Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä, jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen ruusuisilla pikku kasvoillansa.

– No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: – mimmoisen luulet sen oikein olevan?

– En tiedä, hän vastasi haluttomasti.

– Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai pienemmän…

– Mitä?

– En minä mitään.

Mutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen ihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi että minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja katsahti minuun.

– Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?

– On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.

– Kaikkienko?

– Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te toisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme syömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.

– Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä – vihanen?

– Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava, mutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen. Olisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!

– Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me ollenkaan… Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.

– Mitä niin? kysyin minä levottomana.

– Ei mitään, muuten minä vaan.

– Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"…

– Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?

– Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin…Katinka! sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni – ethän sinä kuuntelekaan!

– Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.

– Miksi olet niin ikävä?

– Pitäisikö aina olla ilonen.

– Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?

– Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: – en minä ole ollenkaan kummallinen.

– Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: – ennen näkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja rakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin totiseksi ja etenet meistä…

– Ei yhtään…

– Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä kutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä, jotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa silmiini: – sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa, aivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.

– No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus muuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki jonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä puhua.

Muistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut häntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla viisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo vastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä edelleen:

– Mistä syystä pitää joskus muuttua?

– Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja tarkasti tähystäen Filipin selkää. – Äiti kyllä saattoi asua teidän äiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties sopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin vihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te olette rikkaat – teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät – mammalla ei ole mitään. "Te olette rikkaat – me olemme köyhät": nuo sanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta tavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni mukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut mielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä sulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat aina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat meillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut ollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän asemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme rikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut edes katsahtaa Katinkaan.

"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!" ajattelin minä, – "ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme jakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?" Mutta samalla ymmärsin, ettei Katinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen vaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui minulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää hänelle ajatustani.

– Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: – kuinka me sitten rupeamme elämään erillämme?

– Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin kyllä minä tiedän mitä minä teen…

– Rupeat näyttelijättäreksi… se on hulluutta! sanoin minä väliin, tietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.

– Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni…

– No mitäs sinä sitten teet?

– Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa puvussa, samettimyssy päässä.

Katinka purskahti itkuun.

Oletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että alatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti näkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta puolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran juuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni alkaneen.

Ensi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o. meidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset pyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä, joilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, – jotka eivät huolehdi meidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän olemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en tiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.

Ajatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja se tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin tapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan kanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan hänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni kyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui ainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, – nähdessäni naisia, lapsia, jotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten ainiaaksi katosivat näkyvistämme, – talonpoikia, puotilaisia, jotka eivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut näkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, – juolahti ensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa esineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä heräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat lapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat j. n.e.

IV
MOSKOVASSA

Moskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin tuntuvammaksi.

Ensi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat kasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja pelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa purskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen rakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne sääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä kohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen silmissään, – että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi; tunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi ainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää milloinkaan!

Isä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina huolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina mustassa verkanutussa taikka hännystakissa, – isä, ynnä hänen suuret, avonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa, kävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun silmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut päähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan peruukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma, tuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin kuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.

Myöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita; sekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin ylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me taas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi ensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja semmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole maalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.

V
VANHEMPI VELJENI

Olin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me olimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän välillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä aikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle toveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä siltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt siitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa itsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan. Jokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa, riidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen luotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä kärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin hollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti harmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun ollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan kauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.

Minua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä ymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.

Kuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka ilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa ihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten, ystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin kun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka paljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla ymmärretyksi – ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa katsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!

Mutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja eristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä minä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan epävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti koko sielullaan antautui niihin.

Toisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän piirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä piirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas innostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä silloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja, jotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät… Minä innostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä kulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni oman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista, jalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi keskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en voinut menetellä niinkuin hän.

Kerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin hänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.

– Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja tullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut hänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: – ja missä on pullo?.. varmaankin sinä…

– Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?

