Ja Buck antoi toden totta aihetta tähän nimitykseen, kun hän raivosta vaahdoten seurasi heidän kintereillään kaataen heitä maahan kuin metsäkauriita heidän paetessaan puiden väliin. Se oli intiaaniheimon turmanpäivä. Se hajoitettiin laajalti ja leveälti ja kesti kokonaisen viikon ennenkuin sen viimeiset tähteet kokoontuivat alempana sijaitsevaan laaksoon laskeakseen tappioitaan. Buckin väsyttyä takaa-ajoon, kääntyi hän takaisin tuhottuun leiriin. Hän löysi Peten kuolleena makaamassa huopapeitteissään – hän oli siis ollut äkkiarvaamattoman, unen aikana tehdyn hyökkäyksen ensi uhri. Thorntonin epätoivoinen taistelu oli jättänyt selviä jälkiä maahan. Buck vainusi jokaisen yksityisseikan kulkien aina syvän lammikon reunalle asti. Sen reunalla – pää ja kaikki neljä jalkaa vedessä – makasi Skeet, uskollisena viimeiseen asti. Lammikon vesi oli liejuista ja paksua salaten hyvin kätkönsä. Ja se kätki nyt John Thorntonin, sillä Buck oli seurannut hänen jälkiään aina veteen asti, mutta mitään jälkeä ei johtanut sieltä pois.
Koko päivän istui Buck lammikon reunalla miettien, tai myöskin kuljeksi herkeämättä ympäri leiriä. Kuoleman – sen, joka saa aikaan, että lakataan liikkumasta ja mennään pois elävästä elämästä – tunsi hän. Hän tiesi, että John Thornton oli kuollut. Se oli synnyttänyt suuren tyhjyyden hänen sisässään, jotakin nälän sukuista, mutta tämä oli tyhjyys, joka jyrsi ja nakerteli, ja jota ei voinut sammuttaa ruoalla. Toisinaan hän pysähtyi tarkastelemaan intiaanien ruumiita ja unhoitti silloin tuskansa. Näinä hetkinä hän tunsi erityistä ylpeyttä itsestään, suurempaa kuin milloinkaan ennen oli tuntenut. Hän oli tappanut ihmisiä, jaloimpia kaikista otuksista, ja oli tappanut ne keskellä niiden väkivaltaa ja puolueellisuutta. Hän haisteli uteliaana kuolleita ruumiita. He olivat kuolleet niin helposti. Oli vaikeampaa tappaa susikoiria kuin heitä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei heillä olisi nuolia, keihäitä ja karttuja. Tästä lähtien ei hän milloinkaan pelkäisi heitä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tai karttuja kädessään.
Tuli yö. Täysikuu nousi korkealle taivaalle puiden yläpuolelle ja loisti yli maan, joka kylpi aaveentapaisessa kimalluksessa. Ja yön puhjettua vainusi Buck, siinä miettien ja surren istuessaan, että metsässä liikkui toinen elämä kuin täällä. Hän nousi ylös, kuunteli ja vainuskeli. Kaukaa, hyvin kaukaa kuuli hän epäselvää, mutta terävää haukahtelua, jota seurasi kokonainen kuoro samantapaisia ääniä. Vähitellen haukahtelu läheni ja kuului yhä selvemmin. Myöskin tämän tunsi Buck jälleen – hän oli kuullut sen siellä toisessa maailmassa, jota uskollisesti piti muistossaan. Hän meni keskelle aukeamaa ja kuunteli. Sehän oli sama houkutteleva, monisävelinen erämaan ääni, kaikuen valtavammin ja kutsuvammin kuin milloinkaan. Hän oli valmis tottelemaan kehoitusta, valmiimpi kuin koskaan ennen. John Thornton oli kuollut. Viimeinen side oli katkennut. Ihminen ja hänen herruusvaatimuksensa eivät kahlehtineet häntä enää.
Ajaen elävää ravintoa siirtyvien hirvien kintereillä – kuten intiaanitkin olivat tehneet – oli susilauma vihdoin kulkenut metsien ja virtojen maan halki ja saapunut aina siihen laaksoon, missä Buck oleskeli. Joukko virtasi esiin kuin hopeanharmaa joki poikki kuun valaiseman, aukean paikan, ja keskellä tannerta seisoi Buck liikkumattomana kuin kuvapatsas odottaen heidän tuloaan. Hän seisoi siinä niin hiljaa ja niin suurena, että he hämmästyivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi. Mutta silloin rohkaisihe uskaliain joukosta ja syöksyi häntä vastaan. Buck vastaanotti hyökkäyksen salamannopeudella ja iski tätä kurkkuun. Sitten hän seisoi siinä jälleen yhtä liikkumattomana kuin ennenkin lyödyn vihollisensa vääntelehtiessä kuolemantuskissaan hänen takanaan. Kolme muuta sutta koetti samaa aivan perättäin. Mutta toisen toisensa jälkeen täytyi vetäytyä takaisin veren virratessa heidän rikkirevityistä kaulastaan ja lavoistaan.
Silloin hyökkäsi koko joukko hujan hajan hänen kimppuunsa. He ehkäisivät toisiaan ja tungeskelivat innoissaan syöstäkseen saaliinsa päälle. Buckin ihmeellinen joustavuus ja nopeus olivat hänelle nyt suureksi hyödyksi. Hän pyöri ympäri takajaloillaan, iski ja puri joka taholle, näytti olevan kaikkialla ja oli aina kääntynyt kohti vihollisiaan, niin nopeaan pyörähti hän ympäri, puolustaen itseään niiden hyökkäyksiä vastaan niin edestäpäin kuin sivuiltakin. Estääkseen niitä pääsemästä taakseen vetäytyi hän lammikolle, sen ohi, joenuomaa kohti, kunnes tuli korkealle sorapengermälle, mihin kullankaivajat olivat tehneet suorakaiteenmuotoisen kaivannon. Vähitellen hän siirtyi sinne, asettuen kaivokseen, missä kolmelta puolen oli suojassa, ollen pakoitettu vastaanottamaan vain edestä tulevat hyökkäykset.
Ja tämän teki hän niin taitavasti, että sudet puolen tunnin kuluttua masennettuina vetäytyivät takaisin. Kaikkien kieli riippui suusta ja valkoiset torahampaat loistivat mitä julmimmin kuunvalossa. Muutamat olivat asettuneet pitkälleen pää kohossa ja korvat pystyssä, toiset seisoivat ja vartioivat Buckia ahnaalla tarkkaavaisuudella ja osa heistä latki vettä lammikosta. Silloin läheni pitkänlainen, laiha ja harmaa susi varovaisesti ja ystävällisin elein ja Buck tunsi hänessä villin veljensä, jota oli yön ja päivän seurannut erämaassa. Se vinkui hyvin ystävällisesti ja Buckin vastattua samalla tavoin, haistelivat he toistensa kuonoja.
Nyt tuli vanha, laiha ja edellisissä taisteluissa pahoin kolhiintunut susi Buckin luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murinan, mutta hekin lopettivat haistelemalla toistensa kuonoja. Tämän jälkeen istuutui vanha susi, nosti kuononsa kuuta kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen ulvonnan. Kaikki toiset sudet tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck jälleen kehoituksen, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta. Hän istuutui ja otti osaa ulvontaan. Kun tämä oli tehty, lähti hän suojelevasta nurkastaan, susilauma tungeskeli hänen ympärillään, vainuskeli ja päristeli puoleksi ystävällisesti, puoleksi kiukkuisesti. Lauman johtaja alkoi tavallisen haukahtelun ja lähti metsiä kohti. Kaikki muut seurasivat, haukahdellen kuorossa. Ja Buck juoksi niiden keralla, rinta rinnan villin veljensä kanssa ja juostessaan haukahteli hän kuten hekin.
Tähän loppuu nyt Buckin tarina. Ei kulunut useatakaan vuotta, kun intiaanit huomasivat omituisen muutoksen metsäsusien jälkeläisissä, sillä osalla niistä oli ruskeita pilkkuja silmäin yläpuolella ja kuonossa ja sitäpaitsi leveä, valkoinen edusta rinnassa. Mutta vielä kummallisempia olivat tarinat, joita intiaanit tiesivät kertoa aavekoirasta, jolla oli tapana juosta susilauman etunenässä. Intiaanit pelkäävät tätä aavekoiraa, sillä se on heitä viekkaampi. Ankarina talvina varastaa se, mitä vain saa heidän leireistään, kokee heidän paulansa, tappaa heidän koiransa ja ilkkuu heidän uskaliaimmankin metsästäjänsä ponnistuksille.
Niin, kerrotaanpa vielä kauheampiakin asioita siitä. On ollut metsästäjiä, jotka eivät milloinkaan ole palanneet leiriin, ja on ollut metsästäjiä, jotka veljensä ovat löytäneet hirvittävin, rikkirevityin kurkuin, sudenjälkiä ympäröivässä lumessa, suurempia kuin tavallisen sudenjalan jättämiä. Syksyisin, kuin intiaanit seuraavat muuttavia hirviä, välttävät he aina erästä tiettyä laaksoa. Ja on naisia, jotka käyvät synkiksi ja vakaviksi, kun leiritulen ääressä kerrotaan, miten Paha Henki tuli ja valitsi tämän laakson asuinpaikakseen.
Kesäisin käydään kuitenkin täällä pahamaineisessa laaksossa vierailulla, jossa intiaanit eivät mitään tiedä. Sinne saapuu silloin suunnattoman suuri, komea, kiiltäväturkkinen susi, joka on sekä yhtäläinen että erilainen kuin muut sudet. Se kulkee yksin hymyilevän metsämaan poikki ja saapuu avonaiselle paikalle puiden keskessä. Siellä juoksee kullankeltainen tomuvirta mädäntyneestä hirvennahkapussikasasta ja sekottuu maahan. Ja pitkä ruoho kasvaa sen päälle kätkien sen loisteen auringolta. Ja siinä istuu tuo suuri susi, miettii hetkisen ja sitten päästää yhden ainoan pitkäveteisen, surullisen ulvonnan ennenkuin lähtee.
Mutta hän ei ole aina yksin. Talven pitkien öiden saavuttua ja susien etsiessä ravintoaan alempana sijaitsevista laaksoista, saattaa hänet nähdä villin joukon etunenässä syöksyvän eteenpäin kalpeassa kuunvalossa tai leiskuavien revontulten loisteessa, jättiläissuurena ja täyttä kurkkua yhtyen toveriensa lauluun.