SAIRAAN LUONA
Apulainen Helm käveli levottomasti edes takaisin asunnossaan; hän oli hyvin kiihtynyt; milloin hän väänsi lampputulta pienemmäksi, niin että huone tuli melkein hämäräksi, milloin taas ylös niin, että se savusi. Aina välistä katsahti hän kelloansa, meni ikkunan luo, työnsi kartiinia syrjään ja katsoi pitkin lehtikujaa ja etemmäksi jäälle, eikö ketään näkynyt tulevan. Ei ketään näkynyt, ei ketään tullut; kaikki oli äänetöntä, kuollutta, autiota, valkoista, ainoastaan pitkät, suorat varjot, joita kuun valo piirteli äärettömälle lumipeitteelle, ja lumiset koivut tuottivat elävyyttä ja muotoa autiolle talvimaisemalle. Tähdet säkenöivät ulkona ja kalpeat revontulet ikään kuin ammuskelivat vasamoita ylös taivaan kannen keskustaa kohti. Kuin apulainen kyllä jo kymmenettä kertaa meni ikkunan luo ja kuunteli, kuuluikin heikkoa kulkusien ääntä etäältä jäältä. Apulaisen katse kirkastui, nopeasti hän asetteli pois muutamia avattuja kirjoja ja papereja ja meni tampuriin avaamaan ovea. Kulkusten ääni kuului yhä kirkkaammin ja selvemmin. Nyt ajaja saapuu pihaan; nyt hän ajaa ohitse. Se lienee ollut joku, joka ajoi talvitietä kirkonkylään, ajatteli apulainen ja palasi taas hnoneesensa. Vielä kului muutamia pitkiä minuutteja ja sitte viimein kuului aisakellon ääni lumipeitteiseltä järven jäältä. Se varmaankin on tohtori Lorentz, supisi Helm ja kuunteli tarkkaavasti – niin, hän se on – sehän on minun oma aisakelloni; nyt minä sen tunnen. Kuinka voinkaan minä äsken olla niin hajamielinen – Vilkastuneena meni hän taas etehiseen.
Kului kuitenkin monta minuuttia ennen, kuin matkustaja ehti kääntyä järven jäältä lehtikujaan ja nousta vastamäkeen apulaisen asuntoon. Viimein pysähtyi reki rappusien eteen. Apulainen meni ulos paljain päin ja sydämmellisesti tervehti tulijaa.
– No, rakas veli, kyllä minä olen odotellut sinua levottomasti ja kärsimättömästi. Millainen oli keli?
– Keli oli hyvä ja hyvästi kaiketi voidaan täälläkin.
– Niin minä luulen, mutta on niin levollista, kun on lääkäri läsnä. Suoraan sanoen, hyvä veli, tämä niin sanottu viisas rouva näyttää minusta olevan kaikkea muuta kuin —
Tällä välin oli tohtori päässyt sisään ja alkanut riisuutua. Tohtori Kalle Ville Lorentz oli lyhyt, jäntterä mies, jonka lihavuus ja punakkuus heti näyttivät, että hän ei ollut tutkinut ainoastaan taitoa antaa muiden elää, vaan osasi elää itsekin. Hänen olentonsa ja kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta, vaikka hän olikin lihava ja muoto ei ollut varsin tarkkapiirteinen, loisti siinä kuitenkin elämän iloa ja hyväsydämmisyyttä vilkkaista silmistä ja miellyttävistä kuopista sileäksi ajellun leuan ympäriltä, niin että nähtyä nämä ruskeat, leikitsevät silmät ei voitu olla tuntematta mieltymystä tähän mieheen.
– No, kuinka hän on nyt ollut, sairas, tarkoitan minä; onko hän elänyt järjellisesti, ymmärtäväisesti – ruokahalu hyvä, no niin, sitte on kaikki hyvin, toivon minä.
– No, annas katson, miltä sinä itse näytät tätä nykyä. Onpa siitä kosolta aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisiamme – kuusi vuotta, se oli 18 – , – no niin, sinä olet vaeltanut Siionin yrttitarhoissa ja poiminut Saaronin kukkia. No niin, olet sinä taitellut muitakin ruusuja, kauniin Helenan. Kyllä totisesti; ja tohtorin leveä, ystävällinen muoto vetäytyi nauruun, joka päättyi hiljaiseen tuhahtelemiseen – se oli hänen tapansa.
