KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Lähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla oli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka makasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes ajatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen pystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt pahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo salaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät kyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti ruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan sopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan valmiiksi järjestetyn luentomatkan.
Luovuin siis Snarkilla matkustamasta ja siirryin viileämpään ilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin jälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join cocktaileja ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava, jonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti Tuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen ilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin menetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää ilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä leveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan väkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin ja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin kuumekohtauksen.
Pelkään kuitenkin jonkun lukijoista vielä arvelevan, että terveyteni pilaantumiseen oli syynä väkijuomain käyttö varempina vuosina. Tahdon tämän johdosta huomauttaa, että japanilainen kajuuttapoikani Nakata, joka yhä oleskeli luonani, poti vielä ankaraa kuumetta samaten kuin Charmiankin, jota sen lisäksi vaivasi kuuman vyöhykkeen aiheuttama neurastenia, mikä ei ottanut moneen vuoteen parantuakseen edes lauhkeassakaan vyöhykkeessä; eikä hän eikä Nakatakaan käyttänyt väkijuomia eikä ollut koskaan käyttänytkään.
Palattuani Hobart Towniin, missä oli saatavina väkijuomia, minä join entiseen tapaani. Samaten kävi, kun saavuin takaisin Australiaan. Mutta kun sitten matkustin Australiasta lastihöyrylaivalla, jota ohjasi absolutistinen kapteeni, en ottanut mukaan mitään väkijuomia enkä tyhjentänyt ainoatakaan lasillista kolmeneljättä päivää kestävän matkan kuluessa. Saavuttuani Ecuadoriin, aivan troopillisen auringon alle, missä ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä keltakuumeeseen, isoon rokkoon ja ruttoon, minä aloin viipymättä juoda uudelleen – kaikenkaltaisia juomia, jotka vaikuttivat repäisevästi. Minuun ei tarttunut ainoakaan näistä taudeista. Mutta terveinä säilyivät myöskin Charmian ja Nataka, jotka eivät nauttineet väkijuomia.
Olin ihastunut troopillisiin maihin, vaikka ne olivatkin tuottaneet minulle suuria vaurioita, pysähdyin moneen paikkaan ja kesti varsin kauan, ennenkuin jouduin takaisin Kalifornian oivalliseen, lauhkeaan ilmanalaan. Kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, joko sitten matkustin tai pysyin alallani, suoriuduin viimeisistä lievistä kuumekohtauksistani, näin hopeahipiäni häviävän ja auringon raatelemain kudoksieni käyvän jälleen eheiksi. Ja minä join, kuten hartehikkaat, leveärintaiset miehet saattavat juoda.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Palattuani maatilalleni Kuulaaksoon minä ryhdyin jälleen juomaan säännöllisesti. Ohjelmani mukaan ei aamulla herunut ainoatakaan ryyppyä; ensimäisen lasin tyhjensin vasta sitten, kuin olin kirjoittanut tuhat sanaani. Tästä päivällisiin mennessä nautin sitten niin monta lasillista, että jouduin varsin hyvälle tuulelle. Ja tuntia ennen illallista rupesin taasen hankkimaan itselleni hyvää tuulta. Ei kukaan nähnyt minua koskaan humalassa siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut milloinkaan humalassa. Mutta minä pääsin hyvälle tuulelle kahdesti päivässä; ja se alkoholimäärä, minkä päivittäin nautin, olisi varmasti kaatanut kumoon tottumattoman ihmisen, jos hän olisi saanut sen niin lyhyessä ajassa elimistöönsä.
Minulla oli edessäni vanha juttu. Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin tunteakseni jotain vaikutusta. Koitti jo aika, jolloin cocktailit eivät enää tehonneetkaan. Minulla ei ollut aikaa juoda niitä kylliksi eikä tilaa mahduttaakseni niitä ruumiiseeni. Whisky oli paljoa tehoisampaa. Se vaikutti nopeammin vähemmissäkin määrin nautittuna. Ennen päivällistä käytin bourbonilaista tai ruiswhiskyä tahi myöskin ovelasti vahvennettuja sekoituksia. Iltapuolella join skottilaista ja soodavettä.
Ennen olin aina nukkunut hyvin, mutta nyt uni alkoi käydä huonommaksi. Milloin olin sattunut heräämään keskellä yötä, olin tavallisesti lukenut itseni uudelleen nukuksiin. Mutta tämä ei enää tehonnutkaan. Kun olin kuluttanut lukemalla pari, kolme aamutuntia ja siitä huolimatta pysynyt valveilla, huomasin lasin alkoholia sopivaksi nukutuskeinoksi. Toisinaan tarvitsin kaksi tai kolmekin lasillista.
