KIHLAUKSEN MAASSA
Nyt minä näin unessani heidän päässeen ulos Lumotusta seudusta ja astuvan Kihlauksen maahan. Ilma oli siinä erittäin suloinen ja miellyttävä. Tie kun kävi aivan sen halki, viipyivät he siinä hetkisen, virvoitellen itseänsä. Täällä heidän korviinsa kuului lintusten lakkaamattomat viserrykset, ja täällä he näkivät "kukkasten puhkeavan kedolla ja kuulivat maassa toukomettisen äänen". Tässä seudussa paistaa aurinko yöt päivät. He olivat niin muodoin ulkopuolella Kuoleman Varjon laaksoa ja olivat myös astuneet pois siitä piiristä, jossa Jättiläinen Epätoivo hallitsee. Ei tänne Epäilyksen linna edes näkynytkään. Tänne häämöitti jo se Kaupunki, jonne heidän matkansa piti, ja täällä he jo kohtasivat joitakuita sen asukkaistakin. Tämä tienoo on Taivaan rajamailla, ja siksipä siellä usein liikkuu Kirkkaita olentoja. Tässä maassa uudistettiin jälleen morsiamen ja yljän kihlaus. Niin, tuolla Jumala iloitsi heistä, niinkuin ylkä morsiamestansa iloitsee. Täällä ei puuttunut heiltä jyviä eikä viinaa, sillä täällä he löysivät yltäkyllin sitä, mitä pitkin koko matkaansa olivat etsineet. Tänne kuului ääniä Kaupungista, korkeita ääniä, jotka sanoivat: "Sanokaat Sionin tyttärelle, katso sinun autuutes tulee! Katso hänen palkkansa on hänen myötänsä." Täällä kaikki seudun asukkaat sanoivat heitä Pyhäksi kansaksi. Herran lunastetuksi, etsityksi j.n.e. [Jes. 62: 4-12, Kork. V. 2: 12, Jes. 62: 5, Jes. 62: 11, Jes. 62: 12]
Näissä tienoin kulkiessaan, he nauttivat suurempaa iloa kuin missäkään osissa sitä valtakuntaa, josta he tulleet olivat. Mitä likemmäksi he Kaupunkia lähenivät, sitä selvempänä se heidän eteensä kuvastui: se oli rakennettu helmistä ja kalliista kivistä, ja kadut siinä olivat kullalla lasketut. Katsellessaan Kaupungin luontaista ihanuutta ja auringonsäteiden kimaltelua siinä, kävi Kristitty sairaaksi pelkästä ikävöimisestä. Raukeaksi löi Toivorikkaankin pari kertaa. Niinpä he laskeusivatkin hetkeksi aikaa maahan ja kivuissansa huusivat: "Jos te löydätte minun ystäväni, niin ilmoittakaat, että minä olen sairas rakkaudesta." [Korkea V. 5:8]
Kotvasen kuluttua he tunsivat hiukan taas voimistuneensa ja jaksavansa nyt kestää sairauttansa. He läksivät jälleen vaeltamaan ja lähenivät lähenemistään Kaupunkia. Siellä oli hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja yrttitarhoja, joitten portit antoivat vallantielle. Tänne tultuansa, he huomasivat puutarhurin seisovan tiellä, ja he kysyivät häneltä: "Kenenkä ovat omia nämä ihanat viinamäet ja yrttitarhat?" Hän vastasi: "Ne ovat Kuninkaan omia. Hän on istuttanut ne itsellensä iloksi ja vaeltajille virvoitukseksi." Ja hän vei heidät viinamäkiin ja käski heidän ravita itseänsä niitten herkuilla. Hän näytti heille myös mielikujat, joita Kuningas kulkee, ja lehtimajat, missä Hän iloksensa istuu. Siellä he viivähtivät ja vaipuivat uneen. [5 Mos. 23: 24]
Nyt minä näin unessani heidän haastelevan maatessansa enemmän kuin tähän saakka koko matkallansa. Tuota minä miettimään, mutta puutarhuri puhui silloin minullekin, sanoen: "Miksis mietiskelet tätä? Näitten viinamäkien rypäleet ovat luonnostansa sellaisia, että ne huokeasti alas menevät ja niitä on mieluinen niellä ja saattavat uneliasten huulet puhumaan." [Korkea V. 7:9]
VIIMEISET VASTUKSET
Senjälkeen minä näin heidän heräjävän ja hankkiutuvan Kaupunkiin. Mutta, niinkuin jo sanoin, auringon kimaltelu Kaupungissa (tämä kun oli pelkästä kullasta rakettu) oli niin häikäisevää, ett'eivät he sietäneet sitä paljain silmin katsella, vaan ainoastaan lasin kautta, joka sitä tarkoitusta varten oli valmistettu. [Ilm. 21: 18, Kor 3: 10,18]
Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.
Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.
"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."
Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne perille päästä."
Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.
Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat: "Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."
Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn. He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne Kuningasta kohtaan on."
He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]
Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty: "Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin, ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.
VIIMEISEN VIRRAN YLI
Toivorikkaalla oli täysi työ ja tekeminen, kannatellessaan Kristityn päätä vedenpinnan yläpuolella, sillä välistä oli hän kokonaan vaipumaisillansa, ja vasta tuokion perästä hän kohosi vähissä hengin pystyyn.
Toivorikas yritti lohduttaa häntä, sanoen: "valmiina vastaan-ottamaan meitä."
Mutta Kristitty vastasi: "Teitä, teitä vain ne siellä odottelevat. Te olette pysynyt toivorikkaana koko sen ajan kuin olen teitä tuntenut."
"Niinhän tekin", virkkoi toinen.
"Voi, veli armas!" lausui Kristitty, "Jos laitani olisi oikea, niin olisi Hän noussut minua auttamaan, mutta nyt on Hän syntieni tähden saattanut minut paulaan ja on hyljännyt minut."
Toivorikas sanoi siihen: "Veli, oletpa unhottanut, mitä Sanassa sanotaan jumalattomista: 'Ei he ole missään kuoleman hädässä, vaan heidän voimansa pysyy vahvana; ei he ole vastoinkäymisessä niinkuin muut ihmiset, eikä heitä vaivata niinkuin muita ihmisiä.' Tuska ja hätä, jota teidän täytyy näissä vesissä kestää, ei osoita sitä, että Jumala olisi teidät unhottanut, vaan niitten kautta teitä koetellaan, tokko muistatte, mitä hyvää Herralta tähän saakka olette saanut, ja panetteko hädässänne luottamuksenne Häneen." [Ps. 73: 4,5]
Senjälkeen minä näin Kristityn vaipuvan hetkeksi mietteisinsä. Toivorikas kääntyi nyt hänen puoleensa näillä sanoilla: "Ole hyvässä turvassa; Jesus Kristus on sinut terveeksi tekevä." Silloin puhkesi Kristitty kovalla äänellä puhumaan: "Oi, minä näen Hänet jälleen, ja näin Hän minulle sanoo: 'Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen sinun tykönäs, ett'ei virrat sinua upota'." [Jes. 43: 2]
Silloin he rohkaisivat mielensä kumpainenkin, ja vihollinen oli sen perästä ääneti kuin kivi siihen asti kuin he ehtivät virran yli. Kristitty löysikin lujan pohjan jalkainsa alla, ja siitä ruveten virta olikin matala. Ja niin he kulkivat sen poikki. [2 Mos. 15: 16]
LOISTAVAT OLENNOT SAATTAJINA
Virran toisella rannalla he näkivät jälleen nuo kaksi miestä kirkkaissa vaatteissa heitä odottelemassa. Vaeltajain astuessa rannalle, he tervehtivät tulijoita, sanoen: "Me olemme palvelevaisia henkiä, palvelukseen lähetetyt niille, joitten pitää autuus perimän." Ja he läksivät käymään porttia kohden. [Hebr. 11: 4]
Nyt on huomattava, että Kaupunki sijaitsi valtavan korkealla vuorella, mutta sittenkin astuivat vaeltajat ylös mäkeä helposti, heitä kun nuo kaksi miestä käsivarsista kannattelivat. Kuolevaiset vaatteensakin he olivat jättäneet jälkeensä virtaan, sillä vaikka he olivat puku yllään virtaan astuneet, niin vaatteitta he olivat siitä nousseet. Niinpä he nyt kevein ja kiirein askelin astuivat, vaikka perustus, jolle Kaupunki rakettu oli, asui pilviäkin korkeammalle. He kulkivat yläilmaisten seutujen kautta, suloisissa puheluissa ja iloiten siitä, että olivat niin onnellisesti virran yli päässeet, ja että heitä niin herttaiset seuralaiset palvelevat.
