Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia

»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas uudelleen.

Mutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut vastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja renkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin käännettyinä.

Kuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen hurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko tämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten Ingegerd!' ihmetteli hän yhä.

Hän kumartui ja tarttui Astridia olkapäästä. »Kuka olet? Kuka olet?» tiukkasi hän ravistaen toisen käsivartta. »Näen kyllä, ettet ole Ingegerd. Mutta kuka siis olet?»

Yhä vielä Astrid nyyhki niin, ettei saanut vastatuksi. Mutta ilmaistakseen kuninkaalle, mitä tämä tahtoi tietää, hän aukaisi pitkän tukkansa, kietoi suortuvan käsivarsiensa ympäri ja ojensi ne sitten kuningasta kohti. Sitten hän jäi istumaan ja odottamaan, selkä kumarassa ja pää painuksissa.

Kuningas ajatteli: 'Hän tunnustaa olevansa niitä ihmisiä, jotka kantavat kahleita. Hän tahtoo ilmaista olevansa orjatar.'

Taaskin Olavi-kuninkaan mieleen välähti ajatus, joka selitti asian oikean laidan.

»Eikö Svean kuninkaalla ole toinen tytär, joka on orjanaisen lapsi?» kysyi hän äkkiä.

Kuningas ei saanut Astridilta vastaukseksi sanaakaan, yhä vain surkeampaa valitusta.

»Eikö siis Svean kuningas», kysyi Olavi-kuningas silloin, »antanutkaan minulle kuningattarensa lasta? Lähettikö hän minulle orjanaisen lapsen?»

Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta kuuli Astridin värisevän kuin horkassa.

Olavi-kuningas teki vielä yhden kysymyksen:

»Oletko sinä, jonka olen tehnyt vaimokseni, luonteeltasi niin alhainen, että antaudut riistämään mieheltä hänen kunniaansa? Oletko niin halpamainen, että iloitset siitä, että hänen vihamiehensä pääsevät nauramaan petettyä?»

Astrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi häväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi itkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.

Ja Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala orjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean kuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta pilaa!'

Olavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta Astridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä välikappaleena.

Hän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt maksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki runonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää häntä pelkää.

Hänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava Astrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen, että se janosi verta.

Jos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen, kuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi, paiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?

Jos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi hänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on suuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.

Mutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi sormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut lauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat ovat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti kahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi mielestään joka kirjaimen. Hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo sanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän silloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää miekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi miekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen: »Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra, Jumala!»

Näin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla edestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki hänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.

»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä kovaksi ja tylyksi.

Vielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten hän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän oikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.

Olavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin. Hän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki surkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.

»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet koditon kuin kerjäläinen.» Hän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo ollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:

»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin ylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin suuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin hento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa tuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle hyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni. Vaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi kummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan liian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan hän pääsi sydämeeni.»

Kuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut hänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.

»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin jälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla nostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi kuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi valhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei viihtymystä!»

Hän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid nousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen. Muista, että puhun tosissani!»

Sitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi kuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei pettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon ruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut purjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan tunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita suurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut mieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään. Mutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki jotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli langennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin, Olavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin, että ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla edes päivän puolisonasi.»

Olavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä minulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut, mitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin olet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen omakseen on miehen suurin kunnia.' – Etkä kuitenkaan ollutkaan se nainen, vaan valehtelija, orja!»

»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi mainittavan», sanoi Astrid hiljaa.

Kuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan mies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin riippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä päästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas, että hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»

Hän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka Herran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen saavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut minua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»

»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen syntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät minua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka sydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat etsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin käskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»

Olavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin toivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun alati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt tunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.

»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla on hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko minut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?

»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei tahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut minua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta pyhimyksenkruunua.»

Ja kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.

Silloin Astrid lähestyi häntä.

»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä kuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en tahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja urhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen asunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut, että vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.

»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin huomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut kädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi kädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja päätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»

Olavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät olivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi Haraldinpoika hänen puhettaan.

»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka, kun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»

Olavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.

»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, uhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei sinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin pyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi. Jumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»

Kuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.

Silloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:

»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»

Astridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen näyn:

Kaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla kuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen hänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.

»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä sanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»

Kuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.

Mutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid nousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.

»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi milloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi minua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on lyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa. Rakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»

Kun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin poikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti Astridin jälkeen.

»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»

»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen tuskin kuuluvasti.

»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä», sanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa minun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä antaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan ihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä lankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä et voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä puhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin runsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»

Ja hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja tukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi jaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.

MARGARETA FREDKULLA

Näin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa

Norjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui

Länsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla kappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.

Ihan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka olivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta kuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti viskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että kaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita ihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista ottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat. »Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä kohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»

Heti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen silmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään, että saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan, hän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee! Olen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla! Iloitkaa!»

Rasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle keskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme talonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta syttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän tahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja uhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää henkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.» Mutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän alkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin lintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi eteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa pisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja metso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»

Hänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta korvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt kuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija. Kuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»

Mutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä kaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli suurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja nyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan uhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja kurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja ryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin lähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet kuulla hänen sanomaansa.

Mutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti poikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti viisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.

»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme rajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät säilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu laumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka päivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»

Sepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli eräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan syttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt kaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli Västergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan ja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen, kylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet itse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla olisi niistä hyötyä.