Koska nousin aamuisin ani varahin, jäi tällöin jäljelle niin niukalti aikaa nukkumiseen, ettei elimistöni ennättänyt eristää itsestään alkoholia. Sen vuoksi heräsin suu kuivana ja korventaneena, pää hieman raskaana ja vatsassa lievää hermostunutta kouristusta tuntien. En voinut laisinkaan hyvin. Jouduin potemaan säännöllisen juomarin tavallista pahaa, aamutautia. Tarvitsin tällöin jotain terästävää. Kyllä Tuliliemi keksi keinon murrettuaan kerran miehen vastustuskyvyn! Minä rupesin nauttimaan lasillisen ennen aamiaista saadakseni ruokahalua – turvauduin sen käärmeen myrkkyyn, joka oli minua purrut! Sain näihin aikoihin toisenkin oudon tavan, aloin varata vuoteeni ääreen vesikannun voidakseni suoda lievennystä polttavalle limakalvolleni.
Jouduin sellaiseen tilaan, ettei ruumiini ollut milloinkaan täysin vapaa alkoholista. Enkä sietänyt koskaan jäädä sitä vaille. Jos matkustin syrjäisiin seutuihin, joissa mahdollisesti olisi täytynyt olla kuivin suin, varasin laukkuuni tarpeellisen määrän pulloja. Ennen olin kummastellut huomatessani toisten menettelevän tällä tapaa. Nyt tein samaten vähääkään punastumatta. Ja kun jouduin toverien pariin, heitin hiiteen kaikki säännöt. Join heidän juodessaan, join mitä he joivat ja samalla tapaa kuin hekin.
Minä kannoin sisässäni komeata alkoholi-tulipaloa. Tämä eli omasta kuumuudestaan ja liekehti yhä hurjemmin. Hereillä ollessani ei kulunut hetkeäkään, jolloin en olisi halunnut ryyppyä. En malttanut enää odottaa päivätyöni päättymistä, vaan tyhjensin lasin jo silloin, kuin olin saanut viisi sataa sanaa paperille. Eikä kestänyt kauaa, ennenkuin otin lasin tuhannen sanani esipuheeksi.
Käsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä. Aioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut työni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ ei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti käynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt aloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti minua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja paperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät voineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se ajatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa. Kun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat purkaa esiin sanoja.
Kaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja kieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt ensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta. Turhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani sijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka odotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt tuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku valmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti minulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta tyhjensin pian koko korillisen.
Nyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti ponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun Tuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi, kuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli suoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni hankkimaan. Armollinen taivas! – jos Tuliliemi voi saada niin perinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka äärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan kemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen lähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät vieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia, kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua, oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin, jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta jota hän ei milloinkaan anna.
Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata, tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole siellä käyneet.
Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista, tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä Hashih-maasta.
Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt aion kertoa.
Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia. Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija, näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma, jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta, erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.
Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä, se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen tuhoutumisen kohti loppua – jolloin sen osat (hieno liha, punertavat ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.
Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt, kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle, vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta, järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.
Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin, tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut. Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta. Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.
Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon. He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He tekivät oikein.
Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!" Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman polulle.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen, mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia. Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti. Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata, rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta, jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.
Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana, jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla. Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.
Seuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden mielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla maatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini. Parillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn liekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua. Iltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea, mikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia ja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä. Olen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky, hallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut olemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita. Minulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen valtakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani…
Ja kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota ihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen, miten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin kauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä, joilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka nyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua häviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä ihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin silmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja päivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja vuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä tiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.
Kadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin taidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä jo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni peukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti vahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin olen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni luiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha juoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa, jotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin muinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin ne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle köysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan köyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta vetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen tundrain.
Tiedän kantavani luurankoa tämän lahoavan ruumiin sisällä, joka on kuolemistaan kuollut aina siitä pitäen kuin synnyin. Tiedän, että sen lihakuoren alla, jota sanotaan kasvoikseni, on luiseva, nenätön pääkallo. Mutta tämä ei herätä minussa kammoa. Ken pelkää, se on terve. Kuoleman pelko auttaa elämään. Mutta Valkoisen Logiikan kirous on siinä, että se ei saata pelkäämään. Valkoisen Logiikan maailman-tauti saa ihmisen irvistämään leikillisesti Viikatemiehelle päin silmiä ja pilkkaamaan elämisen taikalyhtykuvasarjaa.
Ratsastaessani minä katselen ympärilleni, ja joka taholla voin nähdä luonnollisen valinnan säälimätöntä ja loppumatonta tuhlausta. Valkoinen Logiikka haluaa itsepintaisesti avata kauan sulkeutuneina pysyneet kirjat ja kohta kohdalta, luku luvulta esittää näkemäni ihanuuden ja ihmeellisyyden turhuuden ja tomun sananparsin. Ympärilläni kaikuu surinaa ja sirinää, ja minä tiedän sen lähtevän hyttysparvesta, joka lyhyen hetken vinkuu heikkoa valitustaan.
