YHDEKSÄS LUKU
Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan jonkinlainen älyllinen vakaumus.
Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme Annien kannelle – joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi kysymyksessä.
Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä, jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin monasti lukenut.
Nelson – häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta Kissasta, hänen isästään – purjehti Peuralla erään "Näkin" toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen. Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan nähnyt paareilla.
Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli "kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen. Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa Raketilla kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan Peuralla viuhuvassa myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme maihin.
Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun" ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi. Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen karkeita hauleja Annien isonpurjeen lävitse.
Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua kapakasta.
Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus, joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.
Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus. Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin vuorostani tarjoisin hänelle.
Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa. Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä Raketille, joka silloin sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.
Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.
Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin Idlerin juomingeista, miten Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle "kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai palasen nekkua.
Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. Olin antanut hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse. Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin. Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä kertaa.
Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa. Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys. Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan – yllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän viimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko maailma voi nähdä sen.
Ruokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää; ainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden merkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee tajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan kieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.
Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat – esimerkiksi Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä, Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.
Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin, kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin (minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt ainoankaan pojan omistavan – ja alun siihen, ainakin kolmen dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).
Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta. Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi. Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista minä sain aina välityspalkkion.
Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa, joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli arvokkaampaa – rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään. He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä lasillinen – kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua kestitessään.
Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.
Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta", minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen, mutta tällä kertaa maksoin minä – kymmenen senttiä! Kokonaisen tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama – viisi senttiä.
Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati kannettavakseni.
"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan", huomautin sivumennen, toivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi olin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.
"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen", hän vastasi. "Kyllä Johnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi – eikö totta, Johnny?"
"Kyllä vaan", Johnny myönteli hymyillen.
"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?" Nelson tiedusteli.
Johnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi Nelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan dollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa kirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.
Kun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun, Nelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja minä astelin satamaan päin Rakettiin, Lukki sytytteli parhaillaan tulta illallista valmistaakseen.
"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.
"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen salata ylpeyttäni.
Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata. Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".
Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias viiksiniekka – täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.
"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin. Lähtekää mukaan." – "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. – "No entä sitten – otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme satama- ja osterisärkkä-juttuja.
"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla, huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.
"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.
"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny vastasi.
En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.
Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. "Hän onryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa." Mitä taikasanoja!
Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!
Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä päivänä, jolloin olin ostanut Raketin. Lasit olivat täynnä, ja me olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.
Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten, miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni enkä paljastanut heikkouttani.
"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle, kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt, toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.
Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti. "Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme. Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja Näkki oli poistunut Peuralle illallista valmistamaan.
Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen – minulle se oli ensimäinen käynti – sangen suureen huoneistoon, jonne oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä Bill Kellyn; Annien Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä ihailla.
Maksaessani juomista – joita kyllä toisetkin puolestaan tarjoilivat – välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei Raketin tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa. Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin vähitellen."
Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun siveellisyyden välille.
Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.
KYMMENES LUKU
Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin – huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat, melkoista huolta ja vaivaa.
Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut poikuuteeni.
Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin seisonut Raketin kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni, pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan ohjasin Raketin satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa, joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa markkinapaikalle ja minä ohjasin Raketin ensimäisenä perille ja kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut minulta ison purjeen.
Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun pirullisuuksistani.
Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.
Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi Annie Mine kuunaria, ja jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.
Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja muutamaa sanaa pitemmälle – hän oli näet harvasanainen ukko – ellei olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.
"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen, jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen toisia vieraita.
Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää, mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.
Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut, ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen, olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.
Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää, koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen kannattajia.