Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin iloisena, lihavana ja punaposkisena Natashkaksi sanottu tyttö. Hänen isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni tytön yläkertaan olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista. Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa, niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan puuteroitu pää ja polvisukat – ja kun tämän nuoren, vikkelän kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa, – saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon, sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin piti sanansa.

Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.

Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia, ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.

Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin paperipalasiin.

– Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä kädestä.

– Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: – tietysti minä en ole teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta… Minkä minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.

Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he rupesivat molemmat itkemään.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa, hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille oikean arvon, – silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen, ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut, varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen, hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?

Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen, ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan – niitä oli hänen huoneensa täynnä, – taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni". Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa, jonka kannen sisäpuolella – sen muistan kuin tämän päivän – oli liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku kuvanen ja Volodjan piirustus; – tästä kirstusta hän otti hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:

– Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän isoisä-vainajanne – autuus hänen sielullensa – kävi Turkin sodassa. Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän huokaisten.

Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä, että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.

Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.

– Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.

Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.

Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.

"Onko moista nähty!" – puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa: "Natalia Savishna sinuttelee minua, ja päälliseksi lyö minua kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se on jo sentään liikaa!"

Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:

– Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö… antakaa minulle hölmölle anteeksi… minun syynihän se oli kaikki… älkäähän olko suutuksissanne, oma ystäväni… tässä on teille!

Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja häpeästä.

XIV

ERO KODISTA

Seuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja kahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät puolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut matkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki kireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli päällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan liian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä alemmaksi.

– Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, – ottaisitte edes tämän pienen laatikon sinne teille, – sanoi isän kamaripalvelija hengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: – eihän se suurta tilaa ota…

– Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai kiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten jonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.

– Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä laatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien päivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.

Talon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia viirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia kakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja keskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä – kyyryselkäinen äijä, talvilakki päässä, villanutussa, – piteli kädessään vaunujen väliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä; toinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa paidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista tukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle korvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja piiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka rasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli vipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia ja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja huiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa lepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat vieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita kasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi auringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa nuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen sumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja pelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen latvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin ikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.

Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni. Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä suuria vaunuja, – kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa, ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja ylimääräinen, pumpulinen alustakki.

"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"

– Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut sisälle, paperilappu kädessä.

– Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille hyvästi.

Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva hyvä.

Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen "hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta. Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".

Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin. Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.

Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia, joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen kertaan.

– Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: – emmehän iäksi eroa.

– On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.

Kun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja kyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen kaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin ruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää syleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.

Hän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että – luullen hänen jo vihdoin kääntyvän minuun, – työntäydyin esiin, mutta hän yhä ja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan. Silloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin mitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.

Kun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen hyvästelemään. Heidän: "sallikaa suudella kättänne", heidän äänekkäät suutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa tunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta minä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän uiden kyyneleissä hyvästeli minua.

Merkillistä on, että minä tavattoman elävästi muistan kaikkien kyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen, jota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan mielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan kertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta tuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden rajalle.

Minä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun etumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi minulle, että äiti on yhä täällä.

"Katsahdanko vielä häneen, vai en?.. Olkoon siis, vielä viimeisen kerran!" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri silloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta esille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani käännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat yhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran suuteli minua.

Kun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin minä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää kaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä hän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.

Isä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta ja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani… Päästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku huiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike hiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus että kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle tyydytystä ja mielihyvää.

Virstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin itsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni – nimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta… Katselin kuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista jalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen jalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja helat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla peittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen rukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi sahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia, jopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän vaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet, ennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin ehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se johdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt koivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat keskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka he itkivät eron hetkellä.

Ikävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja Fokaa! Vihaista Mimmiä – sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli ikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin vähäksi ajaksi.

XV

LAPSUUS

Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät, ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.

Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin, hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena; minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni, kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta en enää onnistu.

Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin, ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.

– Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: – etköhän menisi paremmin ylös.

– Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät, mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.

Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla, hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella soi tuttu, rakas ääni:

– Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.

Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.

– Nousehan jo, enkelini.

Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni hänen rintaansa vasten ja sanon:

– Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!

Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut polvillensa.

– Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo sitten: – muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.

Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.

– Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, – rakkauden ja riemun kyyneleet.

Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä. Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.

Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat toisia, – mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa – hän oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä, niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! – Sitten työnsin posliinisen mielikki-leikkikaluni – pikku jänön tai koirasen – untuvatyynyn nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään, käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat, hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä kyyneleistä märkinä.

Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää – viaton iloisuus ja rajaton rakkauden tarve – olivat ainoita elämän vaikuttimia?

Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja – myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas, hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.

Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut? Todellako on jälellä ainoastaan muistot?