– Älä ikinä uskalla kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon särjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.

– Sinä ole vaan niin hyvä, eläkä komenna, vastasin minä. – Jos särin, niin särin; suurikin asia!

Ja minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.

– Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi Volodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: – ensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava nulikka.

– Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.

– En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten minua: – mene matkaasi!

– Älä tuuppaile.

– Mene matkaasi

– Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!

Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" – ja kaikki posliini- ja kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.

– Inhottava nulikka!.. huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia kapineita.

"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."

Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi, pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä; Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.

Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa. Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle. Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava, hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.

– Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan isällisellä äänellä: – ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä!

Ja ojensi minulle kätensä.

Aivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa rintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin ajan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.

– Anna… minulle an… teeksi, Vol… dja! sanoin minä puristaen hänen kättänsä.

Volodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä syystä silmissäni oli kyyneleitä…

VI
MASHA

Mutta ei yksikään niistä muutoksista, jotka katsantotavassani tapahtuivat, ollut niin hämmästyttävä minulle itselleni kuin se, jonka johdosta erästä sisäpiioistamme lakkasin pitämästä tavallisena naispalvelijana, ja aloin pitää naisena, josta muutamassa suhteessa rauhani ja onneni saattoi riippua.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Mashaa, joka oli aina ollut talossamme ja johon en ollut milloinkaan kääntänyt vähintäkään huomiota, kunnes aloin katsella häntä toisin silmin. Masha oli noin viidenkolmatta ikäinen, kun minä olin neljäntoista; hän oli hyvin sievä, mutta pelkään kuvata häntä, pelkään että mielikuvituksessani jälleen herää hänen lumoava ja viettelevä kuvansa, joka siinä oli intohimoni aikana. Ollakseni erehtymättä sanon ainoastaan, että hän oli tavattoman vaaleaihoinen, komeasti kehittynyt, ja oli nainen; mutta minä olin neljäntoista ikäinen poika.

Eräänä semmoisena hetkenä, jolloin lukemisen sijaan mieluummin kävelee kirja kädessä pitkin huonetta ja koettaa astua ainoastaan lattian lautojen rakosia myöten, tai laulaen jotakin tyhmää pätkää, taikka piirtäen lakilla pöydän reunaan, taikka ilman mitään tarkotusta loppumattomasti toistaen jotakin lausetta, – sanalla sanoen eräänä semmoisena hetkenä, jolloin järki kieltäytyy työstä ja mielikuvitus, saatuaan ylivallan, hakee vaikutuksia, läksin luokkahuoneesta ja lystikseni laskeusin rappusten porraslavalle.

Joku kenkäniekka kulki rappusten toisessa käänteessä. Luonnollisesti halusin tietää, kuka se on, mutta äkkiä askelten kopina hiljeni ja minä kuulin Mashan äänen: "voi mikä te olette, entä kun Maria Ivanovna tulee – mitä se sanoo?"

– "Ei tule, puhui Volodjan ääni kuiskaten, ja kohta senjälkeen jokin liikahti, ikäänkuin Volodja olisi tahtonut häntä pidättää."

– "Hyi, mihin pistätte kätenne! hävetkää!" ja Masha juoksi ohitseni, huivi syrjään sysättynä, jonka alta näkyi valkea, täyteläs kaula.

En voi lausua mihin määrin tämän salaisuuden ilmi tuleminen hämmästytti minua, mutta hämmästyksen tunne kuitenkin aivan pian antoi sijaa myötätuntoisuudelle Volodjan menettelyyn nähden: minua ei enää kummastuttanut itse hänen menettelynsä, vaan ihmettelin ainoastaan miten hän oli päässyt sen perille, että semmoinen menettely oli miellyttävää. Ja minua ehdottomasti halutti menetellä samoin.

Tuntikausia saatoin joskus viettää mitään ajattelematta porraslavalla, jännityksellä ottaen vaaria vähimmistäkin liikkeistä, joita kuului ylhäältä; mutta en vaan voinut milloinkaan pakottaa itseäni tekemään samaa kuin Volodja, vaikka sitä olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Oven taakse piiloutuneena minä joskus raskasta kateutta ja mustasukkaisuutta tuntien kuuntelin teuhaamista, joka tapahtui ylhäällä piikain puolella, ja ajattelin: mimmoiseltahan tuntuisikaan, jos minä menisin ylös ja samoin kuin Volodja rupeisin suutelemaan Mashaa? mitä sanoisin hänelle paksuine nenineni ja törröttävine tupsuineni, kun hän kysyisi minulta mitä tarvitsen? Joskus kuulin Mashan sanovan Volodjalle: kiusan kappale! mitä te oikeastaan tahdotte minusta, menkää tiehenne, vallaton… eipä Nikolai Petrovitshkaan milloinkaan tule tänne kujeilemaan!.. Hän ei tiennyt, että Nikolai Petrovitsh istuu tällä hetkellä rappusten alla ja olisi valmis antamaan kaikkensa ollakseen vaan sen vallattoman Volodjan asemassa.

Olin luonteeltani ujo, mutta ujouttani enensi vielä rumuuteni tieto. Ja olen vakuutettu siitä, ettei millään ole niin silmään pistävää vaikutusta ihmisen kehityksen suuntaan, kuin hänen ulkomuodollaan, eikä niin paljon ulkomuodollaan kuin tiedolla sen miellyttäväisyydestä tai epämiellyttäväisyydestä. Olin liian itserakas voidakseni tottua asemaani, lohdutin itseäni ketun lohdutuksella: että viinirypäleet eivät olleet vielä kypsiä s.o. koetin halveksia kaikkia niitä huveja, joita miellyttävä ulkonäkö tuottaa, joita Volodja käytti hyväkseen ja joita koko sydämmessäni kadehdin, sekä ponnistin järkeni ja mielikuvitukseni kaikki voimat löytääkseni nautintoa ylpeässä yksinäisyydessä.

VII
HAULIA

– Jumalan tähden, ruutia!.. huudahti Mimmi säikähdyksestä hengästyneellä äänellä. – Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa koko talon ja hävittää meidät!

Ja sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä ja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien vaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi polkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan sivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuonruudin jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi pitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. "Todella mainiosti heitä pidetään silmällä", murahteli hän.

Kun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon luo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen salaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän piteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan. Arvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki kanneltu.

Paitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka, päättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut, ja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa Gashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.

Mummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia – niin sanottua "Matkailijaa", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta mielentilasta.

– Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä kunnioituksella suudellen hänen kättänsä.

– Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen aina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi ollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. – Saanko minä siis puhtaan nenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.

– Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista batistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.

– Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.

Gasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen kiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo katsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia liikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman nenäliinan, sanoi mummo:

– Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?

– Sittekun joudan.

– Mitä sanotte?

– Teen sen kohta.

– Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan sanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.

– Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.

Silloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin vihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi leikkimään kellonavaimensa kanssa.

– Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä muristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa talossani?

– Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä, joka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.

– Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että tietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon. Onko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan: – että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?

Isä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.

– Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän kääntyen Mimmiin.

Isä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.

– Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: – eihän se ole mitään vaarallista.

– Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua, olen vaan liian vanha…

– Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.

Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:

– Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla kapineilla?

– Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä lastenhoitajalta, sanoi mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan lastenhoitaja: – miksei hän katso paremmin perään.

– Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän ruudin, pisti Mimmi väliin.

– No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: – ja missä hän on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!

– Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.

– Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo: – mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin,typerän moukan, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte – se on oma asianne —

Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; – se herätti mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.

– Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: – ja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne, maman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka nykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?

– Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa tyytyväisemmällä äänellä: – St Jérôme on ainakin oikea gouverneur, joka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison, eikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa heitä kävelemässä.

– Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.

Ja todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl

Ivanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.