USKOLLINEN JA MOSES
Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?
Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä. Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin mäen huipulle.
Kristitty: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa rikkoo.
Uskollinen: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos kauemmin siinä vielä viivyn.
Kristitty: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä puolen, missä Moses teidät kohtasi?
Uskollinen: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja tulin mäen alle.
Kristitty: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut Nöyryyden Laaksossa?
Uskollinen: Kyllä. Kohtasin siellä Tyytymättömän, joka mielellään olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka, että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että kaikki ystäväni, niinkuin Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen kunnia ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.
ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan tämän laakson poikki.
Kristitty: Mitäs vastasitte hänelle?
Uskollinen: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin, hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä – näin virkoin hänelle – minä kernaammin kuljenkin tämän laakson kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet, kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]
USKOLLINEN JA HÄPEÄ
Kristitty: Ettekö siellä laaksossa mitään muuta kohdannut?
Uskollinen: Kohtasin minä Häpeän, mutta kaikista ihmisistä, joita retkelläni olen tavannut, oli tämä ainoa, jonka nimi ei ollut kohdallaan: muista pääsi edes selityksillä ja sen semmoisilla, mutta tämä julkea Häpeä ei huolinut yhtään mistään.
Kristitty: Mitäs hän sanoi?
Uskollinen: Mitäkö sanoi? Hän vastusti itse jumalisuuttakin. Surkeata, halpamaista, kurjaa hänen mielestään oli jumalisuuden harrastaminen. Herkkä omatunto oli hänestä nähden jotain epämiehekästä. Jos mies, sanoi hän, pitää vaaria sanoistansa ja toimistansa ja välttää sitä korskeilevaa vapautta, jota nykyajan etevät henget käyttävät, niin joutuu hän aikalaistensa silmissä naurun-alaiseksi. Hän väitti niinikään, että ylen harvat maan mahtavista, rikkaista tai viisaista ovat olleet yhtä mieltä kuin minä, eikä niistäkään kukaan, ennenkuin, muitten puheita kuunnellen, on järkensä menettänyt ja mielettömyydessänsä ehdoin tahdoin alttiiksi pannut kaiken, tavoitellaksensa sellaista, josta ei kukaan tiedä, mitä se on. Edelleen hän huomautti, kuinka alhaisessa asemassa ja kurjalla kannalla vaeltajat enimmäkseen ovat olleet aikalaistensa silmissä: ei heillä ole ollut luonnontieteistäkään mitään tietoa eikä käsitystä. Tähän suuntaan hän haasteli tästä asiasta ja samoin monesta muusta, vaikk'en niitä kaikkia tässä ennätä puheeksi ottaa. Häpeä on, sanoi hän, itkien ja kallotellen kuunnella saarnaa; häpeä on sitten huokaillen ja voivotellen tulla kotia; häpeä on pyytää naapureilta pieniä rikoksia anteeksi tai palkita hänelle sillä, minkäs häneltä ottanut olet. Ja sen hän myöskin sanoi, että jumalisuus vieroittaa ihmistä siitä, mikä suurta on, moniaan virheen vuoksi vaan (joille hän antoi mitä hienoimpia nimityksiä), ja saattaa hänet tuon samaisen jumalisen veljellisyyden nimessä lähenemään ja kunniassa pitämään halpa-arvoista. Eikös tämäkin ole häpeällistä? sanoi hän. [1 Kor.1: 26, 3: 18, Fil. 3: 7,8, Joh. 7: 48]
USKOLLINEN JA HÄPEÄ
Kristitty: Ja mitä te hänelle vastasitte?
Uskollinen: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla, vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on, vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt – ajattelin minä – Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi, että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:
On monet kovat kestettävä sen,
Ken altis ain' on Herran käskyillen.
Nuo koetukset liha matkaan saa,
Ja taas ja taas ja taas ne palajaa;
Alati meidät saavuttaa ne sois
Ja yllättää ja työntää tieltä pois.
Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties
Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.
Kristitty: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut, ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee. Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta, ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl. 3: 35]
Uskollinen: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan totuutta maan päällä.
Kristitty: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa muuta kohdannut?
Uskollinen: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.
Kristitty: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi. Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen, ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka kului helpommin ja rauhallisemmin.
LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN
Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen, nimeltä Liukaskielinen, astuvan jonkun matkan päässä heidän kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:
Uskollinen: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne Taivaalliseen maahan?
Liukaskielinen: Sinne juuri olen kulkemassa.
Uskollinen: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää seuraa.
Liukaskielinen: Mielellänihän minä seuraanne liityn.
Uskollinen: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.
Liukaskielinen: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat. Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.