Apulainen näytti vakavalta.
– Niin, siitä on kuusi vuotta nyt. Oletpa sinä aika lailla muuttunut.
Mihin ihmeelle sinä olet hukannut ruskeat kiharasi, se oli vahinko.
Tukka oli sinun voimasi, sinun loistosi ja sinun turhamaisuutesi ylioppilasvuosina. Mutta mitenkä, etkö sinä jo mene sairaan luo.
– Niin, maailman ihanuus katoo, jatkoi tohtori aristelematta; minä olen kuluttanut pois tukkani. Opinnot ja yövalvonta! Niin, niin, minä olen matkustellut puoli Europpaa ja tutkinut sekä Eskulapiusta että Bakkusta. Oletko ollut Wienissä Esterhazy-kellarissa? Etkö! no, siitä saamme puhella sittemmin. Tiedätkö, mitä minä ajattelin ajaessani tätä perhanan (ai, anna anteeksi, sinun luonasi ei taida olla tapana kiroella) tietä Viipurista. Niin, siitä on tänä iltana juuri yksitoista vuotta, kuin pidimme sen kuuluisan serenaadin kauniille Helenallemme.
Pastori punastui ihan tukan rajaan asti ja muistutti taas sairasta.
– No, no, hyvä veli, ei sinun pidä joutua hämillesi; minähän se olin niin kelvottoman tyhmä, kuin minä tavallisesti olen. Meidän Helenallemme, sanoin minä – niin, anna anteeksi, mutta siihen aikaan hän oli meidän. Nyt hän on sinun. Onko hän paljon muuttunut?
– Onpa niinkin, vastasi Helm selvinneenä hämmennyksestään; ei elämä ole kulkenut hänen ohitsensa, jättämättä merkkejä – se kaikkea kalvava. – Mutta kuulehan, eiköhän sinun pitäisi nyt mennä jo sisään?
– Ei, minä olen liian kylmä vielä, sanoi tohtori ja palaten ensimmäiseen ajatukseensa lisäsi:
– Niin, mutta perhanan suloinen hän oli, kuin muistelen häntä. Ei, minäpä en huolikaan naida – totisesti minä en huoli.
Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet karkeat ja paisuneet.
– Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No – milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas voipi?
– Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.
– Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan rauhallisesti puheluansa.
Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista, liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä nyt jo mene sisään?
– Mahdotonta – en vielä. – Niin, jatkoi tohtori ikään kuin itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko, miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä. Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. – Voimakas, jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.
Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.
– Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä tarkoita mitään pahaa – minä olen vain epäkohtelias, kuten tavallisesti olen. – Totta totisesti, ei se ole kateutta – mutta vastakohta on minusta niin erikoinen.
Taas kuului valitusta.
– Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen vaihtaa kaikkia, mitä hänellä —
Ja tohtori livahti ulos ovesta.
Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi, taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.
Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin, joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla, laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa; mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.
Taas kuului pidätettyjä huokauksia.
Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa; oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena parka – huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit – samalla yhä kourien kapusäkkiään.
– Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot – pahasti, mutta sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? – ei, tottahan ei niin —
– Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin pitäisi, se on totta – mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä vakuuttaa – no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja tohtori tuhahteli.
– Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.
– Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!
Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e: ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli "körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.
– No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy lisäksi.
– Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä nyt?
– Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.
Ja tohtori läksi pois huoneesta.
Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta – ajatukset pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana, jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla "minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan, omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa, todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä. "Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." – Ja nyt, nyt luki hän taas raamattuansa uskolla ja luottamuksella – samassa astuivat tohtori ja kätilöin sisään.
– Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.
– Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.
Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa suustansa.
– Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo —
– Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla – ja sinun tahtos pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."
Tohtori Lorentz tuhahteli.
– Kuules, ukkoseni; mitenkä on sinulla asiat tuolla? ja tohtori osoitti otsaa.
Helm seisoi tyynenä; hänen kalpea muotonsa vavahteli. Hän sanoi levollisesti ja vakuutettuna:
– Vapahtajamme sanoo: "kuin vaimo synnyttää, on hänellä kipu" ja profeetta sanoo: "kivutta ei sinun pidä synnyttämän."
– Ja uskotko sinä kaikkea tuota?
– Kyllä minä uskon. "Sillä totisesti sanon minä teille: siihen asti, kuin taivas ja maa katoo, ei pidä vähimmänkään piirron eikä minkään rahdun laista katooman." Miljoonat hänen kanssasisarensa ovat synnyttäneet lapsia kivulla ja tuskalla; ei kukaan ole antanut ihmiselle oikeutta ottaa pois tätä synnin kipua ja rangaistusta. Mene vaimoni luo, joka nyt kärsii, ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, niin hän itsekin ajattelee kuten minä. Jokaisen on tyhjennettävä kärsimyksensä kalkki. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi rakkaus. Minä olen lukenut saksalaisesta jumaluusopillisesta aikakauskirjasta, että on se vaara tarjona, että äidit, jotka synnyttävät lapsensa kloroformi-unessa, eivät rakasta niitä yhtä suuresti kuin niitä, jotka ovat syntyneet ilman nukutusta.
Nyt kutsui sairas apua. Rouva Bergström katosi huoneesta.
Tohtori sai viimeinkin suunsa auki. Hän kirosi aika lailla kaikkia papin nimellisiä, paiskasi kiinni laatikkonsa ja vannoi viimeisen kerran tulleensa tuollaisen sokean luo, joka uskoi mitä hyvänsä. Hän lateli koko joukon vastasyitä, jotka tuskin koskivat Helmin korviinkaan, vielä vähemmin hänen ymmärrykseensä ja sydämmeensä, Helm seisoi tyynenä nuhdesaarnan sateessa, pani kirjan kiinni, laski kätensä raamatulleen ja sanoi pontevasti:
– Mitä Herra on sanonut sanassaan, sen minä uskon. Ei ihminen saa valita, mikä on sopivinta ja mukavinta hänen järjelleen. "Sillä kuka jonkun näistä vähimmistä käskyistä päästää ja niin ihmisiä opettaa, hän pitää taivaan valtakunnassa vähimmäksi kutsuttaman." Kaikki taikka ei mitään; taivaan kanssa ei tingitä. "Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman."
Tohtori raivokkaasti sulloi tavaroitansa kokoon, tuhahdellen ehtimiseen.
– Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.
– Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta ja katosi samassa.
Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:
– Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni; en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.
Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta, vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla, jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka katto olkoonkin matala.
HYLKEENPYYTÄJÄT
Ulkona merellä vyöryttelivät aallot kuohua ja jäitä kohti saarta; tuuli kohisi mahtavasti, järkytellen nuottatalasta ja jotenkin huonon päivästä venelaituria rannalla. Mutta aallot eivät olleet syksyn raskaita, harmaita laineita, jotka väsyksissä voimattomasta taistelusta huokaellen pieksivät kallioita. Ei, ne olivat aikaisen kevään pirteitä, sähiseviä ja voitostaan varmoja aaltoja, jotka muserrellen talven kahleita roiskuttivat kuohua ja jääkiteitä korkealle ylös punaisille, siloisiksi kuluneille graniittikallioille. Tuuli ei ollut syksyn surumielistä kohinaa, vaan oikullista kevätmyrskyä, joka kyllä lauloi vapausvirsiään kovaakin kovemmin, vaan jota kaikki yksinaisen saaren asukkaat tuolla kaukana etelässä Suomenlahdessa tervehtivät kuin vapauttajaa, sillä se julisti, että talvi oli loppunut, jopa – ja se oli vielä parempi – kevättalvikin, jolloin jää ei pettänyt eikä kantanut.
Kuitenkin istui majakanvartia Leander Virolainen, psalttari kädessä ja silmälasit nenällä, synkkänä ja surumielisenä pöytänsä vieressä tuvassaan. Hänellä siihen oli myöskin monta syytä. Mainitaksemme, mikä se lähimmin kalvoi hänen sydäntään, oli se hänen vanhan ystävänsä Petter Himmasen, majakkamestarin, kuolema. Kaksi päivää sitte oli hän itse veisannut hautausvirren ja itse lukenut Herran siunauksen kuolleelle kumppanille ja virkaveljelle. Sillä siellä ulkona – karin yksinäisillä luodoilla ja saarilla, 30 meripeninkulman päässä etelään päin Viipurin läänin rannasta, ei ollut ketään pappia kastamaan, vihkimään eikä hautaamaan ihmisiä aikanaan eikä milloin olisi tahdottu. Pappi tuli, milloin hänelle soveltui, ja toimitti silloin yht'aikaa kaikki ne pyhät toimitukset, jotka kävi toimittaa. Milloin pappia ei ollut saapuvilla, oli Leander Virolainen, jolla kaikkein mielestä oli erinomainen ääni ja jota pidettiin raamatun taitavana miehenä, ikään kuin äänettömällä sopimuksella valittu pitämään huolta saarelaisten jumalanpalvelus-menoista. Hänen tupaansa kokoutuivat saarelaiset vaimoineen ja lapsineen joka sunnuntai kuulemaan, miten hän laulavalla, pitkäveteisellä äänellä luki vanhaa postillaansa.
Siinä istui hän nytkin, hajamielisesti selaillen pyhää kirjaa ja silloin tällöin surumielisesti katsoen ulos ikkunasta. Totta puhuaksemme ei se ollutkaan yksistään suru, joka kalvoi hänen mieltänsä. Kyllähän Petter Himmasen kuolema oli surettava asia, mutta olipa se hänen kuolemansa lisäksi sattunut vielä hyvin sopimattomaan aikaan. Juuri silloin, kuin hylkeen pyynti oli tulossa, kuin hylkeen pojilla vielä oli harmaa turkki, hieno kuin sametti, silloin sairastui hän. Ja nyt – vieläkään ei olisi ollut liian myöhä hiipiä jäälauttojen, kivien ja röykköjen turvissa noiden lihavain eläinten tienoille, jotka ölisivät rakkauslaulujaan päiväpaisteisilla kallioilla – nyt hän kuoli, vaikka kyllä oli koetettu lääkitä häntä saunalla, ruutiviinalla ja pirunpaskalla. Mitäpä nyt maksoi ajatella pyyntielämän iloja, eihän käynyt yksin lähteä pyytämään hylkeitä. Petter Himmanen, hän oli poissa ainiaaksi, ja muut saarelaiset, niin, he olivat jok'ainoa, kuin osasi pidellä pyssyä, pyyntiretkellä jo neljä päivää sitte. Leander huokasi syvään, ja, postilla polvillaan, luuli hän hurskaassa itsepetoksessaan sen huokauksen tarkoittavan kaiken katoavaisuutta, maallisen elämän lyhyyttä ja kuoleman varmuutta – vaan eipä se pettänyt hänen vaimoansa; sillä kahdeksan vuoden kokemuksesta vaimo kyllä tiesi, mitä hänen kevätlevottomuutensa merkitsi. Hän ymmärsi nuo miehensä pitkät katseet tuonne ulos loistavaan jäänrajaan ja kuohuville siniaalloille.
Vaimo puuhaili nyt lieden luona kahvipannun ja kuppien kanssa, katsahtaen silloin tällöin mieheensä pienillä, kiiltosinisillä, mutta kylmillä silmillään. Hänen ahavoitunut muotonsa näytti melkein kauniiltakin, milloin hän ei puhunut eikä nauranut, mutta heti, kuin suu aukesi, tuli näkyviin pienet, terävät kissanhampaat ja veripunaiset ikenet, jotka ynnä suupielien piirteet saattoivat koko muodon näyttämään ankaralta ja häijyltä.
– Kuules, Leander, sanoi hän nyt, hylkeet ulisivat viime yönä oikein hirveästi. Siellä oli harmaa hyljekin joukossa; se pani parastansa oikein koko taitonsa mukaan, ensin pitkään huuuu, kuin oikea Kronstadtin höyrylaiva, ja sitte se haukkui kuin narttu hienoimmalla äänellä – kyllähän sen kaiketi kuulit?
Leander katsoi synkkänä alas, ei ollut kuulevinaan puhetta, valitti vain psalmistan kanssa: "Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Sela!"
– Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle vitsaa.
– "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen sanoi vielä:
– Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.
– Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan kelvottoman hyvä pyssymies.
Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin, löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta, jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:
– Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään, kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.
– Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi hylkeen pyynnissä.
Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi:
– Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?
– Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.
Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa, pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.
Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen kuuluisan huvipurren.
Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.
Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.
Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli "rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin "merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä jäätymään – silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla – taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen, että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista, jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan varmaan olevan hylkeitä.
Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat, ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin, sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista. Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella, jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla, kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös, hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.
Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin. Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä, miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin oli jo pyssyn kantomatkalla.