Kun seppä näki kaikkien näiden ihmisten tulevan yhä vielä äänettöminä ja hiljaisina, mutta silmät mielipuolisina palaen, pelkäsi hän mihin he ryhtyisivät, jos heitä nyt uskoteltaisiin toivomaan rauhaa.

»Etkö ymmärrä, että se oli metsänhaltija?» hän sanoi jälleen Rasmukselle ja puhui niin kovaa, että kaikki olisivat kuulleet. »Se kuljeksii siellä metsässä mairien ja kääntää silmänne, sysimiehet. Tietänet toki, että metsänhaltija on selvillä, että kuningas Inge piti rauhankokousta viime kesänä Norjan Maunu-kuninkaan kanssa Kungahällassa. Se tietää kyllä, että silloin sovittiin rauha rakennettavaksi siten, että Inge-kuninkaan tytär saapuisi Norjaan ja menisi naimisiin kuningas Maunun kanssa. Ja kun metsänhaltija nyt ymmärtää, että me kaikki kuljeksimme ja tähystelemme rauhanneitsyttä, niin se kääntää silmämme ja näyttäytyy kuninkaantyttärenä. Se pitää ilvehtimisestä, se peikko.»

Rasmus sysimiehenpoika seisoi hiljaa ja kuunteli hartaana Pekka-seppää, niin että tämä luuli saaneensa pojan asiasta vakuuttuneeksi ja laski hänet irti. Mutta heti kun Rasmus pääsi vapaaksi, hän alkoi huutaa entistä kovemmin: »Kuninkaantytär tulee, minä olen nähnyt kuninkaantyttären.»

Ja jotta häntä olisi uskottu, hän alkoi kertoa kruunusta, joka oli kuin helmikasteinen kukka, ja satulaverhosta, joka loisti koreana kuin kärpässieni.

Mutta silloin erkani joukosta vanha eukko Sigrid Toorintytär. Hän heilutti keppiään korkealla ilmassa ja alkoi huutaa:

»Kuka sanoo, että kuninkaantytär tulee? Minä tiedän, minä, mitä tulee. Koko pitkän talven istuin yksin pirtissä ja näin savun tupruavan liedestä. Mutta joka ilta oli savu täynnä merkkejä. Se täyttyi silmissäni olennoilla, jotka olivat varustautuneet keihäin ja rautapaidoin. Ja minä tiedän, mitä merkitsee, kun savu on täynnä sotamiehiä. Ne ennustavat, että jonakin pimeänä yönä sotamiehet hiipivät tänne meidän nukkuessamme. Me emme kuule heidän tuloaan, sillä me nukumme, mutta heräämme, kun punainen kukko alkaa kiekua katolla, kun olemme tukehtumaisillamme savuisissa pirteissämme, kun Norjan kuninkaan väki kohottaa voitonhuudon palavien seinien ulkopuolella.»

Ihmiset värisivät pelosta kuullessaan Sigrid Toorintyttären puhuvan, mutta sysimiehenpoika asettui ihan hänen tielleen.

»Minä en välitä teidän savupilvistänne», hän sanoi. »Minä olen nähnyt kuninkaantyttären. Hienona ja kauniina hän loistaa kruununsa alla.»

Pekka-seppä, joka pelkäsi että noiden poloisten toiveet heräisivät taas rauetakseen, karkasi Rasmus sysimiehenpojan kimppuun ja laahasi hänet maakuoppaan, missä hänen pajansa oli. Hän pisti pojan sinne ja vieritti käytävän suulle suuren kiven, joka oli ovena.

Mutta Rasmus huusi herkeämättä:

»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi iloita hänen tulostaan.»

Mutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs mies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla, saapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän muistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja heiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän juoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle ja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti, joissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt kuninkaantyttären.»

Niin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi yhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen äänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi hänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse tulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä päästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse kuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena luotamme.»

»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että kuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»

Kun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen. »En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni, meille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä. Jääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä siihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon maassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me istumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»

Mutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat karannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli kokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha eukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.

»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin silmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa hopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli laakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»

Tuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot huudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa metsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.

Silloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa! – Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? – Varjostakaa kädellä silmiänne ja katsokaa metsää kohti!»

»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki hänet?»

Kaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja kurotella käsiään.

»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?

Näemmekö kaikki kuninkaantyttären?»

He lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita lauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko tuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.

Mutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että tummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi ensimmäisenä:

»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä olet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin saavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»

Sigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja riensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.

»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.

Ja kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:

»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä silkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»

He tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui juhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen korvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu kultasiteitä.

»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri musta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»

Margareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen isänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika, joka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:

»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta

Fredkulla!»

Koko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon ja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän oli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien levittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu laitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään rannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.

Missä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet kukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli vanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut hänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.

Muttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty sellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.

Pari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä alamäessä.

»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon kauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»

Seurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat kuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten olivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä olivat kokeneet pitkän sodan aikana.

Kun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla itselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin raunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä. Ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.

Mutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat hänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt oli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.

»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme. Ajattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä tulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää, vaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»

Ja kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki, alkoivat he kaikki lohduttaa häntä.

»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki ja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas Kungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon! Kuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut syliinsä.»

»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet saapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa tulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan: 'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli veden.»

Mutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan hevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät ryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät enää olleet ihmisten kaltaisia.

Silloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua, ja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.

Niin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa kylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä kuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat hänen saattueessaan.