Uskollinen: Se on todellakin surkuteltava seikka, sillä mihinkäpäs parempaan ihminen voisi maailmassa suutansa ja kieltänsä käyttääkään kuin taivaallisiin?
Liukaskielinen: Minä pidän teistä sanomattoman paljon, teidän sananne kun ovat niin sattuvia. Mikä vainenkaan niin mieluista ja mikä niin hyödyllistä, kuin haastella jumalallisista asioista? Mikä onkaan niin mieluista, jos nimittäin ihminen ilonsa löytää siitä, mikä ihmeellistä on? Jos ihminen esimerkiksi halajaa haastella tapausten kulusta tai asiain salaisesta alkuperästä tai jos hän rakastaa puhella ihmeistä, tunnustähdistä ja merkeistä, niin missäpä niistä olisi niin kauniita kuvauksia ja suloisia kirjoituksia kuin Pyhässä Raamatussa?
USKOLLISTA MIELLYTTÄÄ LIUKASKIELINEN
Uskollinen: Totta kyllä, mutta meidän silmämääränämme pitää olla, että me, senkaltaisista asioista puhuessamme, myöskin saamme niistä hyötyä.
Liukaskielinen: Sitä minäkin. Tainkaltaisista asioista puheleminen on hyödyllistä, sillä siinä selviää ihmiselle monta seikkaa, niinkuin näitten maallisten katoavaisuus ja taivaallisten hyödytys. Tämä nyt yleensä. Erityiskohtiin taas mennen, oppii siinä tuntemaan uuden syntymisen tarpeellisuuden, meidän omain töittemme riittämättömyyden, Kristuksen vanhurskauden välttämättömyyden y.m. Sitä paitsi oppii sellaisessa puhelussa tietämään, mitkä on katumus, usko, rukous, kärsimys ja niin edespäin. Siinä myös tulee oman mielensä virvoitukseksi tietämään, mitä Evankeliumin lupaukset ja lohdutukset merkitsevät. Edelleen oppii sen kautta vastustamaan harhaluuloja, puolustamaan totuutta ja opettamaan tietämättömiä.
Uskollinen: Aivan oikein, ja ilahduttava on kuulla teiltä tällaisia asioita.
Liukaskielinen: Voi sentään! Tiedon puute näissä asioissa juuri onkin syynä siihen, että niin harva käsittää uskon välttämättömyyttä ja armon töitten tarpeellisuutta sielussansa iankaikkisen elämän saamiseksi. Tiedottomina he elävät lain töissä, joilla ei kukaan millään muotoa voi taivaan valtakuntaan päästä.
Uskollinen: Mutta, sallikaa sanoani, tällaisten taivaallisten asiain tunteminen, sehän on Jumalan lahjaa. Ei kukaan tule siihen omalla ponnistuksellaan eikä pelkällä puhelemisella.
Liukaskielinen: Sen tiedän vallan hyvin, ett'ei ihminen mitään taida ottaa, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Kaikki tulee armosta eikä töitten tähden. Sen voisin todistaa sadoilla kohdilla raamatusta. [Joh. 3: 27]
Uskollinen: No niin, mutta minkäs asian me nyt tällä kertaa panisimme keskustelun pohjaksi?
Liukaskielinen: Minkä vaan tahdotte: minä olen altis puhumaan taivaallisista asioista ja maallisista asioista; lain alalta ja evankeliumin alalta; korkeista asioista jokapäiväisistä; menneistä ja tulevaisista; oleellisista ja satunnaisista, – otaksumalla nimittäin, että tuosta kaikesta on oleva meille hyötyä.
Tämä oli Uskollisen mielestä ihmeellistä. Hän astui Kristityn luo, joka tällä välin oli kulkenut yksinänsä, ja virkkoi hänelle hiljaisella äänellä: "Siitäpä saatiin kelpo toveri matkalle! Hänestä tulee erinomainen vaeltaja."
Kristitty myhähti kuivasti ja sanoi: "Tuo mies, johon te niin olette ihastunut, viepi puheillansa harhaan monet kymmenet, jotka eivät häntä tunne."
Uskollinen: Tunnettekos te sitten hänet?
Kristitty: Minäkö? Tunnen hänet paremmin kuin hän tuntee oman itsensä.
Uskollinen: Mikäs hän sitten oikeastaan on? Sanokaas!
Kristitty: Hänen nimensä on Liukaskielinen. Hän asuu meidän kaupungissa hänkin. Kumma, että hän teille on niin outo, vaikka suurihan se meidän kaupunki tosin on.
USKOLLISEN PETTYMYS
Uskollinen: Kenenkä lapsia hän on? Ja missä päin hän siellä asuu?
