Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona. Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.
– Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen ympärilleen.
– Lienevät muuttolintuja.
– Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.
Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.
– Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?
– Tuulee ehkä metsässä.
– Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.
Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan, näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.
– Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on tapahtunut? hätäili Liisa.
Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.
– Katso tuonne, tuonne, tuonne!
Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.
– En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi ovat harmaat.
– Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?
– Järvikö! Herranen aika, niin järvi.
Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.
Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli, porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan. Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon ilmiöstä.
– Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.
Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.
– Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta, vahingoittumatta.
Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat? oletko hulluna, mitä sinä naurat?
– Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.
– Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.
– Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?
– En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?
– Niin, sinä lupasit – ja hän nauroi taas – sinä lupasit, että jos Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa minut – saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt —
– Mitä nyt?
– Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on —
– Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa maksaa sen, vastata siitä keräjissä.
– Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.
– Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.
Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä taivaankannelta.
* * * * *
Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia, pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan, muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta, ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein hänkin vihastui ja huusi hänelle:
– Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan järven poikki paljailla kaarnapalasilla.
Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.
– No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan tytön – Johan te sitä paitsi sen lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini, niin —
Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle, että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.
Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat pesänsä koko elinajaksi.
ILMAN ÄIDINKIELTÄ
Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.
Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan, mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.
Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku – 14-päiväinen tyyni – oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä, akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa. Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla. Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät, runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen" [kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki nykerön saksalais-kumarruksen.
Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti jotenkin vanhettuneelta. Tempi passati [ollut ja mennyt] loisti hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan, tempi passati hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä, parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista, menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani. Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. – Niin, hän se tosiaan olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti. Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua." Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista, ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko meidän maamme.
– Fritz, tunnetko sinä minua?
Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:
– Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]
Minä sanoin nimeni.
– Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri iloitsevan yhteen sattumisesta.
Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin, kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua, saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta. Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme eversti M: n, maanomistajain K: n ja B: n luona; viisikolmatta, kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet, leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:
– Paha kyllä, paha kyllä!
– Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.
– Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale], vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:
– Da-da-da; es ist nicht wahr.
Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.
Opitaan ainoastaan yksi kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin, kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa; sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se kielen puute yksinään syynä.
Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli, itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.
Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa, enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa kylläkin suuri.
– Eine Lüge ist es. Tiedättekö, miten vaikea minun on ollut opetella sitä huonoa saksaa, kuin nyt osaan? Siinä on minulla ollut monen vuoden työ ja vaiva. Minun on täytynyt vanhana miehenä tehdä uudestaan lapsen työ. Tiedätkö, mitä minä olen kokenut, päästäkseni kouluun ja päästäkseni sieltä pois? Ja tiedätkö, mitä kaikkea minä sain koulussa kärsiä kieleni tähden? Minä olin kuin sadun valkea korppi, kuin punainen kyyhky; kaikki katselivat ja ällistelivät minua.
– Niin no, pojat ovat aina julmat. Ei maksa vaivaa surra sitä asiaa, ei ollenkaan.
– Entä naiset sitte, luuletko niiden olleen rakastettavammat minua kohtaan?
Minä en voinut olla hymyilemättä; muistin kyllä hänen vastoinkäymisensä nuoruuden ijässä.
– Muistatko Mari H: ta … häntä, joka sitte meni sille venäläiselle asiamiehelle? Hän on tehnyt elämäni katkeraksi, saatat kyllä uskoa.
– No, miten se sitte oli?
– Mitenkö oli?
Ja hän kertoi seuraavan tapauksen.
Esittää hänen kertomustansa hänen omilla sanoillaan ja hänen kielellään olisi minulle mahdotonta; sen tähden suotakoon minun itseni kertoa se niin hyvin, kuin osaan.
