Toukokuun 8 p: nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.

Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti tähdättiin. – Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, – muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää, vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani. Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat, että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan, vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun kanssani sinun maljan. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle. Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni, kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.

Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle kunniaa… minä olen nyt "suuri", – ja luultavasti onnellinen.

Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan, mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin, tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua halutti senvuoksi päästä liikkeelle, – toimimaan. Sen johdosta käskin valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin kadulle tekemään ostoksia.

Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.

Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle, koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun. Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa, jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin – myöskin haluten olla ketään matkimatta – en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa, stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä. Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.

– Päivää, sanoin hänelle.

– Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.

– Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.

Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa, ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni. Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.

Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä, että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.

Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.

Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään". Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista, kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat; huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta, että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä hakemaan.

Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan, joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, – tuijotin permannolla makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin, ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani, tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis lähtemään hänen seurassaan.

– Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni jälkiä; – se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla polttamatta… Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme Dubkov.

XIV
VOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA

Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, – että hän oli tuossa kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä. Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta: ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki nähdä." Toinen – johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta ihastelin – oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä, kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.

Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste, sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä tuulella.

– Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle? kysyin minä.

– Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen päätään syrjälle ja tehden naamaa. – Jos olen luvannut olla mitään salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen, mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään tiedä mikä.

"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä puhunut enempää hänen kanssaan.

Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta. Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia. muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä. Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.

– No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia. Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän iällämme välttämätön asia."

Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.

Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme, pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.

– Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. – Piru vieköön, överstin näköinen se on kuin onkin!

– Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän itserakas hymy.

Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa sitä peittää.

Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin. Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat, niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, – että minä olin tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle siitä puhua.

– Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa, niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.

– Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: – lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.

Heidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli suuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus hänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että olin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia niin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen kasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin kortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin ajettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset, – juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla koristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita esineitä rakastavilla ihmisillä.

Luultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen kortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän huono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä näytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: "näinkö?"

– Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan.

– Nyt lähtekäämme.

Volodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen vaunuissaan.

– Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.

– Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.

– Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?

– Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.

– Ettekö te pelaa?

– En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina saada toinen voitetuksi.

– Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. – Volodja pelaa varmaankin häntä huonommin?

– Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole. Dubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on erinomainen ihminen.

– Enhän minä ollenkaan aikonutkaan… sanoin minä.

– Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä mies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta hänen heikkouksistaan.

Minusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti Dubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta tätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi ettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin paljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä, kuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin ihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.

XV
MINUA ONNITELLAAN

Dubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat nimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta kunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin merkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut ranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon koetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin. Päivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa mukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, – muun muassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen kimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas luotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja nähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain sanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut mitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua kaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka jälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo samppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen yhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani, joita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille kymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja kuiskaten – kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten katsoivat minuun – sanoin hänelle että toisi vielä puolipullollisen samppanjaa. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin pelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen olin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella mielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita väsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin hyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia Volodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: "oletteko olleet ulkomailla?" kysyi muka toinen. – "En, en ole ollut", vastasi toinen, "mutta veljeni soittaa viulua." He olivat tämänlaisessa järjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että lyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: "minun veljeni myöskään ei ole koskaan viulua soittanut", – ja täydellisesti ymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat samaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää kahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan totisen näköisinä, – ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen ymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa, mutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun katsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov sanoi: "älä vätystele, veli diplomaatti", mutta minusta tuntui olo niin mieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus ainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan meidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa mielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.

– Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: – päivällisen jälkeen on diplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin tätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.

– Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.

– Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov kääntyen hänen puoleensa. – Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on mainio nainen.

– En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.

– Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän kirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.

– Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen minuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä haluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo voi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että menettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.

– Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, – että minä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos sinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme Volodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?

– Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, – ajetaan vaan, mutta sitten palataan meille ja jatketaan pikettiä.

– Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri lähestyen minua.

– En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: – minä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään hinnasta lähde.

– Ei, lisäsin minä senjälkeen, – se ei ollut totta, ettei minua haluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.

– Ja mainiosti teet: – elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi kenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.

Tämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin enensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota eniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin, vaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt tyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli perin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli vastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman herran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän toistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan, jota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.

– Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: – tämän miehen ylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni humalaan, olkoon menneeksi. – Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen hyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka tyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo yhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä kunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta vaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton iloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti melkein puolipullollisen samppanjaa.

Tämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen polttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani noustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat ja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä tarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja kädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin näihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini kiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian korkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne täyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka sitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi varpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: "Minne sinä menet? kyllä kynttilä tuodaan." Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja minua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi hänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.