Kristitty: Hän on Kaunokielisen poikia ja asuu Joutavain Juttujen kadun varrella. Kaikkialla, missä hänellä on ollut tekemistä, tunnetaan kyllä Liukaskielinen Joutavain Juttujen kadun varrelta. Kieli hänellä on kyllä ketterä, mutta viheliäinen raukka tuo mies sittenkin on.
Uskollinen: Päältä iskien hän on sievä mies.
Kristitty: Niitten mielestä niin, jotka eivät häntä perinpohjin tunne. Paras hän on matkan päästä; lähellä kotia ruma kylläkin. Kun sanoitte häntä sieväksi mieheksi päältä iskien, niin muistui mieleeni, mitä olen huomannut maalarin teoksista: hänenkin taulunsa ovat kauniita kaukaa katseltuina, mutta eivät miellytä, kun tulee lähelle.
Uskollinen: Etteköhän vaan laskene leikkiä, koskapa teiltä suu hymyyn meni?
Kristitty: Jumala varjelkoon minua leikkiä laskemasta tällaisista asioista (vaikkapa hymyilinkin) tai tekemästä ketään vastaan vääriä syytöksiä! Kerronpa vielä muutakin hänestä. Tämä mies on kaikenlaisessa seurassa ja kaikenlaisessa keskustelussa kuin kotonansa. Yhtä hyvin kuin hän nyt puheli teidän kanssanne, yhtä hyvin hän osaa jutella oluthaarikan ääressä, ja mitä enemmän juoma päähän nousee, sitä enemmän näitä asioita kielelle kiertyy. Jumalisuudella ei ole sijaa hänen sydämessään eikä hänen elämässänsäkään. Kaikki, mitä hänellä on, asuu hänen kielellänsä, ja hänen jumalisuutensa on vaan siinä, että hän sillä kerskailee.
Uskollinen: Niinkö todellakin? Sittenhän minä olen kovasti pettynyt tuossa miehessä.
Kristitty: Pettynytpä vainenkin! Se on varma se. Muistakaa, mitä Sanassa sanotaan: "Sillä he sanovat ja ei tee", ja taas: "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa." Hän puhuu rukoilemisesta, katumuksesta, uskosta, uudesti-syntymisestä, mutta pelkkään puhumiseenpa tuo häneltä jääkin. Minä olen käynyt heillä ja tarkannut häntä sekä kotona että muualla. Mitä hänestä puhunut olen, sen tiedän todeksi. Hänen kodissansa ei ole jumalanpelkoa sen enempää kuin munanvalkuaisessa on hajua. Ei siellä ole rukousta, ei synnin katumisen merkkiäkään. Totisesti: paljoa paremmin luontokappalekin tavallansa Jumalaa palvelee kuin hän. Hän on jumalisuuden pilkka, solvaus la häväistys kaikille niille, jotka hänet tuntevat. Tuskin kuulee hyvää sanaa siinä päässä kaupunkia, missä hän asuu, ja siihen on hän syypää. Siksipä rahvas, joka hänet tuntee, sanookin hänestä: "Pyhimys kylässä, piru kotona." Poloinen perhe sen kyllä saa tuta! Hän on semmoinen saituri, semmoinen kiukkupussi, ja räyhää palvelijainsa kanssa niin, ett'eivät he tiedä, miten olla, miten hänelle puhua. Kenellä hänen kanssaan on jotain tekemistä, se sanoo: "Paremmin sitä turkkilaisen kanssa toimeen tulee kuin hänen, sillä sekin toki rehellisemmin menettelee." Tämä Liukaskielinen osaa, jos mahdollista, vieläkin ovelammin kavaltaa ja pettää ja kettää. Sitä paitsi kasvattaa hän poikiansakin noudattamaan isän askeleita. Ja milloin hän yhdessäkään heistä huomaa turhaa arkuutta (sellaiseksi hän sanoo herkän omantunnon ensimmäistä ilmautumista), niin jo moittii heitä hupsuiksi ja tomppeleiksi eikä millään ehdoin usko heille mitään sanottavia toimia eikä milloinkaan heitä suosittele. Minun luullakseni hän on häijyllä elämällään ollut syynä monen loukkaukseen ja lankeamiseen ja – ellei Jumala estä – on vielä useamman saattava turmioon. [Mat. 23: 3. 1 Kor. 4: 20. Rom. 2: 24, 25.]
KRISTITTY ANTAA LIUKASKIELISESTÄ OIKEAN KUVAN
Uskollinen: Niin, veli armas, minä uskon kuin uskonkin teitä, en ainoastaan siitä syystä, että sanotte tuntevanne hänet, vaan siitäkin, että te kristittynä ihmisiä arvostelette. En näet saata ajatella teidän puhuneen pahassa tarkoituksessa, vaan siksi, että asia on juuri niin kuin sanotte.