– Niin, muistathan ne kaksi komeaa kalliosaarta, ne Neulat … joissa merikotkat pesivät vaivaismännyissä. Meitä oli siellä koko seura, Misha, Dasha ja Mari; niin, olitpa siellä sinäkin mukana. Me ongiskelimme mustaselkäisiä ahvenia meren puolelta Ja kullankiiltäviä sorvia matalasta lahdesta. Se oli varmaankin 50-luvulla. Oh, millainen päivä, minä en sitä unhota koskaan. Kvartsi kiilsi punaisessa graniitissa auringon paahteessa kuin miljoonat tähdet. Aallot loiskivat raittiisti ja vapaasti, merituuli suikerteli voimakkaasti ja pehmoisesti pitkin ruumista. Taivaan rannan rajalla oli koko metsä mastoja ja viiriä; ne näkyivät Uuraasta. – Minä pysyttelin koko ajan lähellä Maria, autoin matoa onkeen ja olin nöyrä palvelemaan kuin uskollinen villakoira. Tuli sitte ilta, komea kesäilta. Tuuli tyyntyi, aallot vierivät verkkaan, pehmoisina. Kuu nousi kuin pallo ja kylvi välkettään aalloille; siinäpä oli leveä, kultainen tie taivaan ja meidän välillämme. Sorsat lentelivät ylhäällä, kaulat suorina, rauhaisiin lahtiin. Tuli aika lähteä kotiin. Me olimme kahden kesken veneessämme ulkona merellä. Toiset olivat ehtineet hyvän matkan meistä edelle. He olivat melkein häviämäisillään keveään, sinipunervaan autereesen, joka liiteli meren päällä. Mari oli ollut niin luottavainen, niin ystävällinen, niin hellämielinen. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä. Minä lakkasin soutamasta. Maria Karlovna, sanoin minä kuiskaten ja ojensin käteni. Hän antoi minulle pienen, pehmeän käpälänsä. Ah, nuoruus, nuoruus, ihana aika; mitkä suloiset tunteet meissä silloin liikkuivat, kuin kosketimme sellaista pientä, pehmoista ja lämmintä, ruususormista kättä! Kuu valasi hänen kasvojansa. Minä näin, että hän oli liikutettu. Hän nähtävästi odotti, että minä sanoisin hänelle jotakin; mutta minun kurkkuni oli kuin kiinni kuristettu. Veri syöksyi minulle päähän. Mitä piti minun sanoa ja millä kielellä? Hänhän puhui melkein ainoastaan ruotsia. Viimein minä sanoin: Maria Karlovna, tahtoko sinä tulla minä vaimo? Ah, lumous kerrassaan haihtui; niin kuin makaava prinsessa metsässä heräsi unelmistaan suutelosta, niin minun puheeni herätti Marian. Minä näin selvään kuun valossa, miten pilkkahymyn kajastus värähti hänen kasvoillaan. Minä vetäydyin äkisti pois ja pudotin airon järveen. Aioin kumartua sitä ottamaan…
– Niin, kyllä muistan; siitä tuli aika meteli.
– Ah, jospa olisin osannut puhua yhtä kieltä vain, mitä hyvänsä. Jospa puheeni olisi kuohunut vapaasti, esteettömästi, kuin aallot merellä. Mutta voi, ei; mitä minä tunsin syvimmällä sielussani, se oli kätkettynä kuin raakku meren pohjassa. Minun suussani muuttui ylevä naurettavaksi, hieno hyväily sävyttömäksi, suuri, ylhäinen halvaksi. Voithan ajatella minun tukaluuttani kahden kesken hänen kanssaan merellä veneessä, ja yksi airo vain kädessä. Meidän täytyi huutaa apua ja siihen se loppui minun rakkaustarinani.
Fritz katsoi synkästi alas eteensä.
– No niin, sanoi hän rauhallisemmin, minä olen nyt nähnyt hänet, seitsemän pientä venäläispentua ympärillänsä, posket kuopallaan ja hampaat suuret. Minä olen iloinen, että kävi niin, kuin kävi, mutta 30 vuotta sitte, silloin se oli minusta raskasta. Pehmeä, valkoinen, sulava, pyöreä kuin vehnäkakku. Myönnäpä, että hän oli suloinen.
