Palattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana vuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla siirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan kautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä linnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli häntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat. Samaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin kolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei enää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että kaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut oikeata. Hän ei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän kuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.

– No, hyvästi, ystäväni, – sanoi Jeroshka-setä. – Jos menet sotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut hyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista), ja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä. Aina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon työntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on kaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina kävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua haavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!

– Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? – sanoi Vanjusha, joka järjesti huonetta.

– Kasakkain pelihtelystä vaan, – vastasi Jeroshka.

– Mitenkä kasakkain? – kysyi Olenin.

– Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se niin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta armon löysi.

– No, koskiko? – kysyi Olenin. – Vanjusha, joko joudutaan? – lisäsi hän.

– Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun… Ja kun se täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi. Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa sangon viiniä.

– No, koskiko se? – kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.

– Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi. Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin…

– No, entäs koskiko sinuun? – kysyi Olenin taas.

– Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua. Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, – ei mitenkään voinut taivuttaa itseään.

– Hyvin kovasti koski? – toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin saavansa vastauksen kysymykseensä.

– Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei voinut, ei antanut kävellä.

– No, ja parani? – sanoi Olenin eikä edes nauranut, – niin oli hänen mielensä raskas.

– Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri luoti.

– Katsoppas miten se vierii, – sanoi hän ja näkyi, että luoti leikkikalun tavoin huvitti häntä. – Nyt se vieri takapuoleen.

– Mitä luulet, paraneeko Lukashka? – kysyi Olenin.

– Herra hänet tietää! Ei ole tohtoria. Ovat hakemassa.

– Mistä ne sen tuovat, Groznajastako? – kysyi Olenin.

– Ei, veikkoseni, teidän venäläisenne minä olisin aikoja sitten hirttänyt, jos olisin tsaari. Ne osaavat vaan silpoa. Niinpä meidän kasakastamme Baklashevista tekivät, ettei ole enää ihminenkään, jalan leikkasivat. Ihan pöllöjä! Mihin Baklashevista nyt on? Ei, veikkoseni, vuorilla on oikeita tohtoreja. Niinpä Vortshik, minun kumppalini, sai sodassa haavan tähän kohtaan rintaansa, teidän tohtorinne eivät ollenkaan ruvenneet, vaan vuorilta tuli Saib ja paransi. Ne tuntevat ruohot, veli hyvä.

– Jätä nuo lörpötykset! – sanoi Olenin. – Parempi kun lähetän lääkärin esikunnasta.

– Lörpötykset! – härnäsi ukko. – Hölmö, hölmö! Lörpötykset! Lähetän lääkärin!.. Jospa teidän miehet parantaisivat niin kasakat ja tshetshenit menisivät teidän luotanne apua saamaan, vaan teidän upseerinnehan ja everstinne tilaavat vuorilta tohtoreja. Teillä on pelkkää petosta, kaikki pelkkää petosta.

Olenin ei ruvennut vastaamaan. Hän oli liiaksi samaa mieltä siitä, että kaikki oli petosta siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt ja johon hän palasi.

– Entä Lukashka? Oletko ollut hänen luonaan, kysyi hän.

