan semmoisessa kuin olin nähnyt Tverskoin bulevardilla. Hän ompelisi koruompelusta, ja minä katselisin häntä peiliin, ja mitä ikinä hän tahtoisi, sen minä tekisin; auttaisin hänen ylleen päällysvaatteet, ruuan itse tarjoisin…

Ja mikä juopunut naama ja inhottava muoto on tuolla Vasililla ahtaine takkineen, joka on pingotettu likasen, vaaleanpunasen, housujen ulkopuolelle jätetyn paidan päälle! Jokaisessa hänen liikkeessään, jokaisessa hänen selkänsä kumarruksessa olen näkevinäni selviä tuntomerkkiä inhottavasta rangaistuksesta, joka on häntä kohdannut…

– Mitä, joko Vasili on taas? sanoi Masha pistäen neulan tyynyyn, nostamatta päätä tervehdykseksi huoneeseen astuvalle Vasilille.

– Kuinkas muuten? voiko häneltä mitään hyvää odottaa, vastasi Vasili: – kunpa edes antaisi varman päätöksen; muuten tässä ihan suotta menehdyn, ja ihan vaan hänen tähtensä!

– Tahdotteko teetä? sanoi Nadjozha, toinen sisäpiika.

– Kiitän nöyrimmästi. Ja minkä vuoksi se rosvo sitten vihaa, se sinun setäsi, minkä vuoksi? senvuoksi että minulla on oikeat vaatteet, että kävelen niinkuin pitää. Sanalla sanottu: helvetti! päätti Vasili.

– Pitää olla nöyrä, sanoi Masha puraisten rihman poikki: – mutta te sensijaan aina…

– En jaksa enää, siinä koko syy!

Samassa kuului mummon huoneesta oven paiskaus ja Gashan muriseva ääni.

Gasha kuului nousevan ylös rappusia.

– Minkä sille tekee, kun ei se piru itsekään tiedä mitä tahtoo, kirottu akka! Herra antakoon minulle syntini anteeksi, murahteli hän.

– Nöyrin palvelijanne! sanoi Vasili nousten häntä tervehtimään.

– Onpa teitä täällä taas! vastasi Gasha uhkaavasti katsahtaen Vasiliin: – mitä sinä vetelehdit? onko täällä mikä paikka käydä tytöstämässä…

– Aijoin teidän terveyttänne tiedustella, sanoi Vasili arasti.

– Kohta heitän vaivaisen henkeni, siinä on minun terveyteni, huusi täyttä kurkkua vielä vihasempana Gasha.

Vasili rupesi nauramaan.

– Tässä ei ole mitään nauramista, ja kun sanon mene matkaas, niin mars! Katsos heittiötä, tuokin sika menisi muka naimisiin! No, mars matkaas!

Ja polkien jalkaansa Gasha meni huoneeseensa sekä paiskasi oven semmoisella voimalla, että lasit tärähtelivät ikkunoissa.

Väliseinän takaa vielä kauan aikaa kuului kuinka hän yhä pauhaten, kaikkia toruen ja omaa oloansa kiroten paiskeli tavaroitansa ja repi lempikissaansa korvista: vihdoin ovi aukeni ja ulos lensi hännästä viskattu surkeasti naukuva kissa.

– Taidan tulla toisen kerran teetä juomaan, kuiskasi Vasili: – näkemiin asti.

– Annahan olla, sanoi Nadjozha silmää iskien: – minä menen teekyökkiä katsomaan.

– Kyllä minä tästä lopun teen, sanoi Vasili istuutuen lähemmä Mashaa, heti kun Nadjozha oli lähtenyt huoneesta: – joko menen kreivittären puheille ja kerron kuinka asiat ovat, taikka sitten… heitän kaikki ja pakenen niin pitkälle kuin tietä piisaa, jumalauta.

– Mihinkäs minä jään…

– Sinuapa minun tuleekin surku, muuten olisinkin jo aikaa sitten vapaudessa.

– Miksikäs sinä Vasili et ole tuonut minulle paitojasi pestäväksi, sanoi Masha vähän vaiti oltuaan: katsoppas kuinka hihansuut ovat mustina, lisäsi hän.

Samassa kuului alhaalta mummon kellonsoitto ja Gasha tuli jälleen ulos huoneestaan.

– Mitä sinä lurjus tytöstä haet? sanoi Gasha tyrkäten Vasilia oveen päin: – taitaa olla lysti katsella kuinka tyttö itkee. Ulos täältä! Ja mitä hyvää tuokin polonen on hänestä löytänyt? Eikö setä ole sinua jo kylläksi lyönyt hänen tähtensä?

– En huoli kestään muusta, enkä rakasta ketään muuta, vaikka minut siihen paikkaan löisit kuoliaaksi, sanoi Masha äkkiä ruveten itkemään.

Kauan aikaa katselin Mashaa, joka kirstulla loikoen pyyhki huivillaan kyyneleitä, ja minä yrittelin jos joltakin kannalta katsoa Vasiliin, löytääkseni hänessä sen puolen, joka Mashasta näytti niin viehättävältä. Mutta vaikka vilpittömästi otin osaa hänen suruunsa, en kuitenkaan mitenkään voinut käsittää, kuinka niin ihana olento kuin Masha minun silmissäni oli taisi olla rakastunut Vasiliin.

"Kun tulen suureksi", mietiskelin minä palattuani ylös omaan huoneeseeni, – "niin saan Petrovskin kartanon haltuuni ja Vasili ja Masha tulevat olemaan minun maaorjiani. Minä istun työhuoneessani ja poltan piippua, Masha kulkee silitysrauta kädessä kyökkiin. Minä sanon: 'käskekää Masha tänne'. Hän tulee ja huoneessa ei ole ketään… samassa Vasili astuu sisään ja nähtyään Mashan sanoo: 'mennyt on minun onneni!' ja Masha rupeaa myöskin itkemään; mutta minä sanon: 'Vasili! tiedän sinun rakastavan häntä ja hänen rakastavan sinua, tuossa saat 1000 ruplaa, ota ne, nai hänet ja Jumala olkoon kanssasi', mutta itse menen kabinettiin". – Lukemattomien ajatusten ja haaveiden joukossa, jotka mitään jälkeä jättämättä kulkevat ohi ymmärryksessä ja mielikuvituksessa, on myös semmoisia, jotka niihin jättävät syvän, tuntuvan vaon: niin että usein varsinaisen ajatuksen ollessa haihtunut muistosta, siinä on ainoastaan tunto, että jotain hyvää oli päässä liikkunut, – tuntuu ajatuksen jälki, ja sitä koettaa uudestaan eleille herättää. Sellaisen syvän jäljen jätti sieluuni ajatus oman tunteeni uhraamisesta Mashan hyväksi, jota hän saattoi löytää ainoastaan avioliitosta Vasilin kanssa.