– Myönnän kyllä, ja myönnän senkin, että kova isku se oli, jonka kohtalo antoi sinulle; mutta ainoastaan runoilijain lauluissa nuoruuden rakkaudella on niin mahtava voima, että sydämmet murtuvat. Kiitos näiden herrain runoilijain itkettäville tuotteille, niistä on uusi sukupolvi karaistunut. Elämässä on paljo muuta tavoiteltavaa.
– Niin kyllä, vastasi hän kolkosti, koeta uskoa, että entisyyttä ei ole koskaan ollut olemassa, että hakattu puu on jälleen alkanut tehdä silmikoita ja kukoistaa; minä en sitä voi. Ja jos voisinkin, minä kuitenkin vakuutan sinulle, että olen mies, joka olen joutunut haaksirikkoon kaikilla merillä; ja kaikkiin onnettomuuksiini on yksistään äidinkielen puute syynä. Hän nojasi raskasta, rumakaavaista päätään käteensä ja katsoa tuijotti miettivästi eteensä; ja nyt sain kuulla hänen muita vaiheitaan.
Se oli siihen aikaan, jolloin Kotzebue ja Vossin "Louise" vielä kävivät meillä pakkokurssilla, jolloin Lessing ja Körner olivat nimellisarvossaan ja Schiller ja Göthe olivat ylenneet jumalain vertaisiksi ja par'aikaa olivat korkeimmassa arvossa. Siihen aikaan, jolloin Itä-Suomen sydän sykki jossakin Weimarin ja Lybekin välillä, jolloin me tunsimme Taka-Pommeria paremmin kuin omaa lääniämme. Siihen aikaan lähetettiin Frits yksityiskymnaasiin – Stuttgarttiin. Kävi niin, kuin täytyi käydä; huono saksalainen ruoka riisti häneltä rohkeuden ja äidinkielen puute teki, että, kuin hänet viimein otettiin pois opistosta, hän oli ikäisekseen uskomattoman tietämätön asioista, joita meillä katsottiin ehdottoman tarpeellisiksi. Sitte hän tuli Viipurin kymnaasiin. Yhtä huono menestys; kieli oli vastaan, sillä kymnaasi oli muuttunut ihan ruotsalaiseksi. Sitte koetettiin Haminaa, joka siihen aikaan oli kaikkein henkisesti vaivaisten ja rampojen pelastus ja viimeinen turva. Mutta voi, ei ollut menestystä sielläkään. Kuin opettaja häneltä kysyi jotakin, kääntyi koko luokka hänen alhaiseen istuinpaikkaansa päin valmiina tervehtimään vastausta naurun puuskalla; oltiinpa niinkin hävyttömiä, että, jos vastaus sattui olemaan välttävänkään kelvollinen, niin katsottiin voivansa osoittaa tyytymättömyyttänsä siihen huvin riistämiseen.
– Katso minua, sanoi Fritz, tehden suuren, naurettavan viittauksen; kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin olen kuullut vanhoja kadettihistorioita kerrottavan, joissa minä, kuolematon Fritz hullunkurisine vastauksineni ja naurettavine sanoineni olen sankarina. Kaikki tyhmyydet, joita monet upseerinkokelaspolvet ennen minua ja minun jälkeeni keksivät, siirrettiin minulle. Katso minua, minä en ole vielä vanha, vaan kuitenkin minä olen tarina puheen hulluuden ja naurettavan kielen alalla. Minä olen Bellmanin, Talleyrandin, Menshikovin vastakohta; kaikkein sukkeluudet kootaan heille, ja minä, minä kokoon niskoilleni kaikkein tyhmyydet.
– No niin, Hamina tuli minulle sietämättömäksi ja viimein minä pääsin upseeriksi Riigan junkkarikoulusta. Minä jouduin kansliaan; minua näet katsottiin kieliä taitavaksi. Oh kaikkea sitä sekasotkua, kuin minä siellä kirjoitin kokoon yhtenä vuonna! Muistellessani kaikkia häväistyksiä ja kaikkia ikävyyksiä, kuin siellä sain kärsiä, punastuttaa minua vielä tänäkin päivänä.