Minä palaan maatilani halki. Päivä on hämärtynyt ja petoeläimet ovat liikkeellä. Minä katselen tuota säälittävää traagillista näytelmää, jossa elämä imee elämästä ravintoa. Tässä ei ilmene mitään moraalisuutta. Ainoastaan ihmisessä on moraalisuutta ja ihminen sen loi – toiminnan lakikirjan, joka edistää elämää ja kuuluu totuuden vähemmänarvoiseen lajiin. Mutta kaiken tämän minä tiesin ennestään, pitkällisen tautini väsyttävinä päivinä. Nämä olivat noita suurempia totuuksia, jotka niin menestyksellisesti opin unohtamaan; totuuksia jotka olivat niin vakavia, että kieltäydyin käsittämästä niitä vakavasti ja kisailin niiden kanssa niin hellävaroen, kuin ne olisivat olleet tietoisuuden takana nukkuvia koiria, joita en halunnut herättää. Minä vain koskettelin niitä ja annoin niiden sitten levätä. Olin liian viisas, liiaksi pahanilkisen viisas herättääkseni ne. Mutta nyt Valkoinen Logiikka kaikesta huolimatta herättää ne, sillä tuo urhea Valkoinen Logiikka ei pelkää ainoatakaan maallisten unelmain hirviötä.
"Tuomitkoot vain kaikkein koulujen tohtorit minut", kuiskaa Valkoinen Logiikka ratsastaessani edelleen. "Mitäpä siitä? Minä olen totuus. Sinä tiedät sen. Sinä et voi taistella minua vastaan. Minun sanotaan edistävän kuolemaa. Mitäpä siitä? Se on totuutta. Elämä valehtelee elääkseen. Elämä on lakkaamatonta valehtelemis-menetelmää. Elämä on hullua karkeloa valtakunnassa, missä ilmiöt virtaavat mahtavana luoteena ja vuoksena, kahlehdittuina meille tuntemattomien kuiden vaihteluihin. Ilmiöt ovat aaveita. Elämä on aaveiden maa, missä ilmiöt vaihtuvat, sekaantuvat toisiinsa, sulautuvat keskenään ja kaikkein toisten kanssa, jotka ovat, jotka eivät ole, jotka aina liehuvat, häipyvät ja katoavat, ainoastaan saapuakseen uusina ilmiöinä, toisina ilmiöinä. Sinä olet sellainen ilmiö, sinä olet muodostunut lukemattomista menneistä ilmiöistä. Kaikki, minkä ilmiö voi tietää, on kangastusta. Sinä tunnet halun kangastukset. Juuri nämä kangastukset ovat niiden ilmiöiden käsittämättömiä ja arvaamattomia kasautumia, jotka keräytyvät sinuun ja muodostavat sinut menneisyydestä, jotka sitten hajaannuttuasi pyyhkäisevät sinut toisiin käsittämättömiin ja arvaamattomiin ilmiökasautumiin kansoittamaan tulevaisuuden aaveiden maata. Elämä on aaveista muodostunutta ja katoavaa. Sinäkin olet aave. Kaikkien niiden ilmiöiden kautta, jotka olivat ennen sinua ja muodostavat nyt sinut, sinä kohosit kehityksen mudasta, ja sinne sinä katoat, sulautuen niiden ilmiöiden aineksiin, jotka syntyvät sinun jälkeesi."
Luonnollisesti en voi vastata tähän mitään, ja ratsastaessani edelleen illan varjojen kautta minä hymyilen ivallisesti tuolle Suurelle Fetishille, joksi Compte nimitti maailmaa. Ja minä muistan, mitä eräs toinen tunteen pessimisti on sanonut: "Katoavaista on kaikki. Niiden, jotka syntyvät, täytyy kuolla; ja kuoltuaan he iloitsevat siitä, että saavat levätä."
Mutta tuolla saapuu hämärikössä muuan, joka ei iloitse siitä, että pääsee lepoon. Hän on eräs maataloni työläisiä, vanha italialainen siirtolainen. Hän paljastaa päänsä nöyrästi, koska minä mukamas olen hänelle elämän herra. Minä merkitsen hänelle ravintoa, suojaa ja olemassaoloa. Hän on raatanut juhdan lailla kaiken elämänsä ja elänyt vähemmän mukavasti kuin hevoseni oljilla peitetyissä pilttuissaan. Työ on tehnyt hänet raajarikoksi. Hän ontuu astuessaan. Toinen olkapää on vääntynyt toista ylemmäksi. Kädet ovat käsnäisiä käpäliä, inhoittavia, kamalia. Elämän ilmiönä hän on peräti kurja kappale. Hänen aivonsa ovat yhtä typerät kuin ruumis ruma.