Keskustelu koski tämän tienoon ihanuutta, ja loistavat olennot kertoivat, ett'ei tätä kauneutta ja ihanuutta voi sanoin selittää. "Siellä", sanoivat he, "on Sionin vuori, siellä taivaallinen Jerusalem, siellä monen tuhannen enkelin ja täydellisten vanhurskasten joukko. Te olette nyt", haastelivat he, "menemässä Jumalan paratiisiin. Siellä te saatte nähdä elämän Puun syödä sen lakastumattomia hedelmiä. Ja sinne tultuanne, teille annetaan valkoiset vaatteet, ja te saatte joka päivä olla ja elää Kuninkaan kanssa, niin aina iankaikkiseen. Siellä ette enää senkaltaista näe kuin tuolla alempana, maan päällä ollessanne, ette surua ettekä sairautta, ette tuskaa ettekä kuolemata, sillä ne entiset pois menivät. Te tulette nyt Abrahamin, Isakin ja Jaakobin tykö ja profettain tykö, miesten tykö, jotka Jumala on korjannut pois tulevaisesta pahasta, ja jotka nyt sijoillansa lepäjävät, vaeltaen Hänen vanhurskaudessansa." [Hebr. 12: 22-24, Ilm. 2: 7, 3: 4,5, 22: 4,5, Ilm. 21: 3,4]
Vaeltajat kysyivät senjälkeen: "Mitä meidän pitää tekemän siinä pyhässä paikassa?" Ja heille vastattiin: "Teille on tuleva lohdutus kaikista tuskistanne ja riemu kaikista murheistanne; teidän pitää niittämän, mitä kylväneet olette, hedelmiä kaikista rukouksistanne ja kyyneleistänne ja huokauksistanne, joita teillä Kuninkaan tähden matkallanne ollut on."
"Siellä teidän pitää kantaman kultaista kruunua ja riemuiten lakkaamatta näkemän ja katseleman Pyhää, jonka saatte nähdä 'niinkuin Hän on'. Siellä saatte taukoamatta palvella ylistyksellä ja riemuhuudoilla ja kiitoksella Häntä, jota maailmassakin tahdoitte palvella, vaikka se vaikeatakin oli lihanne heikkouden tähden. Siellä ihastuvat teidän silmänne, nähdessänne, ja korvanne, kuullessanne Kaikkivaltiaan ääntä. Siellä iloksenne taas kohtaatte ystävänne, jotka ennen teitä ovat sinne menneet, ja siellä tekin riemuiten vastaanotatte jokaisen, joka siihen pyhään paikkaan teidän jälkeenne tulee. Siellä te myös puetaan kunnialla ja majesteetilla ja sijoitetaan vaunuihin, jotka ovat soveliaat Kunnian Kuninkaan seuralaisten ajella. Koska Hän pasunan soidessa tulee pilvissä, niinkuin tuulen siivillä, silloin te ynnä Hänen kanssansa ilmaannutte. Ja koska Hän tuomio-istuimelle istuu, silloin te istutte Hänen kanssansa. Ja koska Hän tuomionsa julistaa kaikille kuin pahaa tehneet ovat – olkoot enkeleitä tai ihmisiä – , niin on teilläkin äänenvalta siinä tuomitsemisessa oleva, sillä he olivat sekä Hänen että teidän vihollisianne. Ja koska Hän Kaupunkiin palajaa, silloin tekin sinne menette pasunan soidessa ja olette lakkaamatta Hänen kanssansa." [Gal. 6: 7,8, l Joh. 3: 2, Jud. 15, 1 Kor. 6: 2,3, 1 Tess. 4: 13-17]
PORTILLE
Tuossapa heidän kulkiessansa porttia kohti, katso Taivaallisen sotaväen joukko tuli heitä vastaan, ja toinen noista kahdesta loistavasta olennosta sanoi tälle joukolle: "Nämä ovat ne miehet, jotka rakastivat meidän Herraamme, maailmassa ollessaan, ja hyljäsivät kaikki Hänen pyhän Nimensä tähden. Hän lähetti meidät heitä noutamaan, ja me olemme heidät tuoneet niin lähelle heidän ikävöimäänsä matkan määrää, että he pääsevät sisälle käymään, ilolla nähdäkseen Vapahtajansa kasvoista niin kasvoihin." Silloin riemuitsi Taivaallinen sotajoukko, sanoen: "Autuaat ovat ne, jotka ovat Karitsan häihin ehtoolliselle kutsutut." Samalla tuli heitä vastaan myös muutamia Kuninkaan pasunansoittajia, valkoisiin ja kiiltäviin vaatteisin puettuina, ja nämä saivat pasunainsa kirkkaisin ja heleisin sulosointuihin itse taivaatkin kajahtamaan. Riemuiten ja pasunainsa pauhatessa he lausuivat tuhannet tervetuliaiset Kristitylle ja hänen toverillensa. [Ilm. 19: 9]