Minä en voinut olla hymyilemättä noille vanhan kumppanini sanoille. Hän hypähti kiivaasti ylös ja sovitti kömpelön ruumiinsa rumaan asentoon, katsoi minua silmiin ja sanoi vikisevällä kaiuttomalla äänellään:
– Sinä et usko minua.
– Uskon, kyllä minä uskon, mutta myönnähän toki itsekin, että liioittelet.
– En, sitä en myönnä. Sinä olet nyt kuullut vasta minun alkuopintoni elämän koulussa. Kuule ja kumoa sanani, jos voit. Minä en ole koskaan oppinut lausumaan ajatuksiani tarkkaan, suoraan enkä oikein. Se on aina vaarallista nuorisolle; mutta minulle se oli pahempi kuin enimmille muille. Minä olin näet äitini puolelta virolainen ja äitini äiti oli puolalainen. Virolaiselta olen perinyt suomalaisen hitauden, toimettomuuden, joka johtuu siitä, että se rotu on kuvitteleva, uneksiva, runollinen; puolalaiselta haaveksimisen, se rotu kun on työtä kammoksuva, nautinnon himoinen ja ilman käytöllistä kykyä. No niin, mielikuvitus, jota filosoofit ovat sanoneet "ihmissielun syvyydeksi", tuli minulle äidinkielen puutteen tähden liian voimakkaaksi. Minä en voinut pitää sitä aisoissa. Minä en voinut koskaan tehdä tarkkaa, sillä minä en osannut puhua oikein. Minun predikaattini tuli liian avaraksi tai liian ahtaaksi, mutta ei koskaan subjektin mukaiseksi. Minä sain tyytyä ja minä tyydyin, kunhan oli sinne päin, tyydyin johonkin, joka kyllä ei ollut itse asia, mutta näytti siltä. Sitte ohjaamatta jätettynä kasvoi minun mielikuvitukseni äärettömästi. Se oli minun onnettomuuteni, mutta se oli myöskin minun iloni. Minä sulkeuduin omaan itseeni ja kuvittelin itseäni onnelliseksi; minä näin unelmissa itseni rikkaana, suurena, mahtavana, taitavana ja kaunopuheisena. Kuin översti todella läksytti minua ja kirjurit ivaavasti hymyillen korjailivat minun kirjeitäni; kuin ne kirjeet kopioina kulkivat kumppanien kesken kädestä käteen kuten hyvätkin pilalehdet ja herättivät sanomatonta riemua; silloin minä itsekseni uneksin, että översti ylisteli minun loistavaa kieltäni, että kirjurit ottivat minun kirjeitäni vastaisiksi kaavoikseen. Kuten turkkilaisen hashis, kiinalaisen ooppiumi ja europpalaisen morfiini, vei mielikuvitus minua ihannemaailmaan, siihen maailmaan, joka oli minun omani ja jossa minä yksin olin valtias herra. Päihtymys kuin päihtymys: mielikuvituksen, väkiviinan tai myrkyn; kaikki ne veltostuttavat tasapainoa, ajatusvoimaa ja moraalia – ja kerran – Fritz painoi synkästi alas päänsä, taistellen itsekseen – kerran minun sitte täytyi erota pataljoonasta eräiden säännöttömyyksien tähden, joita nyt en tahdo enkä voi ilmaista.
Me istuimme katsomatta toisiimme, ääneti, jopa hämillämmekin.
– Tämä kuumuus on ihan sietämätön, sanoin minä viimein.
– Mihin sinä matkustat?
– Pitkin rajaa Laatokalle. Entä sinä?
– Kotiini Valkeasaareen.
– Oletko nainut mies?
– Olen, nain venakon.
– Venakon; no, jopa…