– Niin makaa kuin kuollut. Ei syö, ei juo, viina vain kelpaa sen sielulle. No, viina kelpaa, ei hätää. Vaan sääli on poikaa. Uljas poika oli, dzhigitti, niinkuin minäkin. Niin olin minäkin kerran kuolemaisillani: eukot jo ulvoivat, ulvoivat. Kuume kiehui päässä. Pyhäin kuvain alle työnsivät. Niin sitä makaan ja pääni päällä uunilla on paljaita tällaisia… näin tällaisia pieniä rumpuja ja ne pieksävät iltarummutusta. Minä huudan niille, ne vielä hullummin soivat. (Ukko naurahti). Eukot toivat minun luokseni saarnamiehen, aikoivat minut panna hautaan, sanoivat: se on niin suruton, naisten kanssa on elellyt, sieluja turmellut, rikkonut paastot, balalaikaa soittanut. Katumaan käskivät. Minä rupesin katumaan. Syntinen olen, sanoin. Puhui pappi mitä hyvänsä niin minä koko ajan: syntinen olen. Hän rupesi balalaikasta kyselemään. Missä se kirottu sinulla on, sanoo? Näytä tänne ja lyö kappaleiksi. Vaan minä sanon: ei minulla sitä olekkaan. Mutta minä olin sen itse piiloittanut pirttiin verkon sisään; tiesin etteivät löydä. Sittenpä jättivät minut rauhaan. Ja läksikös henki! Sittenpä minä vasta balalaikaa rimputtamaan… Tuota että mitä hittoa minä puhuinkaan? – jatkoi hän, – kuule sinä minua, väestä pysy loitompana, muuten voivat pahanpäiväisesti surmata. Minun on sääli sinua, ihan totta. Sinä olet ryyppääjä, semmoisista pidän. Teidän miehenne ne kaikki mielellään kummuille ratsastavat. Niinpä asui meillä yksi, oli tullut Venäjältä, aina ratsasti kummulle, ja oli sille niin kummallisen nimen antanut. Heti kun näkee töyrään niin sinne laskee. Niinpä kerrankin laski. Pääsi perille ja oli hyvillään. Vaan tshetsheni ampui hänet ja teki lopun. Oh, osaa ne tshetshenit ampua kannattimelta! Minua paremmin osaavat. En kärsi ensinkään että noin vaan huonosti tappavat. Katselin minä ennen teidän sotamiehiänne ja ihmettelin. Se vasta on tyhmää! Kulkevat kaikki läjässä ja vielä punaisia kauluksia ompelevat. Mikä siihen on satuttaessa! Kun yhden vie surma ja kaatuu, laahaavat sitä poloista ja toinen menee. Se vasta on tyhmää! – toisti ukko, pudistaen päätään. – Mikä olisi sivulle mennessä ja yksitellen? Niin menekkin rehellisesti. Eihän se sinua tunne. Niin on sinun tehtävä.

– No, kiitoksia! Hyvästi, setä! Jos Jumala suo niin näemme, – sanoi Olenin, nousten ja aikeessa mennä eteiseen.

Ukko istui lattialla eikä noussut.

– Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! – virkkoi hän. – Äh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen vuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua, ja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin ja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua, niin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:

"Vaikeata, veljyt hyvä,
Elo maassa vierahan."

Niin on sinunkin.

– No, hyvästi, – sanoi Olenin taas.

Ukko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi lähteä.

– Naamasi, naamasi tuo tänne!

Ukko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme kertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.

– Minä pidän sinusta, hyvästi!

Olenin istui kärryihin.

– Niinkö sitten lähdet? Anna edes jotain muistoksi, veliseni. Pyssy lahjoitappas. Mitä sinä kahdella? – puhui ukko nyyhkyttäen vilpittömin kyynelin.

Olenin otti pyssyn ja antoi hänelle.

– Mitä te annoitte tuolle ukolle, – murisi Vanjusha: – eikö vielä riitä! Vanha mankuja!.. Paljasta huikentelevaa väkeä, – virkkoi hän kääriytyen palttooseensa ja istuutuen etupäähän rattaita.

– Ole ääneti, sika! – huusi ukko nauraen. – Kas, miten saita!

Marjana tuli navetasta, välinpitämättömästi vilkaisi kolmivaljakkoon ja teki kumarruksen ja meni majaan.

– La fille! – sanoi Vanjusha iskien silmää ja purskahti tyhmään nauruun.

– Anna mennä! – huusi Olenin vihaisesti.

– Hyvästi, veliseni! Hyvästi, en unhota sinua! – huusi Jeroshka.

Olenin vilkaisi taakseen. Jeroshka-setä puheli Marjankan kanssa, nähtävästi omista asioistaan; ei ukko eikä tyttö katsonut häneen.