Sen jälkeen he asettuivat vaeltajain ympärille joka puolelta: muutamat eteen, toiset taakse, jotkut oikealle puolelle, toiset vasemmalle, ikäänkuin suojellakseen heitä ylempiin seutuihin mentäessä. Ja niin heidän kulkeissansa riemu lakkaamatta raikui ja suloinen soitto kaikui korkeammassa kuorossa, niin että ken sen nähdä olisi voinut, olisi luullut itse Taivaan tulleen alas heitä vastaan-ottamaan. Yhdessä he yhä kulkivat, ja pasunansoittajat ne sekä suloisilla sävelillä että katseilla ja liikkeillä myötäänsä osoittivat Kristitylle ja hänen veljelleen, kuinka tervetulleita he olivat heidän seuraansa, ja kuinka iloista heidän oli tulla heitä vastaan. Ja silloin tuntui noista kahdesta vaeltajasta kuin oltaisiin jo taivaassa, ennenkuin olivat sinne saapuneetkaan; niin yleni heidän mielensä, kun enkeleitä katselivat ja heidän ihanata soittoansa kuuntelivat. Täällä oli itse Kaupunkikin heidän näkyvissänsä, ja he olivat kuulevinaan, kuinka siellä kaikki kirkonkellot soittivat tervetuloa heille, mutta ennen kaikkea täytti heidät se ihana ja suloinen ajatus, että he saavat asua siellä senkaltaisessa seurassa iankaikkisesta niin iankaikkiseen. Oi missä on se kieli tai kussa se kynä, joka kyllin kykeneisi kuvailemaan heidän riemuansa!
Ja näin he saapuivat portille.
Portille tultuansa, he näkivät sen kamanaan kultaisilla kirjaimilla kirjoitettuna: "Autuaat ovat ne, jotka hänen käskynsä pitävät, että heidän voimansa elämän puussa olisi, ja he porteista kaupungin sisälle menisivät." [Ilm. 22: 14]
SISÄÄN
Silloin minä näin unessani, kuinka nuo loistavat olennot käskivät vaeltajia ääntämään portilla. Sen he tekivät, ja silloin ilmaantui muutamia miehiä portin päälle katsomaan, nimittäin Enok, Moses, Elias ynnä muita, joille ilmoitettiin: "Nämä vaeltajat ovat tulleet Turmion kaupungista rakkauden tähden tämän paikan Kuningasta kohtaan." Senjälkeen antoivat vaeltajat esiin kumpikin pääsykirjansa, jotka he olivat jo matkansa alussa saaneet. Kirjat vietiin sitten Kuninkaalle, joka, luettuansa ne, kysyi: "Missä ovat nämä miehet?" Hänelle vastattiin: "He seisovat portin ulkopuolella." Silloin käski Kuningas: "Avatkaat portit, vanhurskaan kansan, joka uskossa pysyy, käydä sisälle." [Jes. 26: 2]
Nyt minä näin unessani näitten kahden miehen käyvän portista sisälle, ja heti kuin he olivat sisälle menneet, niin katso he muutettiin ja puetettiin vaatteilla, jotka kiilsivät kuin kulta. Ja heitä vastaan tuli miehiä, kantaen kanteleita ja kruunuja, ja antoivat ne heille, kanteleet ylistystä varten ja kruunut kunnian merkiksi. Ja minä kuulin unessani, kuinka kaikki kirkonkellot Kaupungissa jälleen rupesivat riemuisasti soimaan, ja kuinka heille sanottiin: "Käykäät teidän Herranne iloon." Ja minä kuulin heidän itsensä kovalla äänellä veisaavan, sanoen: "Siunaus ja kunnia ja ylistys ja voima Hänelle, joka istuimella istuu ja Karitsalle iankaikkiseen." [Mat. 25: 23, Ilm. 5: 13,14]
Juuri kuin portit avattiin miesten mennä sisälle, katsahdin minä heidän jälkeensä, ja katso Kaupunki paistoi kirkkaana kuin aurinko; kadutkin olivat kullalla lasketut, ja siellä kulki paljo ihmisiä, kruunut päässä, palmut ja kultaiset kantelet käsissä, ylistystä veisaten.
