"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"
Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä. Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.
"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli seurannut häntä piirin keskelle.
Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"
Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat, kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.
"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.
"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli Matti lopulta.
Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.
"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt kyllin syvälle."
"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt! Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."
Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän. Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään edelleen kiinni.
"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena väkijoukolle.
Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.
"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän, lausuen uhkaavasti:
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."
"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä revolverinpiippua.
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.
Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi tyynesti:
"Onko tämä teidän koiranne?"
Peluri murahti.
"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."
"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen, "ettei minusta ole siihen – sitä temppua minä en tunne."
"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua. Tässä on yllin kyllin työtä."
Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan runneltua kurkkua.
"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi Cherokeen omistajalle.
Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.
"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.
Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.
"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen väkijoukkoon.
Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.
"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."
Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.
"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.
Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli hetkisen.
"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.
"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott koskettaen Valkohammasta jalallaan.
"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.
Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.
"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä sataviisikymmentä dollaria."
Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.
Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta tarjottuja rahoja.
"En minä myy sitä", selitti hän.
"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat rahat, koira on minun."
Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.
Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith kyyristyi iskua odottaen.
"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.
"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus. "Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"
"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta."
"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat.
"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan ihminen. Sinä olet peto."
"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä vedän teidät oikeuteen."
"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"
Kauno-Smith vastasi murahtaen.
"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.
"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.
"Sano kohteliaammin."
"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.
"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti nauramaan.
Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili Valkohampaan ääressä.
Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.
"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.
"Weedon Scott", vastasi joku.
"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.
"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius on hänen parhaita ystäviään."
"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Hurjimus
"Se on toivotonta", myönsi Weedon Scott.
Hän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä toivottomasti hartioitaan kohauttaen.
Yhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa päässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien kimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin sauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja nytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat unohtaneet sen olemassaolon.
"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen", selitti Weedon Scott.
"Hm, enpä juuri tiedä", vastusteli Matti. "Saattaa siinä olla melkoinen määrä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse mihinkään."
Ajuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria kohti.
"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi", sanoi Scott terävästi, odotettuaan riittävän ajan. "Annahan tulla. Mitä se on?"
Ajuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.
"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty."
"Eikä ole!"
"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe, että rinnan poikitse ulottuu merkkejä."
"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen käsiinsä."
"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira."
"Niinkö luulet?" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja hän lisäsi päätään pudistaen: "Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme, ja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen."
"Antakaa minun koettaa", ehdotti Matti. "Päästäkää se pilan vuoksi irti."
Toinen katsoi häneen epäilevästi.
"Ihan totta", jatkoi Matti; "tiedän kyllä, että te koetitte, mutta teilläpä ei ollutkaan sauvaa."
"No koeta sinä nyt."
Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä ruoskaa.
"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on totta."
Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan, ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.
Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen taistelun jälkeen se oli taas kytketty.
Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli molempia miehiä kiinteästi.
"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.
Matti kohautti olkapäitään.
"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."
"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.
Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle. Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.
"Seis, Majuri"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.
Majuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen hampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi kumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi. Majuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta yhä laajenevana juovana.
"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen", virkkoi Scott nopeasti.
Mutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys, välähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi useita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.
"Saipa se vietävä minut sittenkin", hän sanoi osoittaen repeytyneitä housuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.
"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta", virkkoi Scott masentuneena. "Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella. Mutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole."
Näin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi sen säiliön ja tarkasti sisällystä.
"Kuulkaas nyt, herra Scott", vastusteli Matti; "tuo koira on ollut helvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut loistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa."
"Katsohan Majuria", lausui toinen.
Ajuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle omaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.
"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa Valkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi odottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi tappelemaan lihansa puolesta."
"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta kaikella on rajansa."
"Se oli vain paikallaan", väitti Matti itsepintaisesti. "Tarvitsisiko minun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki oikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä."
"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa", arveli Scott. "Ei sitä kuitenkaan voi kesyttää."
"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa. Eihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein helvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen koettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse."
"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa", vastasi Scott pannen pois revolverin.
"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä kohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan."
Hän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja tyynnytellen.
"Ottakaa toki sauva varalle", varoitti Matti.
Scott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan luottamusta.
Valkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli surmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa; saattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin uhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli, silmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina. Jumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle. Jumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle. Valkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen alla. Tämä tuntui vaaralta – siinä oli kavaluutta tai muuta senkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden taidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan vastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi, ja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota vaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen sen kyllästymättömällä elämänhalulla.
Weedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun. Mutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää nopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.
Scott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja puristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja hypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen karvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se saattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin antamille.
"Hei! Mitä sinä teet?" huusi Scott äkkiä.
Matti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.
"En mitään", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka vaikutti keinotekoiselta, "aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on ammuttava se, niinkuin äsken sanoin."
"Sitä et saa tehdä."
"Sen teen! Malttakaapas."
Nyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten Mattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.
"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten. Vastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli minulle parahiksi – tällä kertaa. Ja – katsoppas sitä!"
Lähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas ärisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.
"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!" huudahti ajuri hämmästyneenä.
"Katsohan, miten älykäs se on!" jatkoi Scott nopeasti. "Se tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän on annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy."
"Olkoon menneeksi", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.
"Ei, mutta katsokaas!" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.
Valkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.
"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!" Matti tarttui pyssyyn, ja samassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran käpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.
"Pilan vuoksi."
Matti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen. Valkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen lähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli siirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti seisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas oli oleillut.
Juhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi isäntäänsä.
"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy tappaminen."
KAHDESKYMMENES LUKU.
Rakkauden valta
Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi. Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin. Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden häväistyksen – upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa seurustellessaan.
Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä. Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.
Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi. Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti. Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen, lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.
Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos, Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.
Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti, että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.
Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä, ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja tarjoili sitä itsepintaisesti.
Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä. Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten, ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei vieläkään kuulunut.
Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä – jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua, työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä taistelivat ylivallasta.
Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä. Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli jumalan tahto, ja se koetti alistua.
Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui, mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina. Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi. Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.
Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.
"No, piru minut periköön!"
Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.
Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden, Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.
Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.
"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain muutakin."
Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan mieheen joka seisoi ovella.
"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette poikana karannut sirkukseen."
Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin, viihdyttävin sivelyin.
Se oli Valkohampaalle lopun alkua – vanha elämä ja vihan valta alkoi kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia, toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.
Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki – ja vieläkin enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän, lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.
Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin. Sellaisia kykyjä oli rakkaus. Se asettui mieltymyksen sijaan, ja tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa oli Valkohampaan vallannut.
Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi mieltymyksenä, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan leirissä oli jälleen kalaa.
Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla. Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen, piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta, vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.
Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan – tai pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet. Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.
Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut koskaan jättämään – murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy. Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä, joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn, vaikka se hukkuikin hurjuuteen – sävyn, joka hiukkasen vivahti tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.
Päivien vieriessä mieltymys alkoi yhä nopeammin kehittyä rakkaudeksi. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.