"Hänen aivonsa ovat niin typerät, ettei hän tiedä olevansa ilmiö", virkkaa Valkoinen Logiikka nauraa hihittäen. "Hän on tunteiltaan juovuksissa. Hän on elämän unelman orja. Hänen aivonsa ovat täynnä ylijärjellisiä vakaumuksia. Hän uskoo ylimaailmaan. Hän on kuunnellut profeettain houreita, ja nämä ovat puhaltaneet hänen eteensä paratiisin loistavan saippuakuplan. Hän tuntee sekavaa sukulaisuutta itse loihtimiinsa epäoleellisuuksiin nähden. Hän näkee puolivarjoisina näkemyksinä itsensä karkeloivan fantastisesti avaruuden ja tähtimaailman päiväin ja öiden halki. Hän ei tunne vähintäkään epäilystä siitä, että maailmankaikkeus on luotu häntä varten ja että hänen määränsä on elää ikuisesti epäaineellisessa ja yliaistillisessa valtakunnassa, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat laatineet vertauksien ja petosten avulla.
"Mutta sinä, joka olet avannut kirjat ja päässyt osalliseksi kauheasta luottamuksestani – sinä tiedät, mikä hän oikeastaan on, sinun ja tomun veli, kosmillinen pila, kemiallinen kepponen, vaattein verhottu eläin, joka kohosi kiljuvan eläimellisyyden laumasta sen vuoksi, että hänellä sattui olemaan kaksi isoavarvasta, jotka saattoi taivuttaa toisia vastaan. Hän on niin hyvin shimpanssin kuin gorillan veli. Hän lyö rintojaan kiukuissaan ja karjuu ja vapisee kataleptisessa kurjuudessaan. Hän tuntee hirvittäviä atavistisia mielijohteita, ja hänet ovat muodostaneet kaikenkaltaiset pohjattomien ja unohdettujen vaistojen riekaleet."
"Mutta hän uneksii olevansa kuolematon", minä väitän heikosti. "On kerrassaan ihmeellistä, että niin typerä möhkäle asettuu ajan selkään ja ratsastaa ikuisuuksia."
"Pyh!" kuuluu vastaus. "Haluttaisiko sinua sitten sulkea kirjat ja vaihtaa paikkaa tämän olion kanssa, joka on vain ruokahalua ja pyyteitä, vatsan ja kupeiden marionetti?"
"Typerä on onnellinen", minä väitin.
"Silloin sinun onnellisuuden-ihanteesi on limamainen organismi, joka kelluu seisovassa, haaleassa hämärän meressä, vai kuinka?"
– Oh, uhri ei kykene milloinkaan voittamaan Tulilientä!
"Yksi askel poispäin Buddhan Nirvanan tyhjiinraukenemisen autuudesta", lisää Valkoinen Logiikka. "Kas, tässä on kotisi. Rohkaise mielesi ja ota ryyppy. Me vihityt, sinä ja minä, me tunnemme koko typeryyden ja ilveilyn."
Ja kirjojen täyttämässä kamarissani, ihmisajatusten hautakammiossa, minä tyhjennän lasini, monta lasia, ajan nukkuvat koirat aivojeni kätköistä ja usutan ne ryntäämään ennakkoluulojen ja lain muurien ylitse, kautta taikaluulojen ja uskomuksien kaikkien ovelasti laadittujen labyrinttien.
"Juo", sanoo Valkoinen Logiikka. "Kreikkalaiset uskoivat jumalten antaneen heille viinin, jotta he voisivat unohtaa olemassaolon kurjuuden. Ja muistahan, mitä Heine sanoi."
Muistan kyllä hyvin tuon tulisen juutalaisen sanat "Viimeisen hengenvedon häipyessä on kaikki mennyttä; riemu, rakkaus, suru, makaroni, teatteri, lehmukset, vadelmamakeiset, ihmistuttavuuksien mahti, juorut, koirien ulvonta, sampanja."
"Sinun kirkas valkoinen valosi on sairautta", minä lausun Valkoiselle Logiikalle. "Sinä valehtelet."
"Kertomalla liian voimakasta totuutta", hän ivaa.
"Niin kyllä, niin nurinkurinen on elämä", minä myönnän alakuloisena.
"Liu Ling oli sinua viisaampi", pistelee Valkoinen Logiikka. "Muistat kai hänet?"
Nyökkään päätäni – Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin ryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön Seitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa takaperin.
Ja Valkoinen Logiikka jatkaa: "Liu Ling selitti, että humalaisesta tämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta limaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja petosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi."
Ja sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen kiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen Kristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: "Mistä tiedän, etteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin lujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen ja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät liittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä uneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet; ja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta… Houkkiot luulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka tietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja sinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi – minä olen itsekin vain unelma."
"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili sinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen siitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut laisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja siinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin ihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka uneksii olevansa ihminen."