Kristitty: Ellen olisi häntä tuntenut paremmin kuin te, niin olisin kukaties minäkin ajatellut hänestä samoin kuin tekin ensi alussa. Todellakin, jos moinen lausunto hänestä olisi lähtenyt yksistänsä jumalisuuden vihaajilta, niin olisin sitä pitänyt parjauksena. (Ja useinhan paha parjaakin rehellisen ihmisen hyvää nimeä ja toimia). Mutta kaiken tämän, niin, ja monen muunkin pahan, mitä hänessä tunnen, voin minä todeksi osoittaa. Kaikki hyvät ihmiset ne sitä paitsi häpeävät hänen seuraansa eivätkä milloinkaan sano häntä veljekseen tai ystäväkseen. Ken vaan hänet tuntee, se punastuu, kuullessaan jo hänen nimeänsäkin mainittavan.
Uskollinen: Minä huomaan nyt, kuinka puhe ja työ ovat kaksi eri asiaa, ja tahdonpa tästä puolin tarkemmin erottaa näitä molempia toisistansa.
Kristitty: Eri asioita ne tietysti ovat, niin erillaisia kuin sielu ja ruumis, sillä niinkuin ruumis sielua vailla on pelkkä hengetön esine, samoin on pelkkä puhe hengetön esine sekin. Jumalisuuden sielu ilmenee toiminnassa. "Se on Isälle ja Jumalalle puhdas ja saastuton jumalanpalvelus: oppia orpoja ja leskiä heidän murheessansa ja itsensä saastatonna maailmassa pitää." Tästä ei Liukaskielinen väliä pidä. Hän luulee, että kuulemisella ja puhumisella jo hyväkin kristitty ihmisestä tulee, ja näin hän viepi oman sielunsa harhaan. Kuuleminen on vain siemenen kylvämistä, eikä puhuminen ole läheskään todistus siitä, että hedelmä jo sydämessä ja elämässä kasvaa. Ja olkaamme vakuutetut siitä, että ihminen viimeisenä päivänä tuomitaan töittensä hedelmän jälkeen. Ei silloin kysytä: Uskoitteko? vaan: Olitteko tekijöitä vaiko puhujia vaan? Ja sen mukaan heidät tuomitaan. Maailman loppu on verrattu elonleikkuusen tässä maailmassa, ja tiedättehän, ett'ei eloa leikattaessa muuhun katsota kuin hedelmään. Ei niin, että mitään otolliseksi nähtäisiin, mikä ei uskosta ole, mutta minä tahdoin vaan osoittaa teille, kuinka mitätön Liukaskielisen tunnustus sinä päivänä on oleva. [Jak. 1: 27, katso vv. 23-26, Mat. 13: 18-23, 25: 14-46. Mat 13: 30,39]
Uskollinen: Tämä johdattaa mieleeni mitä Moses kirjoittaa puhtaista eläimistä. Puhdas eläin on se, joka halkaistun sorkkansa jakaa ja märehtii; ei se, joka ainoastaan sorkkansa jakaa, eikä se, joka ainoastaan märehtii. Jänis märehtii, mutta on saastainen, sillä se ei sorkkaansa hajota. Ja sama on todella laita Liukaskielisenkin: hän märehtii, hän hakee tietoja, hän märehtii sanaa, mutta hän ei hajota sorkkaansa, hän ei poikkea syntisten tieltä; hänellä on, niinkuin jäniksellä, aina vaan koiran tai karhun käpälä. Siitä syystä hän on saastainen. [3 Mos 11: 3,6, 5 Mos. 14: 7]
Kristitty: Te olette ymmärtääkseni lausunut sen merkityksen, minkä Evankeliumi näille sanoille antaa. Siihen minä vielä lisään jotain. Paavali sanoo muutamia ihmisiä, niinpä noita paljonpuhuviakin, heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. He ovat, niinkuin hän toisessa paikassa sanoo, hengettömiä, jotka äänen antavat, hengettömiä, s.o. senkaltaisia, joilta puuttuu totinen usko ja Evankeliumin armo, ja jotka niin muodoin eivät ikinä pääse taivaan valtakuntaan elämän lasten pariin, vaikkapa heidän puhuessaan heistä hely kävisi kuin enkelin ääni. [1 Kor. 13: 1-3, 1 Kor. 14: 7]
Uskollinen: Ensi alussa olin hänen seuraansa kyllä ihastunut, mutta vielä enemmin olen nyt väsynyt siihen. Millä keinoin pääsisimme irti hänestä?
Kristitty: Ottakaa neuvoni varteen ja tehkää niinkuin sanon, niin saatte nähdä, että hänkin pian kyllästyy teidän seuraanne, elleihän Jumala saa liikuttaneeksi ja kääntäneeksi hänen sydäntänsä.