Siellä oli niitäkin, joilla oli siivet, ja jotka lakkaamatta toisillensa huusivat, sanoen: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra." [Jes. 6: 2,3]
Ja senjälkeen he sulkivat portit. Kaiken tuon nähtyäni, olisin minä itsekin halainnut olla heidän joukossansa.
Kaikkia näitä näkemiäni muistellessani, minä käänsin päätäni ja katsahdin taakseni ja näin silloin Tietämättömän kävelevän pitkin virran rantaa. Pian hän virran yli pääsi, eikä se ollut hänelle puoleksikaan niin vaikeata kuin noille toiselle kahdelle. Sattui näet siinä sillä kohtaa olemaan lautturi, nimeltä Turha toivo, joka venheellänsä auttoi hänet virran yli. Ja niinpä minä näin hänen, niinkuin noiden muittenkin, astuvan mäkeä ylös ja tulevan portille. Mutta yksinänsä hän sinne saapui, eikä kenkään tullut antamaan hänelle vähintäkään apua. Portille päästyänsä, hän katsahti kirjoitukseen sen kamanassa ja rupesi kolkuttamaan, luullen pian pääsevänsä sisälle. Mutta miehiä ilmaantui portin päälle, ja he kysyivät häneltä: "Mistäs te tulette? Ja mitä täältä tahdotte?" Hän vastasi: "Minä olen syönyt ja juonut Kuninkaan seurassa, ja Hän on opettanut meidän kaduillamme." Senjälkeen he kysyivät häneltä pääsykirjaa, viedäksensä sen Kuninkaan nähdä. Silloin hän rupesi haparoimaan sellaista poveltansa, mutta ei hän sieltä mitäkään löytänyt. Miehet kysäisivät: "Eikö teillä ole?" Mutta ei hän sanaakaan vastannut.
TIETÄMÄTTÖMÄN LOPPU
Miehet ilmoittivat asian Kuninkaalle, mutta Hän ei tahtonut tulla alas häntä katsomaan. Hän antoi vaan käskyn niille kahdelle loistavalle olennolle, jotka olivat Kristityn ja Toivorikkaan saattaneet Kaupunkiin, ja sanoi: "Menkäät, ottakaat Tietämätön ja sitokaat hänet käsistä ja jaloista ja viekäät hänet ulos." Ja he ottivat hänet ja veivät ilman kautta ovelle, jonka minä huomasin mäen kyljessä, ja heittivät hänet siitä sisään. Silloin minä näin, että tie kävi helvettiin Taivaan portiltakin, niinkuin Turmionkin kaupungista.
Sitten minä heräsin, ja katso se oli ollut unta.
"Ja katso se oli ollut unta."
LOPUKSI
Näin, lukija, nyt unen' kerroin sulle.
Saa nähdä, voitko selittää sen mulle
Tai itselles tai naapurilles. Varo vaan,
Sä ettes väärää selitystä annakaan.
Se vahingon sinulle suuren toisi,
Sen sijaan kuin se muutoin hyödyks' oisi.
Äl' arvostele sitä ylen määrin,
Sen ulkoasua käsittäin väärin.
Älkööthän kuvaukset, vertaukset siin'
Ivanauruun sua viekö, saako suutuksiin.
Se poikain, tyhmäin vain on tehtävätä,
Sa yksin ydin omaksesi jätä.
Sä syrjään vedä verho, katso syvään
Ja kielenkuvat käännä, käännä hyvään.
Ken hyvää niistä etsii, se myös hyödyn saa,
Mi mieltä vilpitöntä nostaa, lohduttaa.
Pois pane siitä pelkäämättä kuona
Ja pysy pelkän puhtaan kullan luona.
Mitäs, jos kulta vielä kiinni kivess' ois?
Ei heelmää heitä kenkään kuoren vuoksi pois.
Mut turhana jos kaikki hyljäät sinä,
Niin tokko toiste unta näänkään minä?