KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Vielä en ollut valmis työntämään kättäni Tuliliemen kainaloon. Kuta vanhemmaksi kävin, kuta suuremmaksi menestykseni kasvoi, kuta enemmän rahaa ansaitsin, sitä laajemmassa määrin pääsi maailma vaikuttamaan minuun ja sitä huomattavammin tunkeutui Tuliliemi elämääni. Kuitenkaan ei hän ollut vielä päässyt pintapuolista tuttavuutta lähemmäksi. Join seuran vuoksi, mutta yksin ollessani en nauttinut väkijuomia. Toisinaan jouduin hieman hiprakkaan, mutta moiset tilaisuudet olivat minusta varsin vähäinen hinta seuraelämän tarjoamista etuuksista.
Niin kypsymätön olin vielä Tuliliemen helmatoveriksi, että kun tähän aikaan vaivuin syvälle alakuloisuuden kuiluun, en edes uneksinutkaan etsiä apua häneltä. Sain kokea sekä ulkonaisia että sydämen huolia, jotka eivät sovellu tässä yhteydessä esitettäviksi. Mutta niiden yhteydessä esiintyi älyllisiä huolia, jotka aiheuttivat syviä seurauksia.
Minun tilanteeni ei ollut tavallisimpia. Olin lukenut liian paljon positiivista tiedettä ja viettänyt liian positiivista elämää. Nuoruuden kiihkossa olin tehnyt sen ikivanhan erehdyksen, että olin tavoitellut Totuutta liian häikäilemättömästi. Olin riistänyt hunnun sen yltä, ja eteeni oli paljastunut näky, jota en ollut kestänyt. Lyhyesti sanoen, olin kadottanut kauniin uskoni melkein kaikkeen muuhun paitsi inhimillisyyteen, ja inhimillisyys, jota kohtaan olin säilyttänyt uskoni, oli varsin alkeellista laatua.
Tämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille meistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain tehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa yhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua suretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden minusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli pelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt harhaluulo – KANSA.
Se, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut, oli osoittautunut pettymykseksi. Menestys – sitä minä halveksin. Maailman tunnustus – se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja naiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian yläpuolelle – heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua hämmästytti. Naisen rakkaus – se oli samaa maata kuin kaikki muukin. Raha – minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan, ja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata pihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri – biologian järkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia, niiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.
Yllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin. Minä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut, ei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma taisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä puolesta kannatti taistella – KANSA.
Sillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut elämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana vaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle. Tietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan vakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi valehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi ylimpänä ajatuksissani – revolveri, murskaavan luodin tuottama ikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä – vieraiden varalta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani – pelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi muodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana oli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan nukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden piti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä käteni sitä tavoittaisi.
Mutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua varten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka puolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen teille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin puolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat minua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin viis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin. Kuten "tasaisesti punnitsevat radikaalit" tähän aikaan väittivät, minun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja järjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen haluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.
KANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani, Tuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten aloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi ja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi herätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin Totuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä viimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen. Minua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin katselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston siitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.
Ja minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle suopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut ottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta en saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa säteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka kuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle puolen ja tähtien taakse.
Tässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä pitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä, minä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi, sosialismi, KANSA – nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt – ne minut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä, joka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä uskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin … no niin, kertokoot seuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä sain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen, mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi selittää?
Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä, kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään tarvetta. Mutta – minusta alkoi tulla vanha tai viisas – tai sekä vanha että viisas – tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa: ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään; ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia, pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.
Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä. Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta – Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.
Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet. Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin kitinää.
Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus, perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.
Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari cocktailia virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina narrien joukossa. Cocktail tai useampikin ennen päivällisiä nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille, jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. Cocktail oli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät osanneet muulla tavalla puhuakaan.
Ilman cocktailia minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.
Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä päivällisryyppyä. Minä kaipasin sitä ja tein tämän tietoisesti. Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon. Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen, mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati kaikkein parhaita cocktaileja koko tuossa suuressa kaupungissa, missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia cocktaileja ei voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa. Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".
Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi, terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki, kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.
Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.
Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa purjeveneessäni Hyrskeessä oli mukava kajuutta ja hiiliuuni. Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.
Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä – muutamia litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa, sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman "terästävästi".
Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan. Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan reseptin mukaan.
Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin, en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni "yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että pidin niistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan – minä, joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa; minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja, kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.
Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään, että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli kaikista onnellisin.
Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät, oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston … vieraitteni tähden.
En ollut koskaan innostunut cocktaileihin siinä määrin, että olisin oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata, että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan cocktailin.
Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa cocktail tuntui terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha. Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että tuo yksi cocktail tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti toista cocktailia. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin. Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin onnelliseksi.
Eräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken vuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme iltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä tuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä. Minä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia asioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan. Ruumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä ratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen naisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman hilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat maksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni laajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa herkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui mitä suloisin ruokahalun tunne.
Olo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se tuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin kohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen olin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen kanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstä cocktail-pullon luo, ja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli suuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta minä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa. Elämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta. Se oli suuremmoinen hetki – elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä sain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte näkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen typeryydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään järkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava samallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes ooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin aiheuttaisi yksi cocktail usean sijasta saman lämmön vielä sittenkin, kun on nauttinut cocktaileja jo vuosikausia.
Eräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä, minä otin cocktailin yksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita saapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistä cocktailini, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi sai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran vuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn vaikutuksen tähden.
Minä tarvitsin tuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni juolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää sitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhat cocktailia päivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsi cocktail – yksi cocktail – minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa niin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin aineita kärsimättä niistä mitään haittaa?
Elämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa oikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu puoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot ja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän minä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia minuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi tuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten oli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista riippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja aamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa ja ratsastamassa.
Eräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt riippuverkkoon, join lasillisen cocktailia. Tämä uudistui seuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisen cocktailin juuri ennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä kesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.
Nyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia. Mutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut hänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas. Menettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin hyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet keinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut. Mutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi itseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan humaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen verran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun herahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan. Oh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten myöskin Tuliliemen.