Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia

Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani. Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»

Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat metsästäjien parvessa.

»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä siteestä.»

Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.

Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»

Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi pitänyt sitä mahdollisena.

»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.

Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»

Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena. »Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat isälleni mokomaa häpeää.»

Mutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin, päinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa vasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin leikikäs lapsi.

»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein pakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan kuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja mantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on orjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat tuota suurta kuningasta.»

Mutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi, isä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja minulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»

Ja hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja luopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata, ettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!

Mutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain kääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi ollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian, huomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä tarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan varustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista, hän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan korkeasukuisen tyttären.»

Kuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut autettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä tämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti sisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt istua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen, millainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi mitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.

Sitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja aittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen. Ja ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan kuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.

Hän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan, ja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.

»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin tiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että tulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan koituvan hänelle kunniaa.»

Vihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan Olavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan pyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut ymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että kuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa povessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin syvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.

Loppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin kaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään juuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa valta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja he olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.

Mutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka turhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut kaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar, häntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ollut onnellinen.

Ihana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka ei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni nähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.

»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä

Kungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?

Lähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,

Hjalte!»

Mutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen itse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei Kungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei hänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.

Nyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä. Astridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä tälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?

Kysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta sitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja ilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa sitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän. »Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä kerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»

Sanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko kuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta minun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»

Sitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan, Astrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut siitä.

»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä merikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja muutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä valtakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti taisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli kauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.

»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas, Jumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki purjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he olleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla sammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle, jota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta kun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui hopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden paukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa niitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on oleva sinun iankaikkisesti'.»

Mutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko lieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan tahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä kunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän taivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että kuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa valtakuntaansa.

Kuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte, ja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet iäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun hän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi kulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.

»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan osoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta kuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan maalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua. Mutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada tehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»

Ja Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen sielustaan ja otsaltaan: »Lieneekö – Ingegerdiä lukuunottamatta – ainoaakaan naista, jota Olavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä hetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on iankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin voi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta Ingegerdiä?»

Vielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:

»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»

Astrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi: »Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy ilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon? Lupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin sinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän olevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista kuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään kohtaloasi!» karjaisi vanhus.

Hjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille armahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä sisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi varastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen karaistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten Ingegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon jalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja viekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!

Astrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä olisi mutissut loitsua.

»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä ihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se, että hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja oivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen ilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen sinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen maailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua. »Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi suojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären täytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä Ingegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä lähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.

»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta tahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin käärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen sinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»

Sen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.

Astrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid oli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut koskaan maistanut.

Ja Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan laivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena ja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi kotiin.

3

On aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On sellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa kaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle lähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan rakkaimmastaan.

Siinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita pieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut ovat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On kuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat pukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet loistollaan.

Joen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös somistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia koivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla vihillä.

Mutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin jos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa laiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät Kungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin. Ja mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät seikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne jälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.

Mutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat ja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet täyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä pukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta muun maailman kuulumisia.

Mutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa joelle.

Kömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri pitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla, jonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen kuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki aaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat airojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla kuin kotkan siivet.

»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin ihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut kaiken kesää ja syksyä.»

Ja naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella soutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja kiipeävät venetalaiden katoille.

Kun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa kannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet, jotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun päästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.

Mutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee kuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä loistavat lempeää hellyyttä.

Ja koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat kuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja siroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he rientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja purppuranpunaisilla haavanlehdillä.

Kuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan viittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee punakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja uloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.

Ja kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa. Hän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi että tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.

*****

Kerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis kuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi kyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän kasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas ajatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar puheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella pöydänlevyä.

Kaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin, jos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat Olavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa hänelle, että hän teki syntiä.

Mitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät. Kuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita silmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.

Kaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta Olavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien puukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.

Silloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.

»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.

»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.

Silloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että huomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.

Virkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä vuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen ja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.

Kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa kädessään poroksi.

Silloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman kalpeaksi.

'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini', ajatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä rikkomuksesta!'

*****

Gårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän makasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli kauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime tunteina jalka oli alkanut mustua.

»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf, joka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että Olavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut suuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää häntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»

»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa minua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor Valkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä satamassa, hän surmaa minut.»

Mutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren kuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.

»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin Acke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan satamassa omassa purressaan'.»

Kaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo, joka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.

»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka tappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän on kuolemaisillaan.»

Olavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti kadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse, kunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas oli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat ruveta estämään.

»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä, mutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun kaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut henkesi käsiini.»

Acke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.

Olavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.

»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.

Mutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman kypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja kutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen laivalle.

Mutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli

Olavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.

Astrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta, että oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan otsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi hengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän vaipui suloiseen uneen.

Astrid palasi hiljaa takaisin kuninkaankartanoon. Hän laahasi kuninkaan miekkaa raskaasti pitkin katua. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin kuolevan äsken, hänen hengenvetonsa raskaat kuin korahdukset.

Oli Pyhäinmiestenpäivän aamu ja Olavi-kuningas lähdössä messuun. Hän tuli kuninkaantuvasta ja käveli pihan poikki portille. Pihalla seisoi useita miehiä odottamassa lähteäkseen kuninkaan mukana messuun. Olavin saapuessa he asettuivat kahteen riviin, ja kuningas kulki heidän muodostamaansa kujaa.

Astrid seisoi kapealla käytävällä naistentuvan edustalla katsellen kuningasta. Olavilla oli päässä leveä kultavanne ja hartioilla pitkä punainen samettiviitta. Hän käveli hyvin hitaasti, ja hänen kasvoistaan loisti pyhäpäivän rauha. Astrid pelästyi nähdessään miten kuningas muistutti niitä pyhien Jumalan miesten ja kuninkaiden puuhunleikattuja kuvia, joita hän muisti nähneensä Mariankirkon alttarin yläpuolella.

Aivan portinpielessä vaani mies, päässä luuhottava hattu ja iso, väljä vaippa kääräistynä vartalolle. Kuninkaan lähestyessä hän viskasi viitan yltään, kohotti korkealle paljastetun miekan, jota oli pitänyt piilossa vaipan alla, ja syöksyi kuningasta kohti.

Mutta miehen ehdittyä aivan kuninkaan lähelle häneen sattui Olavi Haraldinpojan katse valoisana ja lempeänä, ja hän pysähtyi kesken juoksunsa. Miekka kirposi kädestä, ja mies lysähti polvilleen.

Olavi-kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kirkkaan katseensa yhä salamurhaajaan suunnattuna. Tämä yritti kääntää silmänsä pois hänestä, mutta ei voinut. Viimein hän alkoi nyyhkiä ja itkeä:

»Voi Olavi-kuningas! Olavi-kuningas! Vihamiehesi lähettivät minut tänne surmaamaan sinut. Mutta kun näin kasvojesi pyhyyden, miekka kirposi kädestäni. Sinun silmäsi masensivat minut maahan.»

Silloin Astrid lankesi käytävälle polvilleen. »Jumala, armahda minua syntistä!» voihki hän. »Voi minua, voi minua, että olen valheella ja petoksella joutunut tuon miehen vaimoksi!»

4

Pyhäinmiestenpäivän iltana oli kirkas kuutamo. Kuningas oli kävellyt pihamaalla ja katsastanut talleja ja navettaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa; olipa hän käynyt orjien ja palvelijoidenkin pirtissä katsomassa, että kaikkia kestittiin hyvin. Kääntyessään takaisin kuninkaantupaan hän huomasi naisen, jolla oli musta päähine, hiipivän pihaportille.

Kuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos portista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.

Olavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen menevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen. Heti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti huoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen aikovan hypätä jokeen.

Kuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli lukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli kohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt kummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi Haraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja temmannut hänet kauemmas laiturille.

»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on kieltänyt.»

Kuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin kätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen vaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo ilmaisseet kuningattaren.

Ensin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja yritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata itsensä.

»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on lähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä minun pitää sinusta ajatella?»

Astridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi sanaakaan virkkamatta.

»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen», jatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»

Kuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle valaisee.»

Astrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on niin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»

»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan. »Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää siihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»

Astrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka pidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt hän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä lukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä ja livertelevä:

»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»

Hän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän polvistui tämän jalkojen juureen.

»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla kuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei voi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi metsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua joka päivä.

»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin tupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.

»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja polvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on sinun'.

»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit: 'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet minun, ja henkesi on minun kädessäni'.»

»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.

Astrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän hyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen painoi miekkaa rintaansa vasten.

Mutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän tempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa itseään.

Kuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi niin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen kädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.

Mutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti kuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi Olavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'

Kuningas kumartui Astridin puoleen: »Sano, mitä olet rikkonut!»

Astrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien epätoivoisesti.

'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo kuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän itsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'