Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta… ja hän tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.
Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.
– Armas! – kuiskasi hän hiljaa. – Oma armaani! Kuinka mielelläni soisin voivani säästää sinua suruilta!
Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.
– Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, – lausui hän värähtelevin äänin.
Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.
– Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun kanssani!
Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.
– Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee, – sanoi tohtori, – sillä häneen saatte luottaa… hänelle toki rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!
Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.
– Koko elin-ajaksi, – virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä yksin sen kuuli.
Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setäFransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:
– Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa minusta parempaa kuin ansaitsen.
Setä Frans naurahti.
– Ei rakkaastansa usko, – virkkoi hän, – vaan tietää, että hän on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.
Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.
– Tiedä, – puhui Kaija, – tiedä, että juuri siinä silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla… hänen tai lapsen… kumpaisenko valitset?"… Ja minä valitsin lapsen… Tämä se on kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että valitsisin lapsen.
Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan kuuluville.
– Miksis sanoit tuon? – virkkoi hän viimein. – Parempi olisi ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.
Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten silmäluomien alta.
– Frans! – sanoi hän. – Sinä et saa tuomita minun rakkauttani tämän yön mukaan… et saa!
Mutta toinen pyöritti päätään.
– Se ei ollut ensimmäisesi, – lausui hän; – siksi se ei ole ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas, et edes lähinkään… Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään olla vähempää.
Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
– Voi älä puhu noin! – pyysi hän. – Sinä et tiedä, mitä on olla äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se vähäinen myönnytys.
– En voi! – äännähti setä Frans äkkiä. – Min'en koskaan käy välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.
Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun… hän ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.
Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.
Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.
Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.
Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin hänen vieressään.
– Armas! – puheli hän vienoimmalla äänellään. – Älä ole pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.
Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen rintaansa vasten.
– Et ollut! – puhui Kaija, – sinähän olit oikeassa. Nyt minä ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit täyttä rakkautta, sinä, joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista vaan… mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!
16
Hopsis, ratsu vankka!
Sill' on nimi Blanka!
Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei.
Mut kun käy hän noissa —
Lapsuusrauh' on poissa…
Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa. Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas täyteen ääneen.
– Helle tuli taas! – puheli piltti, loistavin silmin katsellen ympärilleen.
– Niin, Helle tuli taas! – toistivat nuo kaksi hänen vieressään, ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta paistattelemassa päivää.
– Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, – puhuivat he. – Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?
– Mirri itki Helleä, – sanoi poika. – Missä Mirri?
Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:
Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei,Kannuksia ole ei…
Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen, ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä astui huoneesen.
Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi vaan suorastaan Kaijan puoleen.
– Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa poikaa? – kysäisi hän.
– Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?
Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti… Pietari Dam ojensi kätensä Hellen puoleen – jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, – mutta Helle tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen ja virkkoi:
– Isä, ota Helle!
Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä.
Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyenFrans sedän puoleen, tiuskasi:
– Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän.
Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen.
– Kuulitteko! – intoili toinen edelleen. – Minä kiellän lasta sanomasta teitä tuolla nimellä!
Silloin kävi Kaija väliin.
– Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, – sanoi hän. – Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle: ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin minä olisin sen opettanut hänelle.
Pietari Dam vaaleni vihasta.
– Sinäkö! – huudahti hän. – Mikä valta sinulla on siihen nimeen, joka on yksin minun?
– Se valta, jonka sinä olet menettänyt, – vastasi Kaija tyynesti. – Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa sitä miestä isäkseen, – lisäsi hän hiljaisella äänellä.
– Isä hyvä! – virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.
– Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, – sanoi hän Kaijalle, koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. – Minä olen jättänyt lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.
Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.
– Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin hän on suorittanut, – sanoi hän. – Mitä aioit maksaa siitä? Kenties pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää… maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella… vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla…
Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.
Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun vaativana… eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä lujasti kiinni käsivarresta… hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa maljasta pitkin, syvin siemauksin… Näytti kuin ei hän lainkaan tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi, intohimoisesti.
Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja jaloillaan.
– Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! – huusi hän.
– Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! – virkkoi Pietari Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään sanomatta kiirehti ulos.
Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa.
* * * * *
Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin.
Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut. Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle, että pääsi suutelemaan häntä kerran.
Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa lakkaamattomassa jännityksessä… ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika, jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita.
– Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, – virkkoi hän; – miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi täällä oikeastaan tarkoittavat?
– Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, – vastasi toinen uhmaten.
– Oletko sinä järjiltäsi? – kysyi Kaija, tuijottaen häneen.
– Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua.
Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.
– Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet sinulta.
– Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, – virkkoiPietari Dam kiusotellen.
– Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit… niin valoisata ja rauhallista. Mutta nyt…
Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:
– Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.
Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen. Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja sietämättömämmiksi.
Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen voimiansa jäytävät.
Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.
Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän haasteli:
– Paha mies oli Hellen luona… paha semmoinen… äiti itki.
Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätäPietari Damin luo.
– Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, – lausui hän, – niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas joka tapauksessa.
Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.
Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä Frans otetaan häneltä pois… ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä päivät umpeen.
– Minusta tuntuu, – puheli hän, – kuin onni, mikä meitä odottaa, olisi liian suuri minulle… tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa sitä.
Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa! hän tuli sisään, iso kirje kädessä.
– Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja tilannut sinulle paikan, – puhui hän. – Nyt olet hyvä ja kiltti ja lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa kyllä huolta toisistamme… Ja sitten sinä palajat reippaana ja punaposkisena, palajat sinun ja minun kotiini. Ja sitten meillä on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.
Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta, tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.
– En lähde hänen luotaan pois, – sanoi hän itsekseen. – Siihen hän ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.
Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut: hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin… kuin olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä… Aamuin herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.
– Hän oli sittenkin oikeassa, – puheli hän itsekseen; – minun täytyy lähteä.
Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella, tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä, ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, – silloin täytyi hänen kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä tuokiossa maihin.
Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys, pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää Kaijaa irti… Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti… Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.
* * * * *
Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja, mutta – setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana… Välisti hän huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.
– Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, – näin hän haasteli. – Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.
Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi unohtanut, mitä niissä on, – hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, – mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.
– Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, – kirjoitti setä Frans, – mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden! Ei vuosia enää… moniahta kuukausi vaan, niin olet omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo valmiina… silloin olet Sinä minun!
Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa Höistrupin rannalla… "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille", niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin, joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään. Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän ensimmäiselle onnelleen.
Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin harmaissa kuin jo onkin… paljoa nuorempi kuin hän itse!
Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin olet minun"… hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he hyvästelivät toisiaan.
Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan, ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta.
Ja Kaija kirjoitti:
"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten, kolkkojen päiväin jälkeen… hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää."
Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan… "Minun itseni" – niin hän kirjoitti – "on mahdoton katsella sitä, sillä tuntuu kuin panisi tulta siipien alle".
Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun… "sillä jos minä kauemmin sitä katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", – puheli hän itsekseen.
Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa.
Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa.
Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä. Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä sitten yhdessä piirrettiin:
"Hellestä tulee pitkä poika – hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."
Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:
"Helle kulta! Äidin oma armas poika!"
Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun huoneeseni: "Näitkö Helleä?" – "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko. "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä vuoteessaan ja hyräili lauluja… ja minä pistäysin hänen kiharaiseen tukkaansa… ja minä puikahdin hänen pikkuisten, paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö Helle poikaani?" – "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. – "Hän käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."
– Milloin äiti tulee? – kyseli Helle monasti päivässä, ja setä Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." – "Sen pitää kellastua heti kohta." – "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", – niin vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.
Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani tavaransa matka-arkkuun.
– En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, – sanoi hän itsekseen.
Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.
Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.
Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti – se oli kabinettikuva puitteissa – ja Kaija näki, kuinka varovasti setä Frans otti sen ja asetti pojan eteen.
– Suutele äitiä, – sanoi hän, – mutta varovasti.
Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota kylmää lasia vastaan kerran… toisen… kolmannen…
Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.
Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.
– Äiti! Äiti! – riemuitsi hän. – Onko lehti jo keltainen?
Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!", silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.
– Lupaa minulle, – virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin että saattoi katsoa häntä silmiin, – lupaa, ettes enää milloinkaan lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan. Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että – olkoon elämä pitkä tai lyhyt – me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin varaksi.
Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani silmilleen.
– Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan iankaikkisuuteenkin.
Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin, hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä kiinni.
Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään hänen huuliltaan hälvennyt.
– Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, – sanoi setä Frans, seuraten häntä silmillään.
– Niin olenkin, – vastasi Kaija. – Minä tulen rakkauteni ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!.. Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut kuulevinani ihaninta musikkia!.. Esimerkiksi tätä…
Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin fantasiaa.
Ja sitten hän lauloi:
Ja jos oisit luotani loittonakin
Tie leimuja täynn' olis, tulta,
Minä luoksesi vaan yhä taistelisin,
Minä luoksesi ryömisin, kulta!
Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs
Öin, päivin, aamuin, illoin,
Ja tuskia tuimia kärsiessäs,
Minä kärsisin kanssasi silloin.
Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois,
Kuni tammen lyö myrsky tiellä,
En sinnes ma Herralle rauhaa sois,
Kunnes oisin sun luonasi siellä.
– Mitäs sinä lauloitkaan? – kysyi setä Frans, käyden äkkiä tarkkaavaksi.
– Omia laulujani vaan.
– Sepitätkö sinä lauluja?
– Sepittelen… Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.
– Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle… minä saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.
– Kuka sanoi, että saat?
– Kun laulut ovat minusta, niin…
– Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.
– Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!
– En!
– Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi… Hän sanoi sen leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:
– Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.
Ja hän hyräili:
Kun elon ilta saa,
Niin vanha pariskunta
Yhdessä laulelee
Ja näkee kevät-unta.
– Tunnetko sen?
– Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:
Voi minun mairemarjuttain!
Voi minun ainoarmastain!
Tänäpänä kirkossa kuulutettiin,
Kirkon kattoon nostatettiin!
Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. – Äiti, laula Hellelle ja! – pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:
Noin lauloi armaallensa,
Prinsessa Namurin,
Hän lauloi elon taistot
Ja elon riemutkin.
Mut Haakon herra sitten
Jo ol' kuningaskin hän,
Mut surumielin muisti
Hän lapsenlaulun tän.
Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, – kunnes Kaija teki nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä riisumaan.
– Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? – kysyi poikanen uteliaasti.
– Kyllä. Etkös tahtoisi minua?
– Kyllähän minä… – vastasi poika hidastellen, – mutta isä ja!Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.
– Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.
– Vai ei ole! – virkkoi piltti pilkallisesti. – Isä nukkuu Hellen vieressä.
Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?"
Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa suupielessä ja levollinen hymy huulilla.
Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen suunsa ja sanoi:
– Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.
– Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? – kysäisi poika epäillen.
– Ei, ei koskaan enää, – vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa, naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.
Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli puikahtanut peitteen alle.
He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa. Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.
– Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, – virkkoi setä Frans, tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.
Päätään pyörittäen Kaija vastasi:
– Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua, ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta, silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.
Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.
– Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! – puheli hän. – Te olette minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.
– Kaikkeako? – virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän katseensa. – Oletko varma siitä?
Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen, nyt olen varma siitä."
Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni… kautta kaikkien ajatusten… kautta kaikkien tunteitten… jok'ainoassa säikeessäkin minun sisintä, henkivää olemustani!
Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt onKaija kokonaan hänen omansa.