Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden. Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra. He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä liikkua ja hän lausui ranskaksi: – en rakasta että poltellaan päivällistä syödessäni, hyvä herra.

Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.

– Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan miten hän kohta oli löylyyttävä minua: – en rakasta, hyvä herra, ja niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen nenän eteen, en myöskään rakasta.

Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.

– En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.

– Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi herra.

– Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa minua ja alkaen itsekin suuttua.

– Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra? ja missä asutte?

Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.

– Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles), päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.

Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.

Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville, erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat: "te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt, tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina. "Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee? Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi, vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy röyhkeästi; – tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! – se olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin vääryyden hyvänäni." – "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää", ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen, mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin uudestaan huoneeseemme.

– Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: – varmaan se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.

– Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan, ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä – mitä ystävyyttä se on olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja ajelisi sen tätinsä luo… Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä. Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan, tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan. Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille, koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.

– Tiedättekö mitä, hyvät herrat? – diplomaatin pää on vedellä huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: – Sen on paha elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!

– Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen "sinä."

Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.

Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä sitten pysyinkin lähtöön saakka.

Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov kääntyi Dmitrin puoleen: – No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa? varmaankin kotiin keskustelemaan rakkaudesta; mutta mepä lähdemme sen suloisen tädin luokse, – se on parempaa kuin teidän hapan ystävyytenne.

– Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti ja katsoi maahan.

– Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.

– Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot ilmaisivat todellista mielipahaa.

– Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan minulle: – eihän sinua kukaan tahtonut loukata.

– Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.

– Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.

Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin, mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin, ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen – sen verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona, me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa toisiamme silmiin.

Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo Dubkoville.

Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän suuresti.

– Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: – ajatteleppas, että tämä Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: – eikö hän mitään muuta sanonut kuin "moukka?"

– Ei, vastasin minä punastuen.

– Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua

Dmitri.

Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen "moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.

XVII
VALMISTUN VISIITTEJÄ TEKEMÄÄN

Seuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin juttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta asiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä, minkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia visiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet meidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja sivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle oli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3) ruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin luo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.

Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettuvälttämättä. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka – sen tiesin edeltäpäin – eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.

Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme, että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.

Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta; jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila – milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin, hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.

– Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa hopeaista nuuskarasiaa: – heti saatuani pojalta tietää että olitte suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, – onhan viisautenne kaikille tuttu, – kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. – Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.

Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain itsekseen.

– Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: – mitenkä se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä silmällä ja neuvokaa.

– Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan, joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa liikuttamasta.

– Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani – nimittäin pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä, joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa, koska koko päivään en tule olemaan kotona.

– Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka hymyillen ja minuun katsomatta: – sinne on minullakin asiaa.

Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona. Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää astuva tähän huoneeseeni.

Heti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota olin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi, kieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista kahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.

XVIII
VALAHINIT

Niinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan Valahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja rakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa eli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta. Olin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla ja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin uudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia minuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.

Tiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat viipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen tapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan kasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän luoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin mielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen ulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi, erittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta tavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen kasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain kuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt rakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi. Koetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea ansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle uskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut rakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja muistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan, ja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia rakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.

Valahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin pihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä oli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen puhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle oliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen, juostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.

Olin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi ulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, – ja vähän niinkuin ihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä kuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin viiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan toimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti sisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.

Hän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin laiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei kasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa, hyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin lapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä tuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen sitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle kätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri harvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti viereensä sohvalle.

– Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen kasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä Nicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen. Ulkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi tavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen. Huomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä, mutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja loistivat kuten ennenkin.

– Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: – ihanhan te olette tullut jo suureksikin. No, entä minä, – mitä sanotte minusta?

– Ah – enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla hetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan sille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin hänen kanssaan mummon nimipäivillä.

– Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä nyykähyttäen.

– Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut vanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: – vaan päinvastoin… ja vieläpä…

– No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St Jérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli nähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä toisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä parempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät loistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa, jossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin kuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo onneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli edessäni, – jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin hävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.

– Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan kohottaen: – paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme pahentuneet, eikö totta Nicolas?

Minä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.

– Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan? jatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja pelästyneihin kasvoihini: – se oli ihana aika!

Minä en sittenkään voinut vastata.

Tästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva Valahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni: mutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos. Koko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi toiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi neidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei näyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä miellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä kuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja osotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin englannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä seikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli sukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan – miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny mitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet mainiosti, ystäväni", – mutta minulle tapahtui merkillinen seikka: Sonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen toiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva Valahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin olevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt asian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin voimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti liikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni minun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten pää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein samassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä aavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut nousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli katsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta minä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin uskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan, odottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani. Semmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli kotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva Valahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa puheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut: istukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos! Jollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta en voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären katseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka ei lainkaan ollut tielläni, – mutta takerruin siksi, että olin koko huomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli jalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, – puistelin itseäni ja ärjyin niin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: "mitä suvaitsette?" Silloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin rauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia suhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva Valahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:

– Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja merkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin sukulaisesta puhuttaissa: – mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän oli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt siellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo oikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän kauemmas minusta.

– Näin, vastasin minä.

– Onko se edes kaunis mies?

– Ei, ihan ruma.

– Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja ryiskeli.

"Nyt olen siis minäkin rakastunut", ajattelin minä, vaunujen